Mä en tule ikinä kelpaamaan äidille samalla tavalla kuin mun siskoni :(

[huonompi]

Aivan sama mitä teen tai mitä saavutan, oon aina äitin silmissä huono. Sama koskee mun lapsia, aivan sama mitä ne tekee tai on tai mitä ne saavuttaa, ne ei ikinä ole mitään verrattuna mun siskoni lapsiin.

Mun koulumenestys, opiskelumenestys, työmenestys, harrastusmenestys. Ne ei ole mitään. Mun avioliitto, ei mitään. Äiti ei siedä mun miestäni. Mun puolisoni on älykäs, kohtelias, kiltti, tunnollinen, ahkera, ihminen joka kunnioittaa mua ja rakastaa mua, ja meidän lapsia. Äidin silmissä se ei ole mitään. Mun mieheni on sen mielestä ärsyttävä, niin kuin minäkin olin aina lapsena ja nuorena. Siskoni mies käyttää henkistä väkivaltaa, eron partaalla keikutaan vähän väliä, siskon mies ihan häpeilemättä pettää. Silti äidin mielestä siskoni mies on aivan mahtava.

Mä en ole koskaan ollut mitään siskooni verrattuna. Mä olen pärjännyt koulussa paremmin, mutta sisko oli kauniimpi ja se oli äidille tärkeämpää. Mä olen pärjännyt harrastuksissa, mutta siskolla oli oikeanlaisia ystäviä, ja se on tärkeämpää.

Mä en jaksa enää |O |O

 

[vieras]

Kuulostaa ihan kamalalta :/ :/ En ymmärrä miten tuollaisia äitejä voi olla!!

 

[try]

Sanoudu irti äidistäsi. Sanoudu irti tavoitteesta olla jotain. Sinä olet jotain sinulle itsellesi, miehellesi, lapsillesi. Tee selvä pesäero tunteissasi äitiisi ja arvosta itseäsi omien saavutustesi perusteella, ei muiden. Koska sinun arvosi sinulle itsellesi pitäisi lähteä sinusta itsestäsi, sillä sinä olet kaiken hyvän arvoinen. Sen sijaan et tuollaisen henkisen aliarvioinnin ja alentamisen arvoinen.

 

[:(]

:'(

 

[e]

No onpas siinä äiti. Mä varmaan jättäisin yhteydenpidon minimiin tai kokonaan pois, eihän tuollasta jaksa kuunnella varsinkin kun itse tietää, että asiat on itsellä ihan hyvin. Oisko äitis jotenkin katkera sulle jostain? Kateellinen? Yhdellä tutulla on kaks teini-ikästä poikaa, mutta toisesta se puhuu aina ihan eri tavalla kun toisesta. Toinen on niin "hyväkäytöksinen ja upea poika", mutta kun se toinen "on just niinkun isänsä". Pojan isästä siis tuttu on eronnut jo vuosia sitten, ilmeisesti muistuttaa liikaa siitä sitten tai jotain.. Mikä on kyllä pojan kannalta surullista.

 

[Madicken04]

Millä lailla se äiti osoittaa sen ettei sinun "saavutuksesi" ole hänen silmissään mitään?

Voisiko olla mahdollista että äiti vain kiinnittää enemmän huomioa siskoosi joka ei ole menestynyt koulussa, harrastuksissa ja perhe-elämässä yhtä hyvin kuin sinä, syystä että hän on vain huolissaan siskosta? Hän tietää että sinulla on asiat hyvin ja sinä pärjäät kyllä, mutta siskosta ei ole yhtä varma. Eikä halua siskolle hokea kuinka sinä aina pärjäät niin loistavasti joka asiassa ja hänestä ei ole mihinkään siinä rinnalla.

 

[Juu]

No, sun siskoasi toisaalta varmaan ahdistaa kun hänen pettävä, henkistä väkivaltaa käyttävä miehensä on teidän äitin mielestä upea.

Musta ois karmivaa jos mun äiti seisois mun miehen puolella jos mun mies pettäis mua tai käyttäis henkistä väkivaltaa.

 

[Piika-äiti]

Sinun pitäisi nyt jotenkin itsenäistyä ja kasvaa erilleen äidistäsi ja yrittää päästä eroon halustasi miellyttää äitiä. Tämä erilleen kasvaminen on hyvin tärkeä kehitystehtävä naisen elämässä.

Samalla voisit myös ottaa sen askeleen, ettet vertaile kohtuuttomasti itseäsi muihin, edes siihen siskoon.

