Mä olen ilmeisesti kotoisin suomen hulluimmasta perheestä...

[kypsä]

[QUOTE="Vieras";28293599]Minä olen 47 ja isoäiti yhdeksälle lapselle.
En pidä sitä mitenkään outona. Moni muu asia kertomuksessasi sen sijaan oli outoa.[/QUOTE]

eli ilmeisesti säkin kumminkin olet todiste siitä että teiniäitiys on periytyvää? Ellei sitten kaikki lapsenlapsesi ole syntyneet viimeisen vuoden aikana tms. Anteeksi että sanon näin, mun on tavallaan helpompi käsitellä tuollaisiin tilanteisiin ajautumista sen perheen sisäisen perinteen kautta.

 

["vieras"]

Mua kyllä kans epäilyttää miten kukaan ei muka ole puuttunut siihen, että veljesi ei ole käynyt koulua.

 

["yks"]

Mulla kanssa pahimpana nous pintaan oma lapsuus kun olin saanut toisen lapseni nyt aikuisena, ensimmäisenhän tein jo teininä. Sairastuin myöskin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja aika pian tuon jälkeen laitoinkin välit poikki vanhempiini, sen jälkeen kun olin ensin yrittänyt käydä läpi lapsuuttani vanhempieni kanssa, mutta ei se oikein ottanut tuulta purjeisiin kun äitini puki heti marttyyrin viitan ylleen. Samoin ei meistäkään kukaan lapsena tajunnut ette tuollainen meno ole normaalia, ja surullista on, että osa mun ihan aikuisistakin sisaruksista elää edelleen siinä sairaassa kuplassa minkä mun vanhemmat on tuon perheen ympärille rakentaneet.

Minä tajusin vasta mieheeni ja hänen perheeseen tutustuessa, ettei oma lapsuudenperheeni todellakaan ollut normaali ja miten paljosta olinkaan jäänyt paitsi. Ei minulla ollut aiemmin mitään käsitystä normaalista, vaikka tietyllä tavalla tajusinkin että aika kurja lapsuus minulla on ollut.

Toisen lapsen syntymän jälkeen masennus paheni niin, että olen edelleen kuntoutustuella (3 vuotta tätä asiaa tietoisesti käsitellyt) enkä ole vielä kykeneväinen normaaliin päivätyöhön, niin pirstaleiseksi tämä mieli on murentunut.

Olen kuitenkin "iloinen" että masennus ikäänkuin pakotti minut käsittelemään näitä asioita ennen kuin on omien lasten osalta liian myöhäistä ja pystyn toivottavasti antamaan heille paremman lapsuuden kuin omani.

 

[kypsä]

[QUOTE="vieras";28293631]Mua kyllä kans epäilyttää miten kukaan ei muka ole puuttunut siihen, että veljesi ei ole käynyt koulua.[/QUOTE]

Sanoinhan jo, että siinähän epäilette. Itse kumminkin tiedän totuuden, ja vain se merkitsee. Ymmärrän kyllä että liian vaikeat asiat on helpompi sivuttaa valheena tai liioitteluna, mutta niillä se ei vaan toimi jotka tuollaisissa tilanteissa elävät. Mutta mietipä hetki, mikä motiivi minulla voisi olla keksiä tällaista tarinaa? Mitä luulet minun sellaisesta hyötyvän?

 

[Viikate]

Voimia sinulle :hug: Hyvä että olet päässyt irtautumaan perheesi vaikutuspiiristä. Vaikutat taustaasi nähden varsin tasapainoiselta

Omassa lähipiirissäni on ihminen, joka on kasvanut hyvin samantyyppisessä perheessä sillä erotuksella, että väkivalta on ollut lähinnä henkistä.

 

["vieras"]

Nykysuomessa normiperhe. Apn tarinassa ei mitään järkyttävää.

 

["viirus"]

[QUOTE="vieras";28293631]Mua kyllä kans epäilyttää miten kukaan ei muka ole puuttunut siihen, että veljesi ei ole käynyt koulua.[/QUOTE]

Mä tiedän yhden sällin,joka jätti koulun kesken kuudennella.Nyt on 21v ja edelleen peruskoulu käymättä.

Ja pakko mainita,että sällin isä on lukion rehtori.Ei ole suutarin lapsilla kenkiä..

 

[sdsdasd]

Niin. Mä ajattelin tulla sanomaan ettei tuo ole vielä mitään, mutta aika tasoissa ollaan. Tosin minä vien voiton muutamassa jutussa ja sinä viet voiton lapsien ja velkojen suuruudessa.

