Mä ihan oikeasti kadun sitä että mä halusin lapsen.

["Minä"]

AP, tuo tunteettomuus ja kylmyys viittaa mun mielestä juurikin masennukseen. Siihen on paras hakea apua ajoissa, ellet halua asioiden menevän vaan huonompaan suuntaan.

 

[ap..]

[QUOTE="vieras";24810027]Mikä sitten auttaa? Täällä on ehdotettu jos jotakin ja kaiken tyrmäät. Lapsi isälle? Ei käy, isä ei halua. Yhteys neuvolaan? Ei käy, kynnys korkea. Lapsi huostaan? Ei käy, sosiaalinen status romahtaa. Omaa aikaa? Ei käy, on jo eikä auta. Minulla on vielä yksi ehdotus: soitat terveyskeskukseen, selität aikaa varatessa, että kyse on masennuksesta (syy: saat riittävän pitkän ajan etkä mitään 15 min pikavisiittiä). Jos saat lääkereseptin, niin aloitat. Jos saat lähetteen esim. mielenterveystoimistoon, niin menet.

En halua kuulostaa epäempaattiselta. Empatiani vaan ensisijaisesti ovat lapsen puolella. Hänen, jonka saamista äiti katuu. Hänen, jota isä ei halua mielellään asumaan luokseen. Ymmärrän, että aloituksesi on hätähuuto. Mutta hätänsä vuoksi se lapsikin keskellä yötä yksin omassa sängyssään huutaa. Ja silloin on nostettava hanuri penkistä ja mentävä lohduttamaan vaikka mikä olisi.

Et varmaan kuvitellut elämääsi tällaiseksi. Eipä kuvitellut lapsikaan. Varmasti elämäsi on nyt vaikeaa. Tuskin lapsesikaan elämä yhtä piknikkiä on. Teillä kahdella on vaan se ero, että sinä voit hakea teille apua. Lapsi voi vain itkeä yksin sängyssään.

Tässä yhteiskunnassa ja varsinkin tällä palstalla äitien syyllistäminen on tabu. Lapsille saa suuttua, oppivathan näkemään että kaikki tunteet ovat sallittuja. Miehelle voi nalkuttaa ja potkaista vaikka pihalle, jos siltä tuntuu. He ovat sikoja. Mutta äitejä ei saa syyllistää ettei äideille tule paha mieli. En itsekään pidä syyllistämistä minään itseisarvona, mutta joskus pieni syyllisyys voi toimia motivaattorina asioiden muuttamiseen. Jos on motivaatiota, niin keksii keinot. Jos ei, niin keksii selitykset.

Tsemmpiä, ap, sekä Sinulle että etenkin lapsellesi.[/QUOTE]


No en mä mielestäni mitään ole tyrmännyt, paitsi ehkä sen huostaanoton. en mä haluaisi kuitenkaan lopulta lapsesta luopua. en usko että pystyisin siihen - siis ihan oikeasti, vaikka ajattelen niin.

Mä taas olen melkein erimieltä tuosta syyllistämisestä, etenkin toisten äitien taholta..

Toivottavasti mä osaan sitten jollekkin kertoa nämä asiat. Saan sen suuni auki siellä lääkärissä

 

[ot-ot]

Nyt mennään jo ohi varsinaisen aiheen, mutta...

[QUOTE="vieras";24809141]Minä en tiedä, että tekisinkö lapsia, jos saisin aikaa taaksepäin kelattua ja näillä tiedoilla asiasta päättäisin. Onhan nuo ihania joo, mutta olen äitiyden myötä tehnyt sellaisen huomion, että olen ihminen, joka kaipaa todella paljon rauhaa, hiljaisuutta ja omaa tilaa. Ikinä en ole mitenkään sosiaalinen ollut, en ole ihmisiä ympärilleni kaivannut ja nyt niitä sitten tuossa on, kaksin kappalein vaatimassa paljon huomiota ja hoitoa.[/QUOTE]

Tällaiset viestit ovat harvinaisuudessaan melko valaisevaa luettavaa. Minäkin olen tuollainen ihminen: rauhaa ja hiljaisuutta rakastava, paljon omaa tilaa kaipaava. Enkä koskaan ole tuntenut tarvetta saada lapsi.

Olen kuitenkin jo kolmenkympin paremmalla puolella ja tietty sosiaalinen paine lastenhankintaan on olemassa. Kuulemma on paljon ihmisiä, joille ei koskaan tule vauvakuumetta, ja silti he vain päättävät hankkia lapsen ja se on heidän elämänsä paras päätös. Annetaan ymmärtää, että kyllä sitä omaa lasta sitten rakastaa yli kaiken eikä lapsen hankkimista voi katua (yksittäiset hetket poislukien).

Mutta tällaiset viestit saavat ajattelemaan, että on sittenkin oikein kuunnella sitä omaa sisäistä ääntään. Kiitos vieraalle.

Ap:lle jaksamista.