Kiitos edelleen toivotteluista.
Hillevi, aika hurja juttu kyllä tuo rauta-asia, jos voisi selittää koko lapsettomuuden. Kyllä siinä aikamoinen turhautumiskiukku voisi kieltämättä iskeä. No, toivotaan ettei kyseessä ole niin vakava asia mitä pelkäät, ja että tämä hoito voisi onnistua. Jos taas tuo selittäisi lapsettomuuden, niin se voisi tietysti kääntyä hyväksi sikäli, jos korjaamalla tilanteen tulisit raskaaksi... Katsotaan mitä tuleman pitää. Varmasti on saanut mielen kuohumaan tuo uutinen. Hyvää lomaa!!! Ja jakselehan piinailua hyvin!
Sela, kiva että jyskytys oli kuultavissa. Ja että kaikki on hyvin siellä.
Teekuppi, onnea sinulle että ultra näytti sen mitä pitikin, että pikkuinen porskuttaa tyytyväisenä.
Discovery tsemppiä masun kasvatteluun tässä kuumuudessa.
Tinulisellekin kaikkea hyvää ja pidä meidät ajan tasalla piinafiiliksistä.
Ja mitä vainoharhaisuuteen tulee niin tuttua meininkiä täällä. Epäröin että onkohan tuolla mitään enää sittenkään. Oireita on mitättömänlaisesti, tuntemuksia rintaosastolla aika ajoin. Haluaisin niin kovasti olla tästä onnellinen, mutten uskalla. Tuntuu, että heti jos tunnen itseni onnelliseksi, joku ääni päässä sanoo, että varo vaan, ei kannata vielä hehkutella ja jos uskallat heittäytyä onnelliseksi niin saat opetuksen ja tämä otetaan sinulta pois... Siis tulee suunnilleen syyllinen olo kun tuntee sitä onnea, mitä kuuluu tässä tilanteessa tuntea.
Ikäänkuin toimisin jotenkin oikein, kun varaudun pahimpaan. Sitten mietin, hassua kyllä, saanko kuitenkin nyt tämän liian helposti. Minulla on jo kaksi lasta, monella ei ensimmäistä, ja sitten kehtasin tulla raskaaksi ja valittaa vielä että se oli rankkaa. Ihan typerää, tiedän.. En minä helposti ole tullut raskaaksi eikä kukaan lapseton minua syyllistä. Mietin vaan ihan älyttömästi kaikkea ja jostain syystä vellon aika paljon negatiivisissa ajatuksissa. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Lihaskuntoilun suhteen olen epävarma. En tiedä uskaltaako kyykkyjä tehdä niin isoilla painoilla mihin olen tottunut ja pienemmillä se tuntuu turhalta kun ei ole vastusta. Kroppa kaipaa sellaista liikuntaa mihin on tottunut mutta kun ei uskalla.
En oikeastaan usko että olen raskaana ja kuitenkin tiedän että joku tuonne kiinnittyi koska arvo ei olisi muuten noussut.
Tänä aamuna heräsin ihan varmaan tunteeseen että ei siellä mitään ole. Sitten mietin miksi olen niin varma, että vaistoanko ettei kaikki ole hyvin. Ja päivän mittaan mielipide on kyllä ehtinyt muuttua.
En edes yritä väittää että tässä olisi mitään järkeä, mutta sekava olen päästäni ja ennen muuta vainoharhainen. Järjellä kyllä osaan selittää itselleni ettei ole mitään syytä kuvitella etteikö kaikki olisi kunnossa. Mutta kun pelko on pelko.
Plaah.
Kiitollinen olen, tavattoman kiitollinen, mutta en oikein uskalla vielä olla onnellinen vaikka salaa olenkin. Voiskohan musta tehdä jonkun diagnoosin tämän sekopäisen sopelluksen takia?
Ultra on tasan kahden viikon päästä, 22.7.
Hyvää vointia kaikille.