No onhan mullekin se tytto tullut mieleen ja suhtautuukohan tyttolapsi eri tavalla lahjasolutaustaan... mutta toisaalta on todennakoisempaa, etta meille tulee vain tama yksi lapsi, kun ehka ei enaa lahde uusi raskaus kayntiin tulevaisuudessa; toisaalta mies ei ehka enaa haluaisikaan toista, han nyt ensin katsoo, miten taman yhdenkin kanssa parjataan, meillahan on myos tama rahatilanne koko ajan hiukan kinkkinen, kun mikaan tyopaikka ei ole tuntunut sietavan hoitojani taikka raskauttani, niin ei tieda, mita missa milloin.
Eikohan kuitenkin se tasta. Jos saisimme viela tytonkin, niin sitten vaan ostaisin hanelle kaiken vaaleanpunaista prinsessaa... en muuta viela “tieda”... (sit varmaan han ei sietaisikaan mitaan tyttomaista!
)
En itse asiassa tieda, miten Briteissa suhtaudutaan lahjasoluihin. En alkanut siirtoihin taalla, kun Suomessa tuntui olevan helpompaa loytaa minulle sopiva klinikka ja oli mielestani halvempaa myos. Lahjasolujen yhteydessa mielestani oli myos mukavaa saada ‘puoliksi suomalainen’ lapsi. (Aika janna juttu muuten omasta mielestani, etta ajattelin noin, kun muuten en ole lainkaan kiinnostunut selvittamaan omaa geeniperimaani.)
Ma olen vahan tallainen, etta en muiden mielipiteita kauheasti kysele.
Se oli yksi aidin avainkasvatusperiaatteista, ettei elamaa eleta vierailta lupia kyselemalla ja toisten mielipiteita pelkaamalla (tietty esim. miehen kanssa puhun, etta mita me pariskuntana/perheena tehdaan).
Joku Ovumian terapeutti, jota en ole edes tavannut kun oltiin siina vaiheessa hoitoprosessia muualla, ei siis tosiaankaan maaraa, miten ajattelen lapsestani tai mita hanesta sanon tai “annan sanoa”. Lahjasolutaustan lapsi tulee tietamaan, kun on sopiva aika ja hanella asioihin yhtaan kiinnostusta on, ja han tulee ajan kanssa myos tietenkin tietamaan, mita se geneettisesti hanen tapauksessaan merkitsee. Mutta tunnen esim. pariskunnan, joka adoptoi aivan eri etnista perimaa olevan lapsen; kukaan ei voi uskoa lapsen olevan heidan geneettisesti taikka biologisesti, se olisi mahdottomuus. Lapsi tietaa asian taysin myos itse, koska oli prosessin aikana riittavan vanha ja vanhemmat ovat asiasta hanelle myos kirjojen kanssa yms. jutelleet. Mutta kun joku heille esimerkiksi Facebookissa sanoi, etta lapsi (jonkin tapansa myota, nukkuiko pitkaan tai jotain) TULI ISAANSA - siis adoptioisaan - tuossa asiassa, niin oli vain ihanaa, etta pariskunta tykkasi tuosta kommentista ja “otti siis sen omakseen”. Siis teknisestihan lapsi ei millaan voi tulla adoptioisaansa siina mielessa. Mutta jos niin halutaan sanoa, niin on ihan vain hauskaa ja perheen yhteenkuuluvuus ehka vain vahvistui, ja tiedettiin myos, etta kommentin sanonut ystava oli ‘heidan puolellaan’ perheena. Ei tama nyt niin haudanvakavaa mielestani siis ole. En edes usko, etta kukaan (ainakaan suomalainen) luovuttaja edes haluaisi/tarvitsisi, etta heita koko ajan mietitaan ja heista puhutaan.
Siis meilla on ollut luovutettu sukusolu. Kuinka merkittava on lopulta yksi solu, vaikka onkin aika tehokas sellainen?
