Mä ihan oikeasti kadun sitä että mä halusin lapsen.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "tiina"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
[QUOTE="kahden äiti";24808330]Ja sinäkö tiesit jo ennen lapsen hankintaa, millaista elämä hänen kanssaan tulee olemaan? Ymmärrätkö, että tuo syyllistäminen ei auta yhtään mitään?[/QUOTE]

Juu, ei äitiä saa syyllistää. Äitiys on pyhä. Viis siitä, että äiti roikkuu netissä keskellä yötä valittamassa omaa elämäänsä samalla kun lapsi itkee yksin omassa sängyssään pipiä, joko henkistä tai fyysistä. Ja lapsen isäkään ei "kauhean mielellään ota lasta luokseen".
Se nyt vaan on sillä tavalla, että kun lapsi itkee hätäänsä, silloin noustaan lohduttaan, vaikka olisi oma pää kainalossa. Aikuisilla on keinonsa hakea apua omaan hätäänsä, lapsilla ei. Ja joskus saa syyllistää, jos mikään muu ei auta.
 
Minä en tarkkaan tiennyt millaista elämä lapsen kanssa tulee olemaan mutta aika hyvä kuva minulla siitä oli. Minulla on itseäni reilut 15 vuotta nuoremmat sisarukset,joten ihan pystymetsästä ei lasten tuoma arjen muutos tullut. Ja joka paikassahan toitotetaan,että lapsi muuttaa elämän ja arkea.. ja niin se tekee,kukaan ei voi väittää että se tulisi yllätyksenä. Ja jos syyllistin niin kehotin myös hakemaan apua. :)
 
[QUOTE="vieras";24808434]Juu, ei äitiä saa syyllistää. Äitiys on pyhä. Viis siitä, että äiti roikkuu netissä keskellä yötä valittamassa omaa elämäänsä samalla kun lapsi itkee yksin omassa sängyssään pipiä, joko henkistä tai fyysistä. Ja lapsen isäkään ei "kauhean mielellään ota lasta luokseen".
Se nyt vaan on sillä tavalla, että kun lapsi itkee hätäänsä, silloin noustaan lohduttaan, vaikka olisi oma pää kainalossa. Aikuisilla on keinonsa hakea apua omaan hätäänsä, lapsilla ei. Ja joskus saa syyllistää, jos mikään muu ei auta.[/QUOTE]

Kyllä se vaan on sata kertaa parempi asia että "äiti roikkuu netissä" kuin esim. olisi menettämässä loputkin hermonsa lapsen vieressä. Sitäpaitsi hätähuutohan tämä on, äiti tuli tänne palstalle hakemaan apua. Tällä nimenomaisella hetkellä se äiti kun ei voi sinne neuvolaan soittaa, siis keskellä yötä, vaan hän avasi sen ainoan foorumin, jonka tiesi. Onneksi sentään moni osaa empaattisesti neuvoa ja tukea, toisin kuin eräät.

Kyllä se avunhakeminen ja saanti voi olla myös ns. ruusuista vaikka ap sitä epäilitkin. Itse hain apua pahaan alkoholiongelmaani neljän lapsen äitinä ja sitä myös sain. Nyt olen ollut vuoden raittiina ja elämä on täysin erilaista kuin ennen pahoina aikoina. Myös minä olin palanut loppuun, en jaksanut mitään ja hain hetken helpotusta pullosta.

En silti menettänyt ns. sosiaalista asemaani. Päinvastoin, sain monelta taholta kehuja rohkeudestani tulla "kaapista" ulos ja hakea apua ongelmaani. Pahinta nimenomaan on se, että jää painimaan yksin ongelmiensa kanssa.

Ensimmäinen askel ei todellakaan ole helppo. Kun näppäilee puhelinnumerot ja odottaa että joku vastaa puhelimeen. Ja sitten kertoa se asia. Mutta kun sen saa tehtyä, lähtevät asiat etenemään kuin itsestään. Sinuun suhtaudutaan asiallisesti, saat ajan ja pääset puhumaan. Vyyhti alkaa purkautumaan.