 

[ap]

Millä lailla se äiti osoittaa sen ettei sinun "saavutuksesi" ole hänen silmissään mitään?

Voisiko olla mahdollista että äiti vain kiinnittää enemmän huomioa siskoosi joka ei ole menestynyt koulussa, harrastuksissa ja perhe-elämässä yhtä hyvin kuin sinä, syystä että hän on vain huolissaan siskosta? Hän tietää että sinulla on asiat hyvin ja sinä pärjäät kyllä, mutta siskosta ei ole yhtä varma. Eikä halua siskolle hokea kuinka sinä aina pärjäät niin loistavasti joka asiassa ja hänestä ei ole mihinkään siinä rinnalla.

Mun tekemisiä ei noteerata millään tavalla, ei ole koskaan noteerattu. Siskoa ei koskaan vertaa minuun sillä tavalla, että sisko olis häviöllä. Eikä mun siskoni mikään typerys ole! Ihan hyvin pärjäsi koulussa, ja on ollut pitkään töissäkin. Ja siskoani en siis syytä tästä mitenkään. Eikä siskosta oikeasti ole mitään syytä olla huolissaan, hän on kuitenkin pärjännyt ihan keskiverrosti opinnoissa ja työssään menee hyvin.

Niin monta kertaa olen kuullut, että mikset voi olla niin kuin siskosi :/

Mun miestä kohtaan tuntemaansa ärsytystä äiti ei peittele, mutta hehkuttaa mulle sitä siskon miestä. Mun valmistujaisia yms ei ole noteerattu koskaan mitenkään, toisin kuin siskon. Mä sain harrastaa vain ilmaisia tai lähes ilmaisia juttuja, toisin kuin sisko. Mä en ole koskaan kuullut äitini suusta mitään kannustavaa, kehuvaa tai mua tukevaa. Se ei voinut edes onnitella mua, kun sain menestystä eräässä harrastuksessa, ja se oli mulle aika iso juttu :/

 

[Madicken04]

Millä lailla se äiti osoittaa sen ettei sinun "saavutuksesi" ole hänen silmissään mitään?

Voisiko olla mahdollista että äiti vain kiinnittää enemmän huomioa siskoosi joka ei ole menestynyt koulussa, harrastuksissa ja perhe-elämässä yhtä hyvin kuin sinä, syystä että hän on vain huolissaan siskosta? Hän tietää että sinulla on asiat hyvin ja sinä pärjäät kyllä, mutta siskosta ei ole yhtä varma. Eikä halua siskolle hokea kuinka sinä aina pärjäät niin loistavasti joka asiassa ja hänestä ei ole mihinkään siinä rinnalla.

Mun tekemisiä ei noteerata millään tavalla, ei ole koskaan noteerattu. Siskoa ei koskaan vertaa minuun sillä tavalla, että sisko olis häviöllä. Eikä mun siskoni mikään typerys ole! Ihan hyvin pärjäsi koulussa, ja on ollut pitkään töissäkin. Ja siskoani en siis syytä tästä mitenkään. Eikä siskosta oikeasti ole mitään syytä olla huolissaan, hän on kuitenkin pärjännyt ihan keskiverrosti opinnoissa ja työssään menee hyvin.

Niin monta kertaa olen kuullut, että mikset voi olla niin kuin siskosi :/

Mun miestä kohtaan tuntemaansa ärsytystä äiti ei peittele, mutta hehkuttaa mulle sitä siskon miestä. Mun valmistujaisia yms ei ole noteerattu koskaan mitenkään, toisin kuin siskon. Mä sain harrastaa vain ilmaisia tai lähes ilmaisia juttuja, toisin kuin sisko. Mä en ole koskaan kuullut äitini suusta mitään kannustavaa, kehuvaa tai mua tukevaa. Se ei voinut edes onnitella mua, kun sain menestystä eräässä harrastuksessa, ja se oli mulle aika iso juttu :/

Okei. Ikävältä kuulostaa. :/

 

[:/]

Sinun pitäisi nyt jotenkin itsenäistyä ja kasvaa erilleen äidistäsi ja yrittää päästä eroon halustasi miellyttää äitiä. Tämä erilleen kasvaminen on hyvin tärkeä kehitystehtävä naisen elämässä.

Samalla voisit myös ottaa sen askeleen, ettet vertaile kohtuuttomasti itseäsi muihin, edes siihen siskoon.

