Loppuraskauden pelkoja

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Turhasta murehtija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

Turhasta murehtija

Vieras
Mua on alkanut ihan älyttömästi ahdistaa nyt loppuraskaudesta pelko siitä, ettei tämä meidän tuleva vauva oliskaan terve. Muistan kun joskus puolen välin tienoilla luin toiselta palstalta jonkun viimeisillään olevan samanlaisesta ahdistuksesta ja naureskelin mielessäni, että kaikkea sitä.. Nyt kuitenkin itse panikoin ihan samasta asiasta. Meillä on suvussa kehitysvammaisuutta / eräs syndrooma, joka kuitenkin on tutkittu ettei minun vanhempani tätä ko. geeniä kanna. Minua ei sitten luonnollisesti ole tutkittu. (Kun periytyy siten, ettei voi hyppiä sukupolvien yli). Silti kuitenkin stressaan, että mitä jos ne tutkimukset onkin jotenkin pielessä ja meidän vauva olis kehitysvammainen. Tuntuu järjettömältä pelätä näin, mutta asia painaa mieltä. Neuvolassa ei kysytty alkuraskaudessa mistään tällaisista sukujutuista (voitteko kuvitella?!), joten en ottanut itsekään asiaa puheeksi kun olin vielä "järjissäni" ja uskoin, ettei minulla voi tätä viallista geeniä olla. Siksi en viitsi neuvolassa ottaa puheeksi tätä asiaa edes ja mitäpä tuo enää auttaisikaan. Ja kun järki siis sanoo että huoli on turha, mutta joku äidinvaistohormoonihirviö lietsoo sisälläni pelkoa. Ja tämä syndrooma on vielä sellainen, ettei siinä ole näkyviä ulkoisia merkkejä, jotka voisin heti synnytyksessä tsekata (vrt. vaikka Downin syndrooma, jossa merkit on aika selkeät).

Enivei, mua ahdistaa kun mies suunnittelee kaikkea kivaa mitä hän meidän pojan kanssa tulee tekemään, kaikkea urheiluun liittyvää. Ja kuinka hän haluaisi jäädä pojan kanssa kotiin sitten kun lapsi on muutaman kuukauden. Että kuinka järkyttävä shokki se olis hänellekin jos tää lapsi ois vammainen. Saati minulle itselleni myös ja lisäksi syyllisyys siitä, että "tää on mun aiheuttamaa". Ja onhan niitä muitakin vammoja ja vikoja, kuin tämä mistä olen nyt kirjoittanut. Itse olen henkisesti koettanut valmentautua esim. husu-vauvaan tai mihin vain.

Tämä tuntuu niin hullulta, kun olen koko raskauden ajan ollut niin onnellinen tulevasta perheenjäsenestä ja vailla kaikkia murheita. Että mistä nämä tällaiset ajatukset yhtäkkiä on tulleet parin viikon aikana? Onneksi tätä raskautta ei enää pitkästi ole jäljellä ja pääsen näkemään meidän vauvan.

Pyydän ettette tuomitse, vaan olen kiitollinen jos joku muu on kokenut samaa ja haluaa jakaa ajatuksiaan kanssani.
 
Minulla on vähän sama tilanne loppuraskauden pelkoineni, vaikka geenivirheitä ei olekaan tiedossa (ja kaikissa suvuissa niitä lienee).

Olen kuitenkin koettanut menestyksekkäästi ajatella, että tämä kohdussani pyörivä pienoinen, joka työntää pyllyä luitani vastan ja vetäisee kätensä sormieni alta, on juuri Hän. Hän on siellä jo ja olemassa, kommunikoi minun kanssani. Hän on nyt jo juuri niin terve ja sairas geeneiltään kuin on synnyttyäänkin. Sama ihana paketti.

Minulla on niin lämpimät tunteet tätä kohtupyörijää kohtaan, että minulle on oikeastaan ihan sama, onko hän kehitysvammainen vai ei. Voi hyvin ollakin. Silti, sitä Hän olisi jo nyt, vaikka en sitä vielä tietäisikään.

Tietenkin sitä vanhempana suunnittelee kaikenlaista sitku-toimintaa ja samalla kuvittelee ja valmentaa itseään vanhemmaksi. Ei miehesi mene rikki, vaikka ei pääsisikään lapsen kanssa pulkkamäkeen. Kunhan suunnittelee ja totuttelee.

 
Olen itse aina ajatellut, että elämää ei kannata murehtia etukäteen. Mitä luultavimmin lapsellasi on kaikki hyvin. Ei ne tutkimukset varmastikaan ole pielessä, ja vaikka vanhemmillasi olisi ko. geeni se ei tarkoita, että lapsellasi olisi 100 % varmuudella ko. vammaisuus.