Lapsesi on vielä niin pieni, että sinulla on monta hyvää vuotta edessäsi hänen lapsuuttaan. Älä enää hukkaa päivääkään.
 
Hae apua! Joku joka voi ottaa lapsen hoitoon päiväksi/yöksi tai viikonlopuksi. Saat hengähtää ja kerätä voimia. Onko isovanhempia? Voivatko hakee lapsen hoitoon? Tai sulla sisaruksia/ystäviä. Jos ei omasta lähipiiristä löydy niin soita oikeesti sinne neuvolaan ja sano, että voimat nyt loppu tarviit heti apua! Ei oo häpee pyytää apua vaan enemmän häpee olla sitä pyytämättä ja sitten tapahtuu näitä kamalia mitä saa lehdestä tuon tuosta lukee. Ei oo ihmekkään jos et jaksa, jos oot joutunut yksin pitkään valvoo, eikä miestä auttamatta..yms. AINA EI TARVII OLLA VAHVA! Hae apua oikeesti! Sinä tarviset nyt ihan omaa aikaa ja lepo tauon!
 
[QUOTE="vieras";24808434]Juu, ei äitiä saa syyllistää. Äitiys on pyhä. Viis siitä, että äiti roikkuu netissä keskellä yötä valittamassa omaa elämäänsä samalla kun lapsi itkee yksin omassa sängyssään pipiä, joko henkistä tai fyysistä. Ja lapsen isäkään ei "kauhean mielellään ota lasta luokseen".
Se nyt vaan on sillä tavalla, että kun lapsi itkee hätäänsä, silloin noustaan lohduttaan, vaikka olisi oma pää kainalossa. Aikuisilla on keinonsa hakea apua omaan hätäänsä, lapsilla ei. Ja joskus saa syyllistää, jos mikään muu ei auta.[/QUOTE]

Lapsi ei ollut suunniteltu, mutta kyllä ihan tietoisesti halusin lapsen pitää. ja odotin vauvaa innoissani. mutta joteni synnytyksestä asti kaikki lähti menemään alamäkeä.

Ja toisekseen mua ei kauheasti tuo syyllistäminen auta. Mä melkein veikkaisin että se aiheuttaa sen ettei uskalla pyytää apua. esimerkiksi lapsen isovanhemmat toitottivat alusta asti kovaan ääneen, että turha sitten heiltä kysyä apua, se on sinun oma lapsi itse saat hoitaa. lapsen isä ei siis ollut aina kuvioissa. nykyään on onneksi.
 
[QUOTE="vieras";24807654]Ja vapaaehtoisesti lapsettomana sitä saa jatkuvasti kuulla kuinka lapset ovat niin ihania ja kaikki niitä rakastaa ja en tiedä mistä jään paitsi. Voi kun se olisikin kaikilla vanhemmilla tuollaista.[/QUOTE]


Niin. voi kumpa mä itsekin olisin heidän kanssa samaa mieltä mieltä.
 
En mä tiedä miksen mä hae apua, jotenki on vaan niin idiootti olo. Mä en osaa tuntemattomalle enkä tutulle avautua. Ja jotenki mä silti aina jänistän ja vastaan että ihan hyvin menee.

Kyllähän ne neuvolassa kyselivät vauva-aikoina että miten jaksat ja voit. mutta kun vastasi että väsyttää enkä jaksa kuunnella tuota huutoa niin vastaus oli että voi voi, sellasia ne vauvat on että ne itkee.


Mikä helvetin ylpeydenaihe se tuntuu kaikille olevan etä kuinka hekin ovat lapsensa ihan itse hoitaneet ja kuinka rankkaa oli ..?
 
En mä tiedä miksen mä hae apua, jotenki on vaan niin idiootti olo. Mä en osaa tuntemattomalle enkä tutulle avautua. Ja jotenki mä silti aina jänistän ja vastaan että ihan hyvin menee.