Olen myos tuntenut elinsiirtopotilaita (alkaen verenluovutuksesta aina sydamen siirtoon), ja olen aika varma, etta tuskin kukaan heistakaan koko ajan ajattele, etta nyt heissa on osa toista ihmista, kun ei varmaan ole kauhean rakentava ajatus omalle paivittaiselle toiminnalle pitkaan paalle. Uskon, etta jos kaikkeen pysahtyy, ei lopulta voi tehda mitaan. Jokaisen omia ratkaisuja toki, etta mihin raja lopulta vedetaan (jos saamme vaikkapa ruiskeena elaimien soluista valmistettua laaketta - moni meistakin kun on tainnut itse asiassa saada - niin muutummeko jotenkin enemman elaimiksi? Enta ‘saastaisista elaimista peraisin oleva’ ruoka, johon miljoonat ihmiset uskovat - miten se sitten ehka vaikuttaisi? Itse en pida naita asioita merkittavina, mutta moni tassa maailmassa pitaa.)
Hassu juttu, etta jos lopulta tosiaan ollaan hyvin ‘vanhoillisia’ ja erittain kylmakiskoisia, niin meidan aitien roolihan ei perinteisessa mielessa edes valttamatta kauheasti merkitse lapsen ‘perimalle’... Sehan on perinteisessa mielessa “se isan rooli, joka on tarkea ja ratkaisee”... Jos lapsi on isan, niin lapsi yleensa sitten kuuluu ‘virallisesti’ sukuun ja se siita. Viela nykypaivanakin tama nayttaa olevan yhteiskunnallisesti tarkeaa - jos vanhemmilla on eri sukunimet, niin yleensa lapsi saa miehen sukunimen, taikka harvemmin jonkin yhdistelman - yleensa ei viela tana paivanakaan ainoastaan aidin nimea, jos isa on kuvioissa mukana. Eli perinteisestihan yhteiskuntana korostamme nimenomaan isan roolia suvun jatkamisessa. Naisen rooli on ollut historialllisesti toissijainen - ellei ollut kyseessa kahden kuningaskunnan yhdistaminen tai jotain vastaavaa! (Toki avioliiton ulkopuolella eri aidista syntynyt lapsi piti sukuun ensin hyvaksya.) Eli pitaisiko meidan aitien siis rauhoittua asiasta, kun emme niin paljoa “merkitse”?
Ihan tahallani pistan tallaisenkin nakokulman keskusteluun.
On muuten toki huomattava, etta perinteisessakin systeemissa oli ‘varaa erilaisille isyysratkaisuille’. Jos naimisissa olevan pariskunnan isa hyvaksyi syntyvan lapsen omakseen, niin lapsi oli aina hanen, olipa biologisesti lapsi sitten jonkun muun, ja tatakin voitiin sitten eri tilanteissa eri tavoin hyodyntaa... Isastani ja minusta oli aika huvittavaa, etta kun enoni kuuli raskaudestani ja luovutetuista soluista, niin hanelle oli tarkeaa tietaa, etta oli siis kuitenkin mieheni siittiot. Sitten taisi olla kaikki hyvin, kun oli.
Siis en todellakaan sano tassa, etta tama olisi minun mielipiteeni asioista koskien esim. luovutettuja siittioita. Mutta tuon nyt tamankin keskusteluun, jota kaydaan nimenomaan luovutetuista munasoluista.
Mulla taitaa olla liikaa aikaa sairaslomalla, kun kirjoittelen villeja tanne.
Ehka yritan enaa olla kirjoittamatta taas mitaan, kun lopultahan asia on niin, etta meilla on omat ja erilaisetkin mielipiteet asioista eika ainakaan ymparoivaa yhteiskuntaa muuteta hetkessa; eika kenenkaan tulekaan omia mielipiteitaan muuttaa, ainakaan ennen kuin mahdollisesti niin haluaa tehda, elamme vapaissa maissa, joissa on sanan- ja ajatuksenvapaus. Jokaisella on tassa elamassa se oma polku, joka on meidan kuljettava, ja toisen auttaminen valitulla polulla on loppujen lopuksi aika rajoitettua. Elamanmittainen tehtava kulkea, pohtia ja ottaa askeleita eteenpain.