Olen niin samoilla linjoilla kanssasi. Miksi pitäisi antaa kenellekään niin suurta valtaa, että antaisi sen mielipiteen vaikuttaa suuntaan tai toiseen?

 

[ap]

En ole enää siis kovin paljon tekemisissä äitini kanssa, ja elän omien valintojeni mukaan, enkä mä kaipaa esim äidiltä neuvoja. Mutta mä kaipaan edelleen sitä samaa mitä lapsena, sitä tunnetta että mä kelpaisin äidilleni sellaisena kun mä olen, kun kerran mikään mitä mä teen ei riitä sille :/ Aina välillä siitä saa muistutuksen :/

 

[ap]

Sinun pitäisi nyt jotenkin itsenäistyä ja kasvaa erilleen äidistäsi ja yrittää päästä eroon halustasi miellyttää äitiä. Tämä erilleen kasvaminen on hyvin tärkeä kehitystehtävä naisen elämässä.

Samalla voisit myös ottaa sen askeleen, ettet vertaile kohtuuttomasti itseäsi muihin, edes siihen siskoon.

Olen niin samoilla linjoilla kanssasi. Miksi pitäisi antaa kenellekään niin suurta valtaa, että antaisi sen mielipiteen vaikuttaa suuntaan tai toiseen?

Miksikö? Siksi että se on mun äiti, ja mä haluaisin edes joskus kokea sen tunteen minkä melkein kaikki maailman lapset saa tuntea, että on äidilleen tärkeä ja riittävä. Edes joskus :/

Ja tiedän ettei tää ole tervettä, ei ole sekään että mun itsearvostus on täysin nollassa, mikään mitä mä teen ei riitä mulle itsellenikään, en kelpaa itsellenikään.

 

[Piika-äiti]

En ole enää siis kovin paljon tekemisissä äitini kanssa, ja elän omien valintojeni mukaan, enkä mä kaipaa esim äidiltä neuvoja. Mutta mä kaipaan edelleen sitä samaa mitä lapsena, sitä tunnetta että mä kelpaisin äidilleni sellaisena kun mä olen, kun kerran mikään mitä mä teen ei riitä sille :/ Aina välillä siitä saa muistutuksen :/

Kulta, niin me kaikki saamme.

Mutta vuosi toisensa jälkeen se muistutus on vähemmän kipeä.

 

[vieras]

kuulostaa tutulta. täällä nimittäin samaa oiretta. mua on verraattu niin kauan kuin muistan (äidin taholta nimenomaan, isän ei koskaan) ensin naapurin tyttöön (parhaaseen kaveriin) ja nyt sitten äidin tuttujen lapsiin ja tietty pikku siskooni. muiden lapset kyllä huolehtii äidistään , käy vähän väliä , soittavat useammin, siskon lapset on niin ahkeria... siskon mies ja sisko kovia tekemään työtä.... äiti ei kuitenkaan muista mitä kaikkea me teimme hänen hyväkseen isän kuoleman jälkeen, mun mies on ollu vakitöissä jo liki 30 vuotta (siskon mies työtön, "kun sillä on se selkä..." ) , mies ja poika käyvät milloin mitäkin tekemässä lomakäytössä olevalla kotipaikalla ( polttopuita kotipaikan lämmitykseen, korjaamassa kattoa, maalaamassa taloa olttin koko porukalla...) mutta mehän ei koskaan tehdä mitään eikä auteta äitiä mitenkään... muutenkaan en ole koskaan kelvannut... äiti oi kuulema ollu varma et mä reputan kirjoituksissa, mut läpi menin ja komeasti...

en tiedä mitä tehdä tai olla tekemättä kun aina saa #&¤#¤ niskaan, siitä kuinka huono tytär ja tyyären perhe ollaan... mun mies ei ryyppää, meillä on oma talo ( nyt jo velaton) mutta sisko on ainaisessa rahapulassa,vaikka on töissä. mut me ollaan silti huonompia ja ilkeempiä ja vaikka mitä.

 

[vieras]

Sinun pitäisi nyt jotenkin itsenäistyä ja kasvaa erilleen äidistäsi ja yrittää päästä eroon halustasi miellyttää äitiä. Tämä erilleen kasvaminen on hyvin tärkeä kehitystehtävä naisen elämässä.

Samalla voisit myös ottaa sen askeleen, ettet vertaile kohtuuttomasti itseäsi muihin, edes siihen siskoon.