Kyllähän ne neuvolassa kyselivät vauva-aikoina että miten jaksat ja voit. mutta kun vastasi että väsyttää enkä jaksa kuunnella tuota huutoa niin vastaus oli että voi voi, sellasia ne vauvat on että ne itkee.


Mikä helvetin ylpeydenaihe se tuntuu kaikille olevan etä kuinka hekin ovat lapsensa ihan itse hoitaneet ja kuinka rankkaa oli ..?

No kyllä se on asia josta SAA olla ylpeä.

Tottakai ne neuvolassa voivottelee jos sä et edes tosissas hae apua. Oikeesti, älä ole idiootti (niinkun sanoit) hae apua ennen kun teet peruuttamattoman jäljen lapsees.
 
[QUOTE="vieras";24808824]No kyllä se on asia josta SAA olla ylpeä.

Tottakai ne neuvolassa voivottelee jos sä et edes tosissas hae apua. Oikeesti, älä ole idiootti (niinkun sanoit) hae apua ennen kun teet peruuttamattoman jäljen lapsees.[/QUOTE]

No toki mutta minun mielestä sitä korostetaa hieman väärin. siis se avun vastaanottaminen on aika iso häpeä.
jos sanon jollekkin kuinka rankkaa on, nii välittömästi alkaa omakehu kuinka hänelläkin oli viisi lasta ja kipeitä ja huusivat 10vuotta eikä kukaan koskaan hoitanut. Mitä se minua auttaa??? päinvastoin.
 
[QUOTE="vieras";24808833]Onko lapsi päiväkodissa? Voisi auttaa, kun saisit vapaa-aikaa iltasin tai olla vaikka töissä erossa lapsesta.[/QUOTE]

On lapsi päiväkodissa, kun olen itse töissä. Ja saan vielä sen lisäksikin halutessani nykyään lapsenhoitoapua, että saisin vapaa-aikaa. Silti mä en jaksais ? Ja loppuviimein mulla on kyllä ihan kiltti lapsi. Se on jotenkin oma ahdistus nykyään.
 
En mä tiedä miksen mä hae apua, jotenki on vaan niin idiootti olo. Mä en osaa tuntemattomalle enkä tutulle avautua. Ja jotenki mä silti aina jänistän ja vastaan että ihan hyvin menee.

Kyllähän ne neuvolassa kyselivät vauva-aikoina että miten jaksat ja voit. mutta kun vastasi että väsyttää enkä jaksa kuunnella tuota huutoa niin vastaus oli että voi voi, sellasia ne vauvat on että ne itkee.


Mikä helvetin ylpeydenaihe se tuntuu kaikille olevan etä kuinka hekin ovat lapsensa ihan itse hoitaneet ja kuinka rankkaa oli ..?

Tuntuu olevan yleistäkin, että sitä rankempaa ja paskempaa äitillä on ollut, niin sitä isomman kultapokaalin saa... Ja tuo on perseestä. "Minä hoidin 10lasta yksin, miehen ei muuta tarvinnut tehdä kuin käydä töissä." Ja tuon kuulee siihen äänensävyyn, että eihän se rankkaa tietenkään ollut, koska "olen äiti". Vanhanajan ihmiset tuntuu kaunistelevan asioita, vaikka olen ihan varma, että on nekin joskus, edes kerran, sanoneet lapsen ollessa hankala että "voi *****". Mutta ehkä tuossa piileekin se, että ovat katkeria siitä, etteivät saaneet apua vaikka olisivat salaa sisällään sitä halunneet.