Odotan itse esikoistani, laskettu aika on tammikuun lopussa. Jos lapseni on vammainen tai muuten sairas, niin sitten hän on. Siihen en voi vaikuttaa. Ultrissa ei ole tähän mennessä huomattu mitään erikoista ja vaavi vatsassa on varsin aktiivinen tapaus. Itselleni ei vammaisuus tai sairaus olisi maailman loppu. Toki laittaisi ennakko ajatukseni lapsesta uusiksi, mutta ei se vähentäisi rakkauttani häntä kohtaan. Ei lapsen sairaus tai vammaisuus estä mitenkään hänen kanssaan leikkimistä, harrastamista tms. Niiden muodot toki ovat erilaiset mitä terveen, jos sitteenkään olisivat erilaiset.

Ei tämä elämä paremmaksi muutu murehtimalla etukäteen sellaista mitä ei voi tietää. Lapsi on terve mitä suuremmalla todennäköisyydellä. Jos taas ei ole, niin sairauksien/vammaisuuden muotoja on paljon, että etukäteen ei voi tietää. Toiset sairaudet/vammaisuudet hankaloittavat elämää enemmän kuin toiset ja toiset ovat niin lieviä ettei niistä ole juurikaan haittaa "normielämälle".

Eikä sitä elämää voi suunnitella etukäteen kovin tarkasti. Elämä tuppaa tekemään konnankoukkuja, ja osan tulevaisuuden suunnitelmistaan pystyy toteuttamaan sellaisenaan, mutta aina kun suunnitelmiin liittyy sellainen kuin muutostekijä kuin toinen ihminen, niin ne asiat luultavasti mutkistuvat ja muuttuvat.
 
Mietin pitkään miten pukisin ajatukseni sanoiksi, eikä siltikään tunnu löytyvän juuri niitä oikeita sanoja. Tämän ko. geenivirheen aiheuttama syndrooma tuo mukanaan keskiasteisen tai vaikean älyllisen kehitysvamman, ja koska tätä syndroomaa suvussani on niin luonnollisesti olen tavannut useita näitä ihmisiä, joilla ko. kehitysvamma on. He ovat kaikki ihania omia persooniaan, sitä en käy kieltämään. Itse olen paljon nuorempi heitä, enkä ole lapsia tavannut, joilla tämä vamma olisi ja varmasti lapsen kanssa pystyy harrastamaan ja tekemään vaikka mitä vaikka lapsi olisikin vammainen. Ja tottakai ajanmittaan rakastaisin lastani ihan yhtäpaljon oli hän sitten vammainen tai ei.

Mutta en voi sanoa olevani ajatuksiltani niin jalo, ettei vammaisen lapsen syntyminen olisi elämäni pahin kriisi. Se veisi ihan älyttömän paljon aikaa sopeutua tilanteeseen, hyväksyä asia ja niinkuin sanoin niin veisi varmasti aikaa oppia rakastamaan lasta yhtä pyytettömästi uudestaan, kuin mitä tunnen tällä hetkellä häntä kohtaan, kun hän tuolla mahassa pyörii. Että se meidän "ihannelapsi", josta tulee ydinfyysikko tai NHL-kiekkoilija ei koskaan voisikaan olla sitä. (Ja huomatkaa nyt tuo kieli tuolla poskessa tuon lauseen kohdalla). Ja tiedän, että miehelleni asia olisi vielä isompi kriisi ja se toisi paljon sulateltavaa myös parisuhteellemme. (Vaikka olemme olleet yhdessä tosi kauan). Tiedän myös sen, että minä kokisin asiasta ihan järkyttävää syyllisyyttä, koska minä olen omasta suvustani tuonut lapsellemme tämmöisen vamman. Saati kuinka miehen sukulaiset minut teilaisivat. Tilanne vaatisi niin paljon voimavaroja selvittää, että en tiedä kuinka siitä ihminen selviäisi.

Moni vammaisen lapsen vanhempi voisi loukkaantua näistä ajatuksista, ja ihan syystä. En vain voi itselleni mitään, että tällaisia ajatuksia päässäni pyörii. Eikä tuo meidän sukumme geenivirhe nyt ole oikeasti se pahin tai ainoa asia, josta stressaan. Lapsella voi olla vaikka mitä vammoja tai sairauksia, jotka voivat ilmetä nyt, huomenna tai kymmenen vuoden päästä. Tiedän, että se on se tietoinen riski, jonka jokainen ottaa kun alkaa lasta suunnittelemaan, että hän voi olla myös sairas tai vammainen. Kyllä silti väitän, että jokainen mieluiten terveen lapsen ottaisi, jos valita saisi ja kaikki muut tilanteet ovat aina kriisin paikka.