Minäkin sattumalta tapasin miehen joka avasi minulle sitä ovea normaaliin maailmaan. Aluksi oli jopa vaikeaa kun kaikki oli niin "normaalia". Jotenkin siinä suhteessa kuitenkin jaksoi sen aikaa olla että alkoi vieraksumaan sellaisia haitallisia vaikutuksia ja tajuamaan lopulta sen että oma ajattelu oli ollut ihan mullin mallin.

On se jotenkin pienestä kiinni se selviäminen, kun omia sisaruksiakin miettii.

Kaikenlaista sitä onkin.

 

["Ninnukka"]

eli ilmeisesti säkin kumminkin olet todiste siitä että teiniäitiys on periytyvää? Ellei sitten kaikki lapsenlapsesi ole syntyneet viimeisen vuoden aikana tms. Anteeksi että sanon näin, mun on tavallaan helpompi käsitellä tuollaisiin tilanteisiin ajautumista sen perheen sisäisen perinteen kautta.

en nyt tiedä jaksanko kommentoida muuta,mutta ei vo isanoa että teiniäitiys on periytyvää, periytyvää on jokin sellainen mikä kulkee geeneissä, teiniäiti geeniä ei varmsti ole.

Toki on eriasia sitte sanoa että tieniäitiys voi olla opittu toimintamalli,mutta jos äitisi on ollut yli 20v kun on saanut esikoisensa,ei hän ole ollut teini äiti, olen itsekkin siinä iässä lapseni saanut,enkä ollut mitenkään teini.

 

["ninnukka"]

Sanoinhan jo, että siinähän epäilette. Itse kumminkin tiedän totuuden, ja vain se merkitsee. Ymmärrän kyllä että liian vaikeat asiat on helpompi sivuttaa valheena tai liioitteluna, mutta niillä se ei vaan toimi jotka tuollaisissa tilanteissa elävät. Mutta mietipä hetki, mikä motiivi minulla voisi olla keksiä tällaista tarinaa? Mitä luulet minun sellaisesta hyötyvän?

mä muuten tein ylä-asteella lähes 6kk kestäneen koululakon(typerästä syystä vielä) ja johan oli opettaja ja kuraattori oven takana monen monta kertaa, kyllä siitä tehdään ls ilmoitus ja jos mikään ei auta niin usein lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle! Ei ne viranomaiset anna lapsen vaan maata kotona loputtomiin

 

[kypsä]

[QUOTE="ninnukka";28293833]mä muuten tein ylä-asteella lähes 6kk kestäneen koululakon(typerästä syystä vielä) ja johan oli opettaja ja kuraattori oven takana monen monta kertaa, kyllä siitä tehdään ls ilmoitus ja jos mikään ei auta niin usein lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle! Ei ne viranomaiset anna lapsen vaan maata kotona loputtomiin[/QUOTE]

Toki meillä on käynyt vaikka ketä viranomaisia veljeni koulukäymättömyyden takia, mutta mun äiti on jokaiseen tukitoimeen todennut ettei hän voi noin isoa poikaa pakottaa, että milläs hän sen sinne kouluun raahaa kun ei vaan mene. Kuten sanoin, veljeni oli myös hetken sairaalakoulussa, eli sijoitettuna kodin ulkopuolelle, mutta palauttivat hänet kotiin tutkimusjakson päätteeksi koska poika kieltäytyi puhumasta yhtään mitään. Kaikki varmaan tietää että suomessa saa oikeasti vanhemmat tapella jotta lapsi saa hoitoa ja häntä tutkitaan, ja samoin varmaan tajuavat että jos mun äiti ei ole tehnyt asian eteen itse mitään ja vielä kieltäytynyt kaikesta tuesta mitä on tarjottu, niin ei se ole mikään ihme jos lapsi ei saa apua. Mun äiti nyt vaan onnistui vitkuttelemaan tuota asiaa niin pitkään että veljeni täysi-ikäistyi, ja nyt kun hän ei ole pojasta enää elatusvelvollinen, ehdottaa pojan lähettämistä milloin minnekin kouluun tai asuntolaan kauemmas. Viimeisin mitä veljestäni olen kuullut, oli että äitini oli tyrkkäämässä häntä toiselle puolelle suomea töihin, majoituksen oisi saanut kuulemma työpaikan kautta. Jotain paskaduunia ilmeisesti, lapselle joka on täysin itseensä sulkeutunut eikä juuri selviä edes arjen askareista itse ilman apua.

 

["Kifa"]

Melkoinen tarina kyllä, ja minä uskon sen kyllä täysin koska olen vähintäänkin yhtä hulluihin juttuihin törmännyt työssäni. Ja kyllä se niin on että jos vanhemmat kaiken kieltävät niin tosi vaikea on sitä apua perheelle saada koska kurjimmissakin oloissa kasvaneet lapset yleensä pitävät vanhempiensa puolta ja heidät on saatettu pelotellakin että jos kerrot muille niin joudut lastenkotiin yms. Joskus lapsi uskoo jopa että vika on hänessä itsessään eikä vanhemmissa.