Joten sun ei tarvitse nyt tässä mitää urhoollisuus mitallia tavoitella... Mua helpotti jo ihan hirveästi se, kun sain kakisteltua neuvolassa vuosi sitten, että taidan olla vähän masentunut. Siitä se ylämäki alkoi :)
 
Minullekin on tuttuja nuo ajatukset, mutta olen päättänyt että en halua enää ollakaan umelmaäiti tai päteä muiden täydellisten äitien silmissä. Teen vaan tarpeelliset ja annan miehelle paljon vastuuta, koska on parempihermoinen meistä. Käyn töissä. Lapsi on päivät päiväkodissa. Käyn harrastuksissa. Annan lapsen hoitoon viikoloppuna mielellään, jos joku vaan ottaa, että saan hermolomaa. Oma äitini ei auta. Tajuan, että omalla äidillänikin on ollut masennusta ja narsistisia piirteitä, jotka nyt kostautuu myös minulle ja minun lapselle. Yritän kuitenkin toimia paremmin kuin oma äitini. Masennukseen saa mielialalääkkeitä, jotka auttaa myös hermojen hallitsemiseen. Pitäs varmaan munkin taas niitä hakee, kun tulee niin paljon huudettua ja raivostuttua.
Onhan toi lapsi rakas, mutta en vaan ole mikään äiti-ihminen.
 
[QUOTE="vieras";24808969]Minullekin on tuttuja nuo ajatukset, mutta olen päättänyt että en halua enää ollakaan umelmaäiti tai päteä muiden täydellisten äitien silmissä. Teen vaan tarpeelliset ja annan miehelle paljon vastuuta, koska on parempihermoinen meistä. Käyn töissä. Lapsi on päivät päiväkodissa. Käyn harrastuksissa. Annan lapsen hoitoon viikoloppuna mielellään, jos joku vaan ottaa, että saan hermolomaa. Oma äitini ei auta. Tajuan, että omalla äidillänikin on ollut masennusta ja narsistisia piirteitä, jotka nyt kostautuu myös minulle ja minun lapselle. Yritän kuitenkin toimia paremmin kuin oma äitini. Masennukseen saa mielialalääkkeitä, jotka auttaa myös hermojen hallitsemiseen. Pitäs varmaan munkin taas niitä hakee, kun tulee niin paljon huudettua ja raivostuttua.
Onhan toi lapsi rakas, mutta en vaan ole mikään äiti-ihminen.[/QUOTE]


Jotenki kuulostaa niin samalta ajatukset..


Ja tosiaan, onhan se hienoa jos äiti nauttii lapsistaan ja hoitaa heidät hyvin yksin, ja ylpeydenaihe tottakai. MUTTA sitä mä en käsitä miten se auttaa minua jos kilvan kehutaan kuinka paljon rankempaa itse kullakin on /oli. Ja kuinka mullahan on asiat hyvin ja paremmin ja silti valitan
 
No toki mutta minun mielestä sitä korostetaa hieman väärin. siis se avun vastaanottaminen on aika iso häpeä.
jos sanon jollekkin kuinka rankkaa on, nii välittömästi alkaa omakehu kuinka hänelläkin oli viisi lasta ja kipeitä ja huusivat 10vuotta eikä kukaan koskaan hoitanut. Mitä se minua auttaa??? päinvastoin.

Eli omia kokemuksia ei saisi kertoa?
Itsekkin koen niin, että joo oli rankkaa 1v5kk ja koliikkivauvan kanssa. Oli myös rankkaa 3v 1v9kk ja korvakierrevauvan kanssa, mutta siitäkin selvittiin. Enhän valehdellakaan kuitenkaan voisi? Vai onko kyse vain siitä, et se kellä on rankempaa, saa "valittaa" ja ne ketkä ovat jo ns. selvinneet pitävät päänsä kiinni ettei toisen tuu paha mieli..?

Ehkäpä sä vaan otat asian niin, että joku heti korostaa itseään jos vaan jakaa kokemuksiaan. Meitä kato on erilaisia.
 
Minä en tiedä, että tekisinkö lapsia, jos saisin aikaa taaksepäin kelattua ja näillä tiedoilla asiasta päättäisin. Onhan nuo ihania joo, mutta olen äitiyden myötä tehnyt sellaisen huomion, että olen ihminen, joka kaipaa todella paljon rauhaa, hiljaisuutta ja omaa tilaa. Ikinä en ole mitenkään sosiaalinen ollut, en ole ihmisiä ympärilleni kaivannut ja nyt niitä sitten tuossa on, kaksin kappalein vaatimassa paljon huomiota ja hoitoa.
 