Kummallisinta tässä on juuri se, että koko raskauden olen ajatellut automaationa, että tuleva lapsi on terve ja juuri se "ihannelapsi". Onko tämä jotenkin asian realistisoitumista minulle nyt synnytyksen alla, että se lapsi on ihan oikeasti oikea konkreettinen itsenäinen ihminen, persoona jonka ominaisuuksiin en voi vaikuttaa. Ihminen, joka on ihan oikeasti tulossa meille asumaan.
 
Voihan sinun miehesikin periyttää vaikka mitä, ei "syy" ole suoraan sinun. Se on teidän yhteinen tekele, te yhdessä olette antaneet rakennusaineet. Geeneistä on vaikeaa tietää, joskus sairauksia voi putkahtaa ihan yllättäin monen sukupolven ja mutkan kautta, vaikka erityisesti panostaisi terveen suvun valintaan ;). Ja vammaiset voivat saada terveitä lapsia.

Puhu miehellesi tästä pelosta. Kerro että pelkosi vammaisesta lapsesta vaivaa sinua, silloin ainakin tiedät, että myös miehesi on joutunut miettimään asiaa jo etukäteen ennen vauvan syntymää. Sitä paitsi saatat yllättyä kuinka miehesi siihen suhtautuu.

Mitä miehen sukulaisiin tulee, niin tervettä sukua ei tosiaan ole olemassakaan. Jokaisesta suvusta löytyy jotain mikä voi periytyä. Sinun etukäteiset itsesyyttelyt ovat turhia. Ei kait miehesi suku ole mitään sanonut, nyt vaan luulet heidän suhtautuvan syyttelevästi, eli asia on täysin omassa päässäsi eikä olemassa olevaa.
Eikä vamma löydy aina seulonnoissa, ja seulonnoissa löytynyttä vammaa ei välttämättä olekaan ollut olemassa, sitten kun vauva syntyy! Eli nyt vaan uskot että vauva on terve, ja luotat että yhdessä tuette toisianne miehesi kanssa, jos vauvalla ei ole kaikki kunnossa.
 
Elämästä ei voi ennalta tietää mitä se tuo tullessaan, muttei koskaan haasteita, joihin meillä ei löytyisi myös voimavaroja. Ja ei koskaan haasteita, joita jälkeenpäin katsoessamme näkisimme kuinka paljon ne meille opettivat ja toivat kauniita asioita elämään. On harvinaista että lapset eivät olisi terveitä syntyessään ja on tavallista että odottava äiti sitä murehtii raskausaikana. Siis todennäköisesti kaikki on hyvin.
Toki vaihtoehtoja on aina, eikä koskaan voi tietää kenen kohdalle yllätys osuu. En usko kuitenkaan sattumiin ja jokainen lapsi on yhtäläinen lahja. Itse synnytin viikko sitten vauvan, normaaliraskauden jälkeen. Meillä on terveet sukujuuret ja kaikki piti olla ok. Masusta tuli kuitenkin ulos yllätys, ihana pieni poika mutta hän näyttäisi kantava erästä syndroomaa. Pelkäsin sitä raskauden aikana jo, ja siinä se sitten oli, sylissäni tuhisemassa ja tarvitsemassa äitiään ihan yhtälailla kuin mikä tahansa lapsi. Minun rakkautta ei vähentänyt hänen "tautiepäilyt" vaikka hämmennys ja shokki olikin melkoinen. Lapsi on onnellisen oloinen, miksi siis miettisin mitään muuta. Nyt eletään näillä palikoilla eteenpäin, ihanan vauvani kanssa ja pyritään tekemään hänelle ihana elämä joka on hänelle palkitseva.

On turha pilata ihania raskausaikoja suremalla, ja sitten huomaamalla että kaikki olikin turhaa murhetta. Ja jos ei ole turhaa murhetta niin sitten on käyttänyt monta ihanaa päivää turhaan negatiivisissa ajatuksissa. Nauti siis raskaudestasi täysillä!
Voin lohduttaa, että itse ajattelin että jos lapsessa on vikaa, en pysty kantamaan sitä. Voin sanoa, todellakin pystyn eikä mikään muuta tunteitani lasta kohtaan.

Voimia ja ihanaa odotusta!! Älkää murehtiko ennalta koska on harvinaista että mitään vikaa kellään on :)
 

Yhteistyössä