Vaikka aloittaja ei sitä maininnutkaan niin usein kuvioon kuuluu myös aggressiivinen isä joka uhkaa soittaa seiskapäivään tai lakimiehelle tai pistää kaverit open oven taakse pesismailan kanssa jos lapsi siirretään erityisluokalle. Varsinkin pienellä paikkakunnalla virkamiesten on vaikea toimia anonyymisti ja kun se hankala vanhempi asuu naapurissa niin kynnys radikaaleihin toimenpiteisiin voi olla aika korkea.

 

[kypsä]

Niin. Mä ajattelin tulla sanomaan ettei tuo ole vielä mitään, mutta aika tasoissa ollaan. Tosin minä vien voiton muutamassa jutussa ja sinä viet voiton lapsien ja velkojen suuruudessa.

Minäkin sattumalta tapasin miehen joka avasi minulle sitä ovea normaaliin maailmaan. Aluksi oli jopa vaikeaa kun kaikki oli niin "normaalia". Jotenkin siinä suhteessa kuitenkin jaksoi sen aikaa olla että alkoi vieraksumaan sellaisia haitallisia vaikutuksia ja tajuamaan lopulta sen että oma ajattelu oli ollut ihan mullin mallin.

On se jotenkin pienestä kiinni se selviäminen, kun omia sisaruksiakin miettii.

Kaikenlaista sitä onkin.

Ei tämä minulle mikään kilpailu ole, en itse toivoisi että kukaan muu joutuisi käymään samanlaista elämää läpi kuin minä. Tuo on kyllä tuttua että jotenkin mäkin elin vuosikaudet kotoa lähdettyäni siinä samassa maailmassa edelleen, seurustelin kaiken maailman hullujen kanssa, annoin kavereiden ja miesten käyttää mua hyväksi, hyysäsin ja halusin suojella ja puolustaa äitiäni kaikesta huolimatta jne.

Viisi vuotta sitten mäkin löysin hyvän miehen. Silloin mun silmäni alkoivat aukeamaan, ja kun tutustuin enemmän hänen maailmaansa, mun suurimmaksi toiveeksi muodostui että mäkin saisin olla ihan tavallinen onnellinen ihminen. Sitä ennen en ollut tullut ajatelleeksikaan että joillain ihmisillä elämässään suurin onnettomuus on ollut koiran kuolema tmv. Mun mies kertoi vuosia myöhemmin että häntä oli hieman hävettänyt ensimmäinen kerta kun olin tavannut hänen kavereitaan. Illan aikana olin mm. kertonut olleeni mielisairaalassa, äitini lainaavan minulta jatkuvasti rahaa ja siitä kuinka aina kannattaa syödä jos on ruokaa tarjolla kun ei koskaan tiedä milloin saa lisää (mulla ei edes tuohon aikaan ollut itsellä mitään ongelmia ruuan/rahan riittämisen suhteen), ja että me emme lapsena saaneet ollenkaan juoda maitoa. Itse en muista mitä kaikkea muuta olen hölissyt ohi suuni, en humalan takia, vaan ihan vain siksi että mä en nähnyt noissa asioissa mitään ihmeellistä, joten pidin niitä ihan normaaleina puheenaiheina. Onneksi mieheni on alusta asti tiennyt mun taustat ja pystynyt kuuntelemaan ja tukemaan mua kun mä olen käsitellyt vaikeita asioita ja muistoja, koska helpompi ihminen ei varmaan olisi kaikkea tätä painimista jaksanut. Nykyään musta on ihan mielettömän suuri asia että mut on otettu mun miehen perheeseen ihan täysvaltaiseksi jäseneksi, ja he ovat tavallisia, kunnollisia, työssäkäyviä, rehellisiä ja empaattisia ihmisiä. Musta tuntuu lapsellisesti siltä että olisin vihdoin saanut sen ihan oikean perheen josta olin lapsena vain haaveillut.

 

["vieras"]

Etpä ole ainoa, joka on noin hullusta perheestä. Joiltakin osin mulla on paljon pahempikin.

Enpä voi sanoa muuta kuin että kannattaa käydä pitkä terapia. En itse ainakaan olisi selvinnyt jos en olisi käynyt ja silti varmastikin tulen taistamaan pahan olon kanssa loppuelämäni...

