Loppuun palaminen pienten lasten kanssa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Lilja
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
L

Lilja

Vieras
Onko täällä muita, jotka ovat olleet niin väsyneitä lasten ollessa pieniä, että lasten vauva-aika meni melkein täysin ohi sen takia?

Meidän esikoisemme oli 3 vuotias kun keskimmäinen syntyi, eipä mennyt kauaa kun olin taas raskaana, keskimmäisellä ja nuorimmalla on ikäeroa hätinä vuosi. Ihan oli kyllä tarkoitus tehdä lapset niin peräjälkeen kun vain onnistuu, mutta se ei ollutkaan sitten niin auvoista kuin ajattelin. Täytyy myöntää että nuorin sai alkunsa vahingossa, ei ollut tullut mieleenkään että tulisin raskaaksi niin pian uudestaan.

Vanhimmalla oli lievää ylivilkkautta, ehti joka paikkaan ja oli suurinpiirtein koko ajan tekemässä jotain vaarallista ( esim. vetämässä kahvinkeitintä päälleen ) ja nuorimmalla koliikki. Keskimmäinen taas heräili jatkuvasti muuten vain. Mies oli paljon poissa kotoa töiden takia, ja tilanne riistäytyi käsistä aivan huomaamatta.
Yritin olla superäiti ja jaksaa päivästä toiseen mennä edestakaisin jatkuvasti. Vanhimman perässä sai juosta pitkin päivää, jotain puuhaa oli koko ajan keksittävä kun muuten pitkästyi ja alkoi tehdä pahojaan. Nuorimpien kanssa valvottiin yöt sydäntäsärkevän itkun kanssa. Lisänä oli vielä koira jonka kanssa piti ehtiä aina jossain välissä ulos. Ja kaikki tavalliset kotityöt ja asioiden hoitamiset ja kaupassa käymiset siihen päälle. Pääni kävi ensin niin ylikierroksilla, että en pystynyt nukkumaan jos siihen tilaisuus tuli. Lopulta aloin nukahdella jo ihan seisaaltani ja homma alkoi käydä vaaralliseksi, kun saatoin torkahdella esimerkiksi tehdessäni ruokaa tai jopa kylvettäessäni lapsia.
Tilanteen pelasti anoppini, joka tuli yllättäen käymään toiselta paikkakunnalta ja tajusi mikä oli tilanne. Hän jäi sitten pitkäksi aikaa pitäämään huushollia pystyssä. Paljon mitään en tuosta ajasta muista, vain anopin teekupin jonka kanssa hän käveli edestakaisin aina kun kädet olivat lapsista vapaat. Hän myös pakotti mieheni vähentämään työntekoa että voi olla enemmän apuna lasten ja kodin kanssa. Minulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus sen lisäksi että olin väsymyksen takia kuin robotti.

Jälkeenpäin harmittaa, ettei minulla ole oikein mitään selviä muistikuvia kuin esikoisen vauva-ajasta, kahden nuorimmaisen kohdalla se meni täysin ohi. Muistan vain hajanaisia asioita kiehuvasta kattilasta ja itkevistä lapsista tai pesevästä pyykkikoneesta. En muista koska ovat alkaneet ryömiä tai nauraa :(
 
tutun kuuloisia tilanteita. itsekin olin jollain tasolla uupunut lasten vauva-ajat 1v 6kk ikäeroa. 2 poikaa. uniongelmat ja kaikenlais5ta terveydellistä remppaa alkoi tulemaan. nyt nautin lapsistani. ovat 5ja 6v. kyllä se aurinko alkaa paistaan risukasaankin.
 
Minulla samoja tuntemuksia kuin ap:lla. Lasten ikäero (vain kaksi) on 1v 2kk.
Esikon kanssa kaikki meni ok ja olin voimissani, mutta kakkosen synnyttyä kaikki muuttui. Ensinnäkin nuorempi valvotti yöt aina kahden kuukauden ikään asti. Stressasin kotitöistä, koska halusin tehdä asiat samalla tavalla kuin silloin kun minulla oli vain yksi lapsi: talo suht siisti, ei pyykkivuoria, teen ruoan joka pvä, käydään ulkona/kykästellään. Ei. Se oli suuruuden hulluutta näin jälkikäteen ajateltuna...

En muista kakkosen vauva-ajasta paljonkaan. En sitä, miltä tämä näytti silloin alle 6kk ikäisenä, kuvia katsoessa voi vain ihmetellä onko tuo tosiaan sama poika. Tuntui, että vaikka nuorempi lopettikin yövalvomisen, niin väsymys vaan jatkui ja jatkui, pitkään. Tietty vauva söi yhä yöllä monta kertaa, tuntui että varmaan kuolen väsymykseen. Mieheni oli työttömänä koko tämän ajan, kotona siis, mutta se jatkuva yöhuutaminen mitä poika teki, sai hänetkin hermostuneeksi eikä mieskään voinut nukkua. Yhdessä sumuilimme sitten.

Oma väsymys helpotti jonkun verran kun poika reilu 6kk. Kun poika oli 8kk, mieheni lähti armeijaan ja jäin puoleksi vuodeksi lasten kanssa yksin, yhä elämme tätä aikakautta. Ja kyllä tuntuu, että sinni on enään jäljellä, sillä mennään nämä viimeiset päivät =) Vaikka nukkua saakin, mutta se että kaiken saa tehdä itse alusta loppuun vailla rauhallista hengenvetoa, uuvuttaa. Ehkä osaan myöhemmin olla ylpeä siitä, mitä olen jaksanut. Mutta rankkaa on ollut.

Voimia kaikille pienten lasten äideille! =)
 

Yhteistyössä