Mukavaa olla marttyyri, vaikka sitten lapsen mielenterveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella?
"

Toivoisin sinun ymmärtävän, että masentunut ihminen ei ole marttyyri. Itse ajattelin nuorempana samalla tavalla tätini masennuksesta, mutta sairastuttuani itse vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, häpeän aikaisempaa ajattelutapaani. Siinä on kyse jostain ihan muusta kuin martyyriudesta. Toivottavasti et itse joudu sitä koskaan kokemaan.

Ap: Sinun toivoisin hakevan itsellesi pikaisesti apua. Sinuna ottaisin ehkä neuvolan sijasta yhteyttä perheneuvolaan. Itselläni on vain ja pelkästään positiivisia kokemuksia kahden eri kunnan perheneuvoloista.

Hae apua ensinnäkin lapsesi takia. Huomaat saavasi myös itsellesi paremman elämän. Voimia!
 
[QUOTE="vieras";24809104]Eli omia kokemuksia ei saisi kertoa?
Itsekkin koen niin, että joo oli rankkaa 1v5kk ja koliikkivauvan kanssa. Oli myös rankkaa 3v 1v9kk ja korvakierrevauvan kanssa, mutta siitäkin selvittiin. Enhän valehdellakaan kuitenkaan voisi? Vai onko kyse vain siitä, et se kellä on rankempaa, saa "valittaa" ja ne ketkä ovat jo ns. selvinneet pitävät päänsä kiinni ettei toisen tuu paha mieli..?

Ehkäpä sä vaan otat asian niin, että joku heti korostaa itseään jos vaan jakaa kokemuksiaan. Meitä kato on erilaisia.[/QUOTE]


No en mä nyt aivan niinkään tarkoittanut ettei omia kokemuksiaan saa kertoa, mutta hyvin usein täälläkin jos joku jotain kertoo että on rankkaa, niin vastaukseksi saat että MINULLA ON OLLUT VIELÄ RANKEMPAA. aina jollakin jossakin on rankempaa ja asiat huonommin mutta se tuskin helpottaa toisen mieltä sillä hetkellä.

Vastaisitko sä yhden lapsen ystävällesi joka on ihan henkisesti poikki, että "no oli se kuule minullakin raskasta ja sulla sentään on vaan se yks lapsi, ole onnellinen eläkä valita" Eikö siinä tilanteessa voisi vaikka kuunnella vain ja sanoa ymmärtävänsä, itselläkin samoja riittämättömyyden ja jaksamattomuuden tunteita ollut. mitä sitä korostamaan kuinka paljon huonommin sinulla oli asiat kuin minulla? Ja kuinka paljon paremmin sa silti pärjäsit kuin minä?

käsitätkö eron, mä en tarkota etteikö saisi sanoa omia kokemuksiaan. mutta se että pitää kilpailla siitä kuka saa eniten kunniamitaleja äitiydestä. Tottakai mä tiedostan että mulla on pääpiirteittain asiat aivan hyvin, lapsi on suht terve, ei mitään kuolemanvakavaa sairautta, vaikka jotain hieman elämää hankaloittavaa "pientä": mulla on töitä, sekä ystäviä, mä tulen rahallisesti toimeen ja ruokaa on. Mä saan vapaa-aikaa usein jne jne jne...Vaan siitä että mä en siltikään jaksa.


Mutta joo on tullut huomattua että sinunlaisia ihmisia on paljon ihan ystävissäkin, jotka eivät osaa vilpittömästi kuunnella ja ymmärtää, vaan aina pönkitetään sitä omaa egoa ja omaa mahtavuutta. vertailemalla sitä kuinka paljon rankempaa on ollutkaan juuri itselläni.

Niin meitä on tosiaan erilaisia.
 