Olen niin samoilla linjoilla kanssasi. Miksi pitäisi antaa kenellekään niin suurta valtaa, että antaisi sen mielipiteen vaikuttaa suuntaan tai toiseen?

Miksikö? Siksi että se on mun äiti, ja mä haluaisin edes joskus kokea sen tunteen minkä melkein kaikki maailman lapset saa tuntea, että on äidilleen tärkeä ja riittävä. Edes joskus :/

Ja tiedän ettei tää ole tervettä, ei ole sekään että mun itsearvostus on täysin nollassa, mikään mitä mä teen ei riitä mulle itsellenikään, en kelpaa itsellenikään.

juuri samat tunteet mullakin. kirjotinkin tuonne oman tilanteeni ...

 

[Juu]

[Mun miestä kohtaan tuntemaansa ärsytystä äiti ei peittele, mutta hehkuttaa mulle sitä siskon miestä.

Musta ois järkyttävää, jos mun äiti hehkuttais suvulle kuinka ihana mun mies on, vaikka tietäis että se pettää ja pahoinpitelee mua henkisesti. Se ois ihan törkeää käytöstä äidiltä.

Sun siskosta tuntuu varmasti tosi pahalta teidän äitin hehkutukset, kun ite horjuu eron partaalla. Siskostas voi tuntua ettei se voi erota, koska teidän äiti syyttäis häntä kun rikkoi perheen vaikka mies on niin ihana.

 

[ap]

[Mun miestä kohtaan tuntemaansa ärsytystä äiti ei peittele, mutta hehkuttaa mulle sitä siskon miestä.

Musta ois järkyttävää, jos mun äiti hehkuttais suvulle kuinka ihana mun mies on, vaikka tietäis että se pettää ja pahoinpitelee mua henkisesti. Se ois ihan törkeää käytöstä äidiltä.

Sun siskosta tuntuu varmasti tosi pahalta teidän äitin hehkutukset, kun ite horjuu eron partaalla. Siskostas voi tuntua ettei se voi erota, koska teidän äiti syyttäis häntä kun rikkoi perheen vaikka mies on niin ihana.

joo, voi olla

Silloin kun oltiin nuorempia, oli välit siskoonkin tulehtuneemmat tän kaiken takia, iän kasvaessa tajusin että ei ollut siskolla oikeastaan osaa eikä arpaa tässä kaikessa, vaan se lähtee mun äidistä. En tajua miten se voi yhtä aikaa valittaa, että hänen vanhempana kohtelivat lapsiaan epäreilusti, ja silti itse toistaa samaa

 

[saman kokenut]

Sinun pitäisi nyt jotenkin itsenäistyä ja kasvaa erilleen äidistäsi ja yrittää päästä eroon halustasi miellyttää äitiä. Tämä erilleen kasvaminen on hyvin tärkeä kehitystehtävä naisen elämässä.

Samalla voisit myös ottaa sen askeleen, ettet vertaile kohtuuttomasti itseäsi muihin, edes siihen siskoon.

Olen niin samoilla linjoilla kanssasi. Miksi pitäisi antaa kenellekään niin suurta valtaa, että antaisi sen mielipiteen vaikuttaa suuntaan tai toiseen?

Miksikö? Siksi että se on mun äiti, ja mä haluaisin edes joskus kokea sen tunteen minkä melkein kaikki maailman lapset saa tuntea, että on äidilleen tärkeä ja riittävä. Edes joskus :/

Ja tiedän ettei tää ole tervettä, ei ole sekään että mun itsearvostus on täysin nollassa, mikään mitä mä teen ei riitä mulle itsellenikään, en kelpaa itsellenikään.

ymmärrän sinua täysin sillä itselläni sama tilanne - sillä erotuksella että sadistinen sosiopaatti-isä on tehnyt nämä luokíttelut hyvään tyttäreen ja pahaan tyttäreen ja äitini sitten toimii isän antamien ohjeiden mukaisesti.
Olen akateeminen (itse koulutukseni maksanut), johtotehtävissä, minulla on puoliso, talo ja puitteet omalla rahalla hankitut ja kunnossa. Siskoni on yhä työtän ja pätkäopiskelija, epästabiili ja roikkuu aina hunsvottimiesten kanssa. Silti aina saan kuulla miten minä olen epäonnistunut kaikessa, häpeäksi vanhemmilleni, kiittämätön ja paha tytär ja miten siskoni on ihana ihminen, upea, kunniaksi vanhemmilleen ja niin edeleen... tiedät varmaan nämä saarnat

Omien lasteni syntymän jälkeen lähdin terapiaan koska kärsin kaikenlaisista univaikeuksista ja stresseistä. Siellä käsiteltiin lapsuuteni myös, ja sadistinen väkivaltainen narsisti-isä ei ollut ainoa ongelmani vaan myös tunnekylmä äitini. Koska vanhempani eivät välitä MINUSTA, niin seurauksena on se että eivät välitä myös lapsistanikaan. Heidän ainoat lapsenlapsensa eivät saa koskaan mitään korttia/puhelinsoittoa/huomiota/lahjaa. Miksi siis saisivatkaan kun eiväthän he ole minustakaan kiinnostuneet.

