E
En saa kerrottua
Vieras
enkä saa kerrottua asiaa miehelle.
Kysymys ei niinkään ole miehen ja mun väleistä -niistäkin toki, mutta mä uskon, että eri tilanteessa ne olis korjattavissa- vaan koko elämäntavasta ja elinympäristöstä.
Itse olen lopettanu alkoholin käytön pikkuhiljaa vuosien saatossa, ei mitään periaatepäätöstä, niin vaan on käyny. Voin mä joskus juoda viiniä ruuan kanssa tai ostaa saunajuomaksi lonkeron seuran vuoksi, mutta yleensä en saa koko pulloa juotua. Mies (ja sen kaverit) taas pitää perkännejä ja rentoutumista jotenkin synonyymeina. No periaatteessa tää olis helppo ratkaista; mies ei tule humalassa kotiin. Kyllä mies sen hyväksyykin. (Viimeyön nukkui rappusilla, 7.30 soitti ja kysyi pääsiskö sisälle) mutta muo pänni se asenne! Kaverit oli niin hämmästyneitä, kun eilen kieltäydyin hakemasta ukkoa kotiin, kun soittivat, että nyt sen tarttis päästä. Mä käskin viedä suoraan työpaikalle -joka on meidän pihalla- ja sanoin ettei se sisälle kuitenkaan pääse, mutta tohon pihalle ne sen oli tuonu ja kuuluivat vielä ihmettelevän et pitäiskö jonkun soittaa mut avaamaan ovi. tajusivat sentään olla soittamatta, kun tein selväksi jo sillon kun muo ukkoa hakemaan pyysivät, että mä soitan poliisit, jos se pyrkii sisälle humalassa.
Toinen asia on työ: meillä on yritys ja mä en jaksa sitä! Mä en kesktä työpaikalla asumista ja sitä, että ei ole ikinä vapaa-aikaa. Siitä työstä ei pääse irti kun lähtemällä johonkin. Vaikka matkustamisesta tykkäänkin, niin vajaan kuukauden ulkomaanreissu kerran vuodessa ei riitä mulle lomaksi ja viikonloppuisin tarttisin aikaa kotitöihin ja rentoutumiseen, mutta ne menee jossain ajellessa ja huiniessa, kun en pysty kotona rentoutumaan.
Meillä on ihan eri arvot ja tulevaisuuden haaveett, tajusin just äsken, että kun on puhuttu siitä, että pitäis saada asiat toimimaan niin, että talvet voitais asua etelässä ja mies sanoo, että yhteiset haaveethan meillä on, molemmat haluaa samaa. Mutta mä en halua! Jos mun arki täällä olis siedettävää, mun ei tarttis paeta todellisuutta ulkomaille!
Mä vaan en saa sanottua ukolle, kun se jotenkin yrittää niin tosissaan
Kysymys ei niinkään ole miehen ja mun väleistä -niistäkin toki, mutta mä uskon, että eri tilanteessa ne olis korjattavissa- vaan koko elämäntavasta ja elinympäristöstä.
Itse olen lopettanu alkoholin käytön pikkuhiljaa vuosien saatossa, ei mitään periaatepäätöstä, niin vaan on käyny. Voin mä joskus juoda viiniä ruuan kanssa tai ostaa saunajuomaksi lonkeron seuran vuoksi, mutta yleensä en saa koko pulloa juotua. Mies (ja sen kaverit) taas pitää perkännejä ja rentoutumista jotenkin synonyymeina. No periaatteessa tää olis helppo ratkaista; mies ei tule humalassa kotiin. Kyllä mies sen hyväksyykin. (Viimeyön nukkui rappusilla, 7.30 soitti ja kysyi pääsiskö sisälle) mutta muo pänni se asenne! Kaverit oli niin hämmästyneitä, kun eilen kieltäydyin hakemasta ukkoa kotiin, kun soittivat, että nyt sen tarttis päästä. Mä käskin viedä suoraan työpaikalle -joka on meidän pihalla- ja sanoin ettei se sisälle kuitenkaan pääse, mutta tohon pihalle ne sen oli tuonu ja kuuluivat vielä ihmettelevän et pitäiskö jonkun soittaa mut avaamaan ovi. tajusivat sentään olla soittamatta, kun tein selväksi jo sillon kun muo ukkoa hakemaan pyysivät, että mä soitan poliisit, jos se pyrkii sisälle humalassa.
Toinen asia on työ: meillä on yritys ja mä en jaksa sitä! Mä en kesktä työpaikalla asumista ja sitä, että ei ole ikinä vapaa-aikaa. Siitä työstä ei pääse irti kun lähtemällä johonkin. Vaikka matkustamisesta tykkäänkin, niin vajaan kuukauden ulkomaanreissu kerran vuodessa ei riitä mulle lomaksi ja viikonloppuisin tarttisin aikaa kotitöihin ja rentoutumiseen, mutta ne menee jossain ajellessa ja huiniessa, kun en pysty kotona rentoutumaan.
Meillä on ihan eri arvot ja tulevaisuuden haaveett, tajusin just äsken, että kun on puhuttu siitä, että pitäis saada asiat toimimaan niin, että talvet voitais asua etelässä ja mies sanoo, että yhteiset haaveethan meillä on, molemmat haluaa samaa. Mutta mä en halua! Jos mun arki täällä olis siedettävää, mun ei tarttis paeta todellisuutta ulkomaille!
Mä vaan en saa sanottua ukolle, kun se jotenkin yrittää niin tosissaan