Voit kuitenkin saada itse elää normaalia elämää, kunhan vain haet apua omiin ongelmiisi ja teet oikeita valintoja esim. etääntyä haitallisista suhteista, opetella puolustamaan itseään ym. Itse olen pystynyt hankkimaan hyvän koulutuksen, miehen ja lapsen ja ulkopuolelta varmaan näyttää että kaikki olisi hyvin. Tunne-elämä on mitä on ja oikeaa, biologista perhettä ei ole.

Tsemppiä!

 

[maatuskamamma]

Minäkin olen hullusta perheestä, en noin hullusta mutta kuitenkin.

Meidän perheessä oli aivan normaalia ryyppääminen monta kertaa viikossa ja kun teini-ikään päästiin niin lasten juomista ei pidetty outona. Meidän äiti ei ikinä yrittänyt estää meidän kaupungille lähtöä reput kilisten. Jatkuva juominen ja sikailu oli aivan normaalia. Mun isä ei ole tehnyt kuin pimeitä töitä viimeiset 15 vuotta ja nostaa toimeentulotukea tälläkin hetkellä lomaillessaan Thaimaassa. Kuvottavaa. Siskoni on täysi alkohoholisti syrjäytynyt mielenterveysongelmainen köyhä työtön. Tuskin ikinä tulee menemään minnekään töihin.

Olen juuri käymässä läpi irtautumista heistä. Minulla on oma elämä, en halua olla kuin he. Mieheni ja hänen perheensä ovat avanneet silmäni sille mikä on OIKEASTI normaalia.

 

["Mie"]

Mua jäi mietityttämään että missä se sun nuorimmainen sisarus nyt on, siis se 12 vuotias? Eikai se vaan oo äitisi luona

 

["minävain"]

[QUOTE="Mie";28294290]Mua jäi mietityttämään että missä se sun nuorimmainen sisarus nyt on, siis se 12 vuotias? Eikai se vaan oo äitisi luona [/QUOTE]

Mä mietin ihan samaa, mun perheessä ei ole ollenkaan noin pahoja juttuja ollut, mutta alkoholismia kyllä. Itse asun jo pois kotoa, mutta olen jatkuvasti huolissani 9-vuotiaasta veljestäni joka asuu kotona. Etkö ole lainkaan huolissasi nuorimmaisesta? Mä haluaisin muuttaa toiseen kaupunkiin, mutta en "voi" koska musta tuntuu että mun pitää olla täällä jos veljelle sattuu jotain kotona ja että voin pitää vahtia.. Se rassaa ihan hirveästi.

 

[kypsä]

[QUOTE="minävain";28294481]Mä mietin ihan samaa, mun perheessä ei ole ollenkaan noin pahoja juttuja ollut, mutta alkoholismia kyllä. Itse asun jo pois kotoa, mutta olen jatkuvasti huolissani 9-vuotiaasta veljestäni joka asuu kotona. Etkö ole lainkaan huolissasi nuorimmaisesta? Mä haluaisin muuttaa toiseen kaupunkiin, mutta en "voi" koska musta tuntuu että mun pitää olla täällä jos veljelle sattuu jotain kotona ja että voin pitää vahtia.. Se rassaa ihan hirveästi.[/QUOTE]

mä yritin niin monta vuotta huolehtia ja pelastaa mun sisaruksia, varsinkin noita nuorimpia, mutta mä en enää jaksa kun kukaan ei tee asioille mitään. Mun oli lopulta pakko luovuttaa senkin suhteen, koska mun oma pää ei olis ikinä kuntoutunut tarpeeksi jos oisin vielä koko ajan joutunut tuntemaan syyllisyyttä siitä etten pysty heitä auttamaan. He eivät halua apua, eikä mikään taho halua puuttua. Tavallaan olen pelkurimaisesti ummistanut silmäni siltä ajatukselta että suurella todennäköisyydellä loppujenkin sisarusten elämä tulee olemaan todella sekaisin vanhempieni jäljiltä.

 

["Kuottarulla"]

Voimia, voimia ja vielä kerran voimia ap! Sulla on ollut ihan uskomattoman rankkaa. Muista, että olet kuitenkin täysin eri ihminen kuin vanhempasi, ja kirjoitustesi perusteella olet todella fiksu ja hyvinkin jo matkalla omaksi, erilliseksi ja eheäksi persoonaksesi. Mulla oli kans vaikea lapsuus ja nuoruus perhe-elämän kieroutuneisuuden vuoksi, mut nyt mulla on oma, ihana perhe, jossa tehdään kaikki toisin kuin lapsuudenkodissani. Sulla on yksi elämä elettävänä, heitä syyllisyys pois, ja anna ihmisten, jotka rakastaa sua, tehdä susta ehjä. Kaikkea hyvää!