No, terapian myös opin tärkeimmän opetuksen elämästäni: sellaista on ihan turha haaveilla mitä ei koskaan saa toteutumaan! Kuulostaa naiivilta ja yksinkertaiselta mutta oli tosiaan valaisevaa oikeasti tajuta tuo.

Tällä tarkoitan sitä että minäkin koko ikäni haaveilin tyyliin "saisinpa hyväksyntää äidiltäni" , "kuulisinpa edes kerran vanhemmiltani että olen hyvä ja rakastettava" tai "saisinpa lapsilleni ihanat ja rakastavat isovanhemmat".

Vasta terapian myötä oikeasti tajusin sen että mikään muutos tai mullistus maailmassa ei vanhempiani saa muuttumaan ja vaikka miten toivon, unelmoin ja rukoilen, se on hukkaan heitettyä energiaa minkä voisin kanavoida johonkin muuhun.

Tie on ollut raskas ja kova mutta olen onnistunut luopumaan epärealistisista toiveistani ja myöntänyt rehellisesti itselleni sen että vanhempani eivät rakasta minua, vaan ainoastaan sisartani, ja heillä tavallaan on oikeuskin tehdä niin vaikkei se missään nimessä hyväksyttävää ja kunnioitettavaa olekaan. Tätä myöten olen luopunut haavesta saada rakastava ja tukeva lapsuudenperhe, ja kas - unelmasta luopumisen jälkeen elämä on helpottunut monin tavoin!!!

Suosittelen sinullekin terapiaa, jossa asioita käsitellään ratkaisukeskeisesti.

 

[:(]

Mulla on ihan sama. Lapsesta asti mä oon ollut se paha ja sisko enkeli. Äiti ei oo koskaan ymmärtänyt mua, ja itse asiassa on kateellinen mulle, koska oon opiskellut pidemmälle kuin hän, ja jaksan eri tavalla lasteni kanssa, teen omia päätöksiäni. Pahimmalta tuntui kun kerroin äidille että olen raskaana, luulin, että toinen olisi onnellinen, mutta ei, parkaisi, että pettikö teiltä ehkäisy. Mulle hokee koko ajan että etkai sä enempää lapsia, ja odottaa vaan että sisko saisi.

Mä oon vasta nyt tajunnut, etten koskaan pysty äitiäni miellyttämään, ja siksipä olen myös päättänyt etten edes yritä enää...

 

[ap]

ymmärrän sinua täysin sillä itselläni sama tilanne - sillä erotuksella että sadistinen sosiopaatti-isä on tehnyt nämä luokíttelut hyvään tyttäreen ja pahaan tyttäreen ja äitini sitten toimii isän antamien ohjeiden mukaisesti.
Olen akateeminen (itse koulutukseni maksanut), johtotehtävissä, minulla on puoliso, talo ja puitteet omalla rahalla hankitut ja kunnossa. Siskoni on yhä työtän ja pätkäopiskelija, epästabiili ja roikkuu aina hunsvottimiesten kanssa. Silti aina saan kuulla miten minä olen epäonnistunut kaikessa, häpeäksi vanhemmilleni, kiittämätön ja paha tytär ja miten siskoni on ihana ihminen, upea, kunniaksi vanhemmilleen ja niin edeleen... tiedät varmaan nämä saarnat

Omien lasteni syntymän jälkeen lähdin terapiaan koska kärsin kaikenlaisista univaikeuksista ja stresseistä. Siellä käsiteltiin lapsuuteni myös, ja sadistinen väkivaltainen narsisti-isä ei ollut ainoa ongelmani vaan myös tunnekylmä äitini. Koska vanhempani eivät välitä MINUSTA, niin seurauksena on se että eivät välitä myös lapsistanikaan. Heidän ainoat lapsenlapsensa eivät saa koskaan mitään korttia/puhelinsoittoa/huomiota/lahjaa. Miksi siis saisivatkaan kun eiväthän he ole minustakaan kiinnostuneet.

