Mä olen hirveän väsynyt

["minä vaan"]

meidän molempien sukulaisiin.
Koen, että eivät arvosta ja yrittävät painostaa ja ohjailla ja vaatia sellaista mitä en jaksa. He eivät tietenkään voi ymmärtää, koska ovat niitä, joilla lapsiperheaikana oli sitä tukea saatavilla. Isovanhemmat asuivat lähellä.

Ihan pieni esimerkki: Äitini on nyt olevinaan niin koko maailman äiti ja ihmettelee miksi minä en juttele kaikille lapsille, joita näen. Kun me olimme vielä kotona ja koululaisia, hän kiersi kaukaa meidän serkut, haukkui naapureiden kakarat, ja oli hänelle siis riitti kaikin puolin omat lapset, ei minkäänlaista pienintäkään jaksamista huomata muiden lapsia. Oli väsynyt ja omissa tarpeeksi.

No tuo nyt vaan ihan triviaali juttu. Kyseessä myös paljon isommatkin asiat. Koen vain hirveäksi taakaksi sukulaiset. Kun äitini oli lapsiperheen äiti, häntä autettiin kovin sukulaisten taholta, mutta koen, että meiltä vain vaaditaan nyt samassa tilanteessa. Tukiverkkoja ei ole eikä ollut kun lapset pienempiä, ja väsyin kyllä valtavasti ja en koe kunnolla toipuneeni.

 

[nakko]

Sama täällä. Äitini on aina ollut omaan perheeseen kääntynyt ja ei ole paljoa muut ihmiset kiinnostaneet. Kuitenkin minusta olettaa, että suunnilleen halaan maailmaa. Esim. kun poikamme syntyi ja oli aluksi teholla, olin osastolla, jossa vain äitejä, joiden lapset teholla. No, äiti motkotti, että kai olen jutellut muiden äitien kanssa ja tukenut heitä. WTF! Olen tullut siihen tulokseen, että äitiäni ärsyttää nähdä minussa samoja piirteitä eli kai hän sisimmässään haluaisi tai kuvittelee olevansa sosiaalinen ja kun huomaa, että minä en jossain tilanteessa ole, niin alkaa motkotus.

 

["a p"]

Hih.
Kohtalotovereita.
Äitini käskee minun olla yhteydessä kivoihin naapureihin ja muihin ihmisiin. Kun me olimme lapsia, ei hänen aika ja voimavarat riittäneet alkaa tutustua tai kyläillä, vaikka hän sentaään asui samalla paikkakunnalla, jolla kaikki sukulaisensa.

Hän motkottaa, että en käynyt tarpeeksi katsomassa mummoani. Äitini ei itse lapsiperheaikana kertaakaan kokenut tilannetta, että hän olisi joutunut auttaa jotain perheen ulkopuolista tai tukea.

Ehkä näin on ollut aina, ja vanhempi sukupolvi kokee oikeudekseen määräillä ja vahtia ja vaatia nuoremmilltaan? en tiedä. Mutta vaatimukset tuntuvat täysin kohtuuttomilta, ja kun vielä näen selvästi, että itse ei ole koskaan noudattanut sitä mitä vaatii toisilta.

Sama juttu miehen vanhempien kanssa. Myöntävät kylläkin avoimesti, että eivät olisi jaksaneet meidän elämän valintoja (muuttoja paljon, aina uusi ympäristö ja muisti ja kaikki kuormittuu , henkinen kuormitus valtava) , mutta silti sieltäkin tulee pääasiassa vaatimuksia. Tukea saavat ne, jotka asuvat lähellä heitä.

 

["a p"]

Toisaalta ymmärrän, että he voivat samalla tavalla kokea painostavaksi sen, että me olemme jossain määrin loukkaantuneet siitä, että koemme että heidän apu lapsiaan kohtaan on eriarvoista. Eli he voivat kokea, että yritämme vaikuttaa heidän ajan ja rahan käyttöön, kun taas heillä on omasta mielestään vapaus tehdä mitä haluavat. Tämä esim niin että heidän mielestään emme saa sanoa, jos mielestämme on väärin, että lapsenlapset tulevat kohdelluksi eri tavoin.

Itse olen alkanut miettiä, että suvusta pitäisi olla iloa eikä surua ja rasitetta. Ja jos meistä on toisillemme pelkästään murhetta, niin miksi ei vähentää kohtaamiset aivan minimiin? Hyväksyä asiat sellaisena kuin ne ovat. Antaa kunkin elää omaa elämää.