Tuntuuko itsestäsi, että olisit masentunut? Ainakin kirjoitusten perusteella minusta tuntuu. Jos sinulla ei olisi lasta ja sairastuisit masennukseen hakisitko apua? Totta kai varmasti? Miksi, et hakisi sitä nyt? Hankkiutuisit jonnekkin puhumaan ajatuksista? Saisit keskustelu apua tai lääkitystä tai jotain? Hankkiudu kilpirauhas kokeseen, siis käy lääkärissä ja verikokeessa? Löytyykö alakulolle jotain fyysistä syytä? Rupea ajattelemaan itseäsi. Tee asioita josta nautit. Vie lasta hoitoon aina kun tuntuu, ettet jaksa. Pidä viikonloppu vapaita ja yritä nyt pelastaa itsesi. Jos hoidat itseäsi hoidat aina myös lastasi, kun sinulla on piirunkin verran parempi olo tämä heijastuu lapseesi ja lapsellasikin on parempi olo. TODELLA moni hakee jossain vaiheessa elämäänsä apua jonhonkin ongelmaan, on aviokriisiä tarvitaan perheneuvolaa tai psygolokia, on lapsen käytös ongelmia, on masennusta, tulee läheisen kuolema josta ylipääsemiseen tarvitaan ulkopuolista apua tai ihan vaan ahdistaa. MIKÄ pirun kirosana se on se avun hakeminen. On toki näitä martyyreita jotka hokee "että mulla oli niin ja niin raskasta ja jaksoin yksin niin ja niin monta vuotta", ovat ikuisesti katkeria ja lapsilla varmasti henkisiä ongelmia aikuisuudessa, koska äiti on ollut niin PIRUN VAHVA. Sairastunut vahvuuteen ja ollut hekematta apua KOSKA MINÄ PRKL PÄRJÄÄN! Viisautta ja vahvuutta on hakea apua ja myöntää, että minä olen nyt sen verran väsynyt/alakuloinen/eksyksissä, että tarvitsen apua. Ei täällä kukaan yksin jaksa! Onneksi on mahtavia ammatti ihmisiä olemassa jotka voivat sinua auttaa ja tekevät sitä työkseen. Sinulla on oikeus siihen apuun. Jokaisella on.
 
[QUOTE="susa";24808440]Minä en tarkkaan tiennyt millaista elämä lapsen kanssa tulee olemaan mutta aika hyvä kuva minulla siitä oli. Minulla on itseäni reilut 15 vuotta nuoremmat sisarukset,joten ihan pystymetsästä ei lasten tuoma arjen muutos tullut. Ja joka paikassahan toitotetaan,että lapsi muuttaa elämän ja arkea.. ja niin se tekee,kukaan ei voi väittää että se tulisi yllätyksenä. Ja jos syyllistin niin kehotin myös hakemaan apua. :)[/QUOTE]

Minä taas väitän, että elämä lapsen kanssa tulee KAIKILLE yllätyksenä ainakin jossain määrin. Vaikka olisit lastentarhanopettaja, jolla on 150 pientä sukulaislasta on asia täysin eri silloin, kun lapsi on oma. Siitä omasta olet vastuussa ympäri vuorokauden ja läpi viikon, ei ole ilta- ja viikonloppulomia eikä edes sairaslomaa. Varsinkin, jos olet yh kuten ap.

AP: Kerro oikeasti tunteistasi neuvolassa. Et takuulla ole ensimmäinen joka noin tuntee. Tällä palstalla vaan kirjoittelee nuo Täydelliset Äidit, jotka uhraavat kaiken lapsensa eteen eikä heitä varsinkaan mikään äidiksitulon myötä yllättänyt, edes omien voimavarojen tai muiden elämän olosuhteiden muodossa.
 