No, terapian myös opin tärkeimmän opetuksen elämästäni: sellaista on ihan turha haaveilla mitä ei koskaan saa toteutumaan! Kuulostaa naiivilta ja yksinkertaiselta mutta oli tosiaan valaisevaa oikeasti tajuta tuo.

Tällä tarkoitan sitä että minäkin koko ikäni haaveilin tyyliin "saisinpa hyväksyntää äidiltäni" , "kuulisinpa edes kerran vanhemmiltani että olen hyvä ja rakastettava" tai "saisinpa lapsilleni ihanat ja rakastavat isovanhemmat".

Vasta terapian myötä oikeasti tajusin sen että mikään muutos tai mullistus maailmassa ei vanhempiani saa muuttumaan ja vaikka miten toivon, unelmoin ja rukoilen, se on hukkaan heitettyä energiaa minkä voisin kanavoida johonkin muuhun.

Tie on ollut raskas ja kova mutta olen onnistunut luopumaan epärealistisista toiveistani ja myöntänyt rehellisesti itselleni sen että vanhempani eivät rakasta minua, vaan ainoastaan sisartani, ja heillä tavallaan on oikeuskin tehdä niin vaikkei se missään nimessä hyväksyttävää ja kunnioitettavaa olekaan. Tätä myöten olen luopunut haavesta saada rakastava ja tukeva lapsuudenperhe, ja kas - unelmasta luopumisen jälkeen elämä on helpottunut monin tavoin!!!

Suosittelen sinullekin terapiaa, jossa asioita käsitellään ratkaisukeskeisesti.

Kiitos tästä, tässä oli paljon ajateltavaa!

Kyllähän mä tiedän, että mikään ei voi muuttaa mennyttä, enkä usko että mun ja äidin suhteen mikään muuttaa tulevaakaan. Aina välillä vaan se lapsellinen usko ja pettymys palaa, ja tekee mieli suorastaan huutaa ja parkua, että miksi mulla ei voi olla sellaista äitiä joka rakastaa mua

Eikä ole oikein lupa surrakaan, siis muiden silmissä. Omissa silmissäni mä olen äiditön, mutta eihän sitä muut ymmärrä. Ja mä häpeän edelleen lapsuutta, sitä tunnetta että en kelpaa tai en riitä tai että mua ei rakasteta. Koska äitien kuuluu rakastaa lapsiaan, ja koska mua ei rakastettu vian täytyi olla mussa. Tiedän että ihan vääristyneesti ajattelen, mutta vaikea muuttaa jotain johon on uskonut vuosikymmenet

 

[Tuntuu jotenkin tutulta]

Mulla on vähän vastaavanlainen tilanne.

Jos puhun puhelimessa äidilleni lapsistani tai heidän tekemisistään, puhe kääntyy n sekunnissa siskoni ainokaisen ihanuuteen. Siihen kuinka "Matti" on kyllä niin mainio, kun se osaa sitä ja tätä... Ei varsinaisesti hauku minun lapsiani, mutta täysin selvää on kuitenkin ettei kukaan heistä voi koskaan olla ihan niin taitava/ihana/mainio kuin "Matti"

Jos kerron, että olen saanut töissä ylennyksen, niin puhe kääntyy n sekunnissa siihen kuinka siskoni on kyllä niin loistava työntekijä jne.

Jos kerron mieheni tekemisistä, niin puhe kääntyy n sekunnissa siihen, miten loistava mies ja isä siskoni mies on. Ei äitini minunkaan miestäni suoraan hauku, mutta täysin selvää on, ettei hän koskaan kuitenkaan ihan pysty pärjäämään siskon miehelle.

Jos kerron että me ollaan tehty kotona vähän keittiöremonttia, niin puhe kääntyy sekunnissa siihen miten ihana koti siskollani on ja miten hyvällä maulla se on sisustettu jne. Meidän taloa on suorastaan haukkunut.

Ja siskoni on OIKEASTI tosi ihana ihminen, joka pärjää hyvin työelämässä, jolla on hyvä mies ja ihana lapsi, mutta... Olisi ihanaa, kun äitini sanoisi edes joskus jotain positivista minustakin...

 

[tuttua]

Itse palvoin lapsena mummoani. Aikuisena huomasin, että kohtelee äitiäni huonommin kuin muita lapsiaan.
Saattaa olla, että äitini muistutti lliikaa ulkonäöllisesti jotain mummon vihaamaa miehensä puoleista sukulaista. Oli tullut väärään sukuun.

