Ajattelin tulla kirjoittamaan tänne (Simpukka-viikon kunniaksi
) vähän tuntoja kun on lahjasoluvauvan äitinä saanut nyt olla muutaman kuukauden. Ehkä joku hoitoja pohtiva googlettaa ja löytää tän keskustelun, ja näistä mietteistä ois apua. Ja ehkä tää on tämmönen kirjoitus joka pitää minun ihan omaa itseänikin varten laittaa "mustana valkoiselle".
Mähän olin aika epäilija aluksi ja kun omilla soluilla ei tullut edes paskoja alkioita, olin vaan tosi vihainen. Ei minun parikymppisenä ois pitänyt tähän joutua. Artikkelit kertoo vaan "nelikymppisenä nuoren naisen soluilla raskaaksi" ja sitä rataa. Luovuttajat ärsytti, lahjasoluvauva tuntui vieraan vauvalle ja koko konsepti isolle rangaistukselle. En halunnut olla kakkosäiti enkä halunnut jaettua vanhemmuutta tai että joku kolmas osapuoli on haamuna perässä joka elämänvaiheessa. Lapsi ei kiinny minuun, haluaa varmaan muuttaa heti luovuttajan luo asumaan ja mies sukuineen omii vauvan koska jakavat geenit mutta minä ja mun suku ei.
Kaikki tämä (ok, yksi kohta vähäsen pitää) ei pidä paikkaansa.
1 Mä rakastan tuota pientä prinsessaa yli kaiken. En voi kuvitella mitenkään että äidinrakkaus olisi isompaa jos palleroinen olisi omista soluista alkunsa saanut. Eli lahjahoito ei tunnu rangaistukselle, päinvastoin siunaukselle, että elämme maassa jossa tällainen on laillista ja eettistä. Harmittaa suorastaan kun niin moni lapsettomuushoidoissa rämpivä tuntuu niin jyrkästi kieltäytyvän lahjasoluhoidoista. Ja päsmäröi niissä ryhmissä kuinka lapsi ei todellakaan ole oma jos sen lahjahoidoilla saa. Mä en koskaan ollut jyrkkä, enhän muuten tässä olisi, mutta myönnän epäröinnin. Tietysti tämä ei ole multa pois jos joku muu ei lahjavauvaa halua, mutta harmittaa muiden puolesta, kuinka näinkin ihana asia jää kokematta vaan kun omapäisesti tahdotaan pitää omista soluista kiinni ja halveksitaan lahjasoluja.
2. Luovuttajaa kohtaan on isoja kiitollisuden tunteita. Kuten sanoin niin koin katkeruutta luovuttajia kohtaan. Olin omassa päässäni luonut luovuttajasta lähes jumalkuvan, että he ovat niin täydellisiä suuressa hedelmällisyydessään että voivat solujansa jaella, kun minä säälittävä paska en saa edes yhtä vauvaa hoidoista huolimatta. Nämä tunteet on nyt historiaa. Pelkäsin että lapsi haluaa ottaa yhteyttä luovuttajaan, nyt suorastaan toivon sitä. Mä haluan päästä joskus kiittämään häntä, että me saatiin juuri meidän pikkuinen prinsessa meille <3
3. Lapsessa ei ole oikeastaan yhtään minun ulkonäköäni. Siis ihonväri, hiustenväri ja silmienväri on sama, mutta ei kukaan ole vauvaa sanonut minunnäköisekseni. Mutta ei tämäkään haittaa, ja tämä on itselle ollut jotenkin tosi valaiseva juttu. Ei ollenkaan ahdista eikä sureta eikä harmita. Mun ulkonäössä on monia piirteitä joista en tykkää, ja ehkä mun lapsi välttyy näiltä ikäviltä ominaisuuksilta joiden takia mua on esimerkiksi koulussa kiusattu, tai jotka hankaloittavat elämääni. Ja muutenkin kaiken lahjasoluahdistuksen keskellä mitä kävin läpi on tosiaan helpottavaa huomata että ne asiat joita yli kaiken pelkäsin ja kammoksuin, ei nyt vaivaa tai haittaa tai edes mietitytä yhtään.
4. Koko lahjasolua ei edes mieti kuin häviävän vähän. Luovuttaja ei kulje meidän arjessa. Me ei mietitä lapsen taustaa joka päivä.
5. Neuvolassa lahjataustaan on suhtauduttu äärimmäisen ymmärtäväisesti. Ei olla saatu mitään kommenttia mikä olisi tuntunut kurjalta tai pahalta. Ei ole puhuttu toisista äideistä, vaan äidistä ja luovuttajasta.
6. Minä saan kyllä olla ihan täysivaltaisesti se äiti. En tiedä mitä mun vauvani tulee ajattelemaan isompana, mutta nyt ei ole kyllä yhtään uhattu olo. Jotenkin kaikesta epävarmuudesta huolimatta koen, että mulla on voimaa seistä lapseni rinnalla jos hän alkaa kuitenkin pitämään luovuttajaa äitinään; Mikä kyllä hiukan omituiselta tuntuu. Mutta anyway, hän on mun 100% lapsi ja sitä ei mikään asia tule muuttamaan<3
Ainoa kohta joka vähäsen pitää paikkaansa on tuo miehen suku. Tai äiti jos tarkkoja ollaan. Ei olla kyllä kerrottu lahjasolusta heille, vain mun vanhemmat tietää. Miehen äiti vaan on ihan älytön. Saan kokoajan kuulla kuinka vauva on perinyt kaiken hyvän heidän suvultansa, vauva näyttää ihan sukulaisilta xy ja z ja vauva perii taidot a,b ja c. Tämä ehkä hiukan harmittaa, kun en voi kehua kuinka esimerkiksi meidän suvun taiteellisuus tai akateemisuus periytyisi, koska eihän se periydy. Mutta miehen äiti taas voi kyllä ennustella musikaalisuutta ja vaikka sun mitä mitä heillä on suvussa kulkenut. Totta kai kasvatuksella voi näihin vaikuttaa, mutta ei käy kiistäminen että nämä asiat hiukan harmittaisin.
Kaikesta huolimatta nuo harmistukset on tosi vähäisiä. Olen niin kiitollinen luovuttajalle ja maailmalle ja lääketieteelle ja kaikelle, että saimme meidän vauvan. Ja että kaikesta epäröinnistäni huolimatta lähdimme tähän. Koska tulos on todellakin se, mitä halusimme. Mitä odotimme koko neljä vuotta. Hän on täydellinen <3