Se vaan nyt menee niin että kaikista ei ole äidiksi lapsen arjessa ei vaikka lapsia olisikin.Ei munkaan miehen exä jaksa lapsiaan,ei meinaa jaksaa sitä viimeistäkään joka sen luona vielä asuu,keskimmäinen asuu meillä ja vanhempi jo omillaan.On kotona päivät pitkät,likka yläasteella,paljon meillä eikä sen äiti jaksa silti.Ei se tahtonut jaksaa silloinkaan niitä sitä aikaa kun mies oli töissä ja piti ne hoitaa ja ne oli pieniä.
Mulla on serkkulikka joka vihaa lapsia,sen vuoksi se ole ainuttakaan hommannut.Kaikki pitää sitä kummajaisena,niin suku,kaverit kun alati vaihtuvat miesystävätkin.Joka suhde kariutuu siihen kun se ilmoittaa että ainuttakaan lasta ei ole eikä myöskään tule ja piste.Ikää kohta 40v.
Kaikki ei vaan halua.
Ap.lle: Olisiko mahdollista lapsen isän kanssa sopia esimerkiksi vuoroviikkosysteemistä tai niin että lapsi asuisi isällään mutta sinulla olisi säännölliset tapaamisoikeudet?Jos et kokonaan halua lapsesta luopua kuten mainitsit.
 
Lapsi ei ollut suunniteltu, mutta kyllä ihan tietoisesti halusin lapsen pitää. ja odotin vauvaa innoissani. mutta joteni synnytyksestä asti kaikki lähti menemään alamäkeä.

Ja toisekseen mua ei kauheasti tuo syyllistäminen auta. Mä melkein veikkaisin että se aiheuttaa sen ettei uskalla pyytää apua. esimerkiksi lapsen isovanhemmat toitottivat alusta asti kovaan ääneen, että turha sitten heiltä kysyä apua, se on sinun oma lapsi itse saat hoitaa. lapsen isä ei siis ollut aina kuvioissa. nykyään on onneksi.

Mikä sitten auttaa? Täällä on ehdotettu jos jotakin ja kaiken tyrmäät. Lapsi isälle? Ei käy, isä ei halua. Yhteys neuvolaan? Ei käy, kynnys korkea. Lapsi huostaan? Ei käy, sosiaalinen status romahtaa. Omaa aikaa? Ei käy, on jo eikä auta. Minulla on vielä yksi ehdotus: soitat terveyskeskukseen, selität aikaa varatessa, että kyse on masennuksesta (syy: saat riittävän pitkän ajan etkä mitään 15 min pikavisiittiä). Jos saat lääkereseptin, niin aloitat. Jos saat lähetteen esim. mielenterveystoimistoon, niin menet.

En halua kuulostaa epäempaattiselta. Empatiani vaan ensisijaisesti ovat lapsen puolella. Hänen, jonka saamista äiti katuu. Hänen, jota isä ei halua mielellään asumaan luokseen. Ymmärrän, että aloituksesi on hätähuuto. Mutta hätänsä vuoksi se lapsikin keskellä yötä yksin omassa sängyssään huutaa. Ja silloin on nostettava hanuri penkistä ja mentävä lohduttamaan vaikka mikä olisi.

Et varmaan kuvitellut elämääsi tällaiseksi. Eipä kuvitellut lapsikaan. Varmasti elämäsi on nyt vaikeaa. Tuskin lapsesikaan elämä yhtä piknikkiä on. Teillä kahdella on vaan se ero, että sinä voit hakea teille apua. Lapsi voi vain itkeä yksin sängyssään.

Tässä yhteiskunnassa ja varsinkin tällä palstalla äitien syyllistäminen on tabu. Lapsille saa suuttua, oppivathan näkemään että kaikki tunteet ovat sallittuja. Miehelle voi nalkuttaa ja potkaista vaikka pihalle, jos siltä tuntuu. He ovat sikoja. Mutta äitejä ei saa syyllistää ettei äideille tule paha mieli. En itsekään pidä syyllistämistä minään itseisarvona, mutta joskus pieni syyllisyys voi toimia motivaattorina asioiden muuttamiseen. Jos on motivaatiota, niin keksii keinot. Jos ei, niin keksii selitykset.

Tsemmpiä, ap, sekä Sinulle että etenkin lapsellesi.
 

Yhteistyössä