Tai sitten mummoni tunsi syyllisyyttä siitä, miten äitiäni oli kohdellut, ja se johti siihen, että kohteli entistä huonommin. Kuka tietää? Eli haki ikään kuin oikeutusta huonolle kohtelulle sillä, että etsi vikoja? En tiedä.

Tai sitten tunsi, että äitini ei välitä, kun ei samalla tavalla kerjännyt /vaatinut aikaa ja rahaa ja hemmottelua kuin hänen siskot.

Eli jonkinlaista kemioiden törmäystä. Äitini ei uskaltanut pyytää mitään joten ei saanut koskaan mitään.

Nyt samaa on omassa äidissäni. Kohtelee minua (olen hänen itsensä näköinen ) heikommin.

Samoin, mieheni on kiltti, mukava, hyvä isä. Mutta ei ole ksokaan ollut paljon mitään äidille.

Siskon miestä palvoo. Teki tämä mitä tahansa. Mm. on pettänyt jne. mutta sinnepäin menee rahaa ja aikaa ja ruokittaan jne.

Välitän äidistäni, silti, koska alaikäisenä sentään meitä kohdeltiin kaikkia tasapuolisesti.

 

[saman kokenut]

ymmärrän sinua täysin sillä itselläni sama tilanne - sillä erotuksella että sadistinen sosiopaatti-isä on tehnyt nämä luokíttelut hyvään tyttäreen ja pahaan tyttäreen ja äitini sitten toimii isän antamien ohjeiden mukaisesti.
Olen akateeminen (itse koulutukseni maksanut), johtotehtävissä, minulla on puoliso, talo ja puitteet omalla rahalla hankitut ja kunnossa. Siskoni on yhä työtän ja pätkäopiskelija, epästabiili ja roikkuu aina hunsvottimiesten kanssa. Silti aina saan kuulla miten minä olen epäonnistunut kaikessa, häpeäksi vanhemmilleni, kiittämätön ja paha tytär ja miten siskoni on ihana ihminen, upea, kunniaksi vanhemmilleen ja niin edeleen... tiedät varmaan nämä saarnat

Omien lasteni syntymän jälkeen lähdin terapiaan koska kärsin kaikenlaisista univaikeuksista ja stresseistä. Siellä käsiteltiin lapsuuteni myös, ja sadistinen väkivaltainen narsisti-isä ei ollut ainoa ongelmani vaan myös tunnekylmä äitini. Koska vanhempani eivät välitä MINUSTA, niin seurauksena on se että eivät välitä myös lapsistanikaan. Heidän ainoat lapsenlapsensa eivät saa koskaan mitään korttia/puhelinsoittoa/huomiota/lahjaa. Miksi siis saisivatkaan kun eiväthän he ole minustakaan kiinnostuneet.

No, terapian myös opin tärkeimmän opetuksen elämästäni: sellaista on ihan turha haaveilla mitä ei koskaan saa toteutumaan! Kuulostaa naiivilta ja yksinkertaiselta mutta oli tosiaan valaisevaa oikeasti tajuta tuo.

Tällä tarkoitan sitä että minäkin koko ikäni haaveilin tyyliin "saisinpa hyväksyntää äidiltäni" , "kuulisinpa edes kerran vanhemmiltani että olen hyvä ja rakastettava" tai "saisinpa lapsilleni ihanat ja rakastavat isovanhemmat".

Vasta terapian myötä oikeasti tajusin sen että mikään muutos tai mullistus maailmassa ei vanhempiani saa muuttumaan ja vaikka miten toivon, unelmoin ja rukoilen, se on hukkaan heitettyä energiaa minkä voisin kanavoida johonkin muuhun.

Tie on ollut raskas ja kova mutta olen onnistunut luopumaan epärealistisista toiveistani ja myöntänyt rehellisesti itselleni sen että vanhempani eivät rakasta minua, vaan ainoastaan sisartani, ja heillä tavallaan on oikeuskin tehdä niin vaikkei se missään nimessä hyväksyttävää ja kunnioitettavaa olekaan. Tätä myöten olen luopunut haavesta saada rakastava ja tukeva lapsuudenperhe, ja kas - unelmasta luopumisen jälkeen elämä on helpottunut monin tavoin!!!

Suosittelen sinullekin terapiaa, jossa asioita käsitellään ratkaisukeskeisesti.

Kiitos tästä, tässä oli paljon ajateltavaa!

Kyllähän mä tiedän, että mikään ei voi muuttaa mennyttä, enkä usko että mun ja äidin suhteen mikään muuttaa tulevaakaan. Aina välillä vaan se lapsellinen usko ja pettymys palaa, ja tekee mieli suorastaan huutaa ja parkua, että miksi mulla ei voi olla sellaista äitiä joka rakastaa mua

Eikä ole oikein lupa surrakaan, siis muiden silmissä. Omissa silmissäni mä olen äiditön, mutta eihän sitä muut ymmärrä. Ja mä häpeän edelleen lapsuutta, sitä tunnetta että en kelpaa tai en riitä tai että mua ei rakasteta. Koska äitien kuuluu rakastaa lapsiaan, ja koska mua ei rakastettu vian täytyi olla mussa. Tiedän että ihan vääristyneesti ajattelen, mutta vaikea muuttaa jotain johon on uskonut vuosikymmenet

hei, jatkan vielä, tuosta kohdasta että ei ole lupaa surra. Ei minullakaan ole lupaa surra, ja se on ollut yksi raskain kivireki koko prosessissa. Koska olen nyt lakannut miellyttämisyritykset kokonaan (on aivan sama ponnisteleeko 110% teholla miellyttääkseen vanhempiaan vai ei edes yritä ollenkaan, samat haukut kun saa aina palkaksi) niin tämä uusi käyttäytymismalli ei tietenkään muita miellytä.

Suku syyllistää minua siitä että olen vähentänyt yhteydenpidon minimiin, ja isään olen oikeastaan katkaissut välit kokonaan. Äiti vetäisi tästä marttyyrivaihteen silmään ja ruikuttaa suvulle miten minä "estän tahallaan lastenlasten kanssa yhteydenpidon". Siis kun mitään yhteydenpitoa ei ole koskaan ollutkaan, vanhempani eivät ole sekuntiakaan hoitaneet lapsiani tai edes koskaan ottaneet syliin... mutta nyt sitten ollaan niin rakastavaa isovanhempaa.

Suvulta olen saanut vain paskaa niskaan kun eivät muut ymmärrä millaista on olla äiditön ja isätön lapsi vaikka teknisesti vanhemmat ovat elossa ja olemassa. Tähänkin auttoi terapeutti jolle sai surra ja välillä jopa itkaistakin itkemättömät itkut. Minua ei rakastettu ja totta kai se sattuu, ja varsinkin nyt kun on omia lapsia ja näkee miten "lapsi elää rakkaudesta".

Mielestäni kannattaa alkaa alkuun prosessoimaan sitä syyllisyyden tunnetta, eli sitä että et todellakaan ole velkaa mitään vanhemmillesi. Sitten vähennät yhteydenpitoa, ja viime kädessä pyrit luopumaan kaikesta miellyttämisyrityksistä. Ennenpitkää kun prosessi etenee pystyt luopumaan myös niistä epärealistisista unelmista.

Unelmista piti sen verran vielä tarkentaa että on toki mahdollista ja suotavaa unelmoida ja haaveilla villeistä asioista, mutta sellaisella viitekehyksellä että tavoitteiden saavuttaminen on itsestäsi kiinni. Valitettavasti sellaisesta unelmoiminen ja haaveileminen, mikä vaatisi vanhempiesi ja äitisi muuttumisen, on taas sitä turhaa ja toivotonta ja masentavaa energian tuhlausta.

Itse olen ikäänkuin uusinut haaveeni ja muuttanut niiden muotoa esim. tyyliin "isovanhempien puuttuessa haaveilen löytäväni ympärilleni muita verkostoja lasteni kasvattamisen tueksi". Ja nyt niitä verkostoja on alkanut pikkuhiljaa kovan työn tuloksena löytyäkin, eli sellaiset haaveet voivat toteutua missä itse olet haaveiden mahdollistajana. Voit siis hyvin aloittaa haaveilun siitä että "pyrin vapautumaan rakkaudettoman lapsuuteni aiheuttamasta surusta ja etsimään elämääni muualta rakastavia ja tukevia ihmissuhteita".
Tsemppiä muutokseen!

 

[hellouta]

sama tunne.. oon itekki isommalle siskolle ilmaa, mutta toinen sisko on tälle siskolle vitun rakas.. mä oon niinku ilmaa ... en kai oo sitä mitä se haluu ;/