loppuko??

Elikkä mun mitta on jotenkin salakavalasti vaan tullu täyteen.
Mul on 2 omaa lasta ja 1 lapsipuoli.
Ennen omia lapsia kuuntelin joka taholta miten mieheni oli 15tuntisen työpäivän jälkeen hoitanut kodin,ruuan ja lapsen ehtoisin ex-parisuhteessa.
antanut ex-vaimonsa nukkua joka v-loppu toisena aamuna pitkään,jotta ex jaksaa lapsen kanssa viikot.

Mulla on kaks pientä lasta 2,5 ja 1-vuotiaat. MIKSEN MÄÄ OLE SAANU IKINÄ MOISTA APUA MIEHELTÄNI? Nuoremman syntymisen jälkeen mies nukutti vanhemman n.2,5kk ja sen jälkeen homma siirty takas mulle.yhden ruuan laittaa viikonloppuisin.imuroinu koko kämpän YHDEN KERRAN 3 vuoden aikana. Iltaisin töistä tullessaan(klo 16.00) syö, käy vessas ja menee "päikkäreille" jotka kestävät 2-4 tunnista seuraavaan aamuun klo 6:teen. (en tiedä olisinko antanut lasten tulla jos olisin tienny sillon että elämä olis tällästä)


eli: OLEN 2 PIENEN LAPSEN YKSINHUOLTAJA PARISUHTEESSA.

Olen pyytänyt miestäni vähentämään päikkäreitä,mutta EI!
"niin kaikki on aina huonosti mun päikkäreitten takia, aina sää namitat"
(tv:tä katotaan 1-2 yöllä jotta päikkärit varmasti maistuis)

Olen pyytänyt miestäni olemaan v-loppuisin tissuttelematta päivisin,mutta EI!
"kaikki on aina huonosti jos otan pari kaljaa (mäyräkoiran ja lonkeroita pääl), mun täytyy saada lepyttää hermoja ku on stressiä töissä"
(millon mää lepytän hermojani,ku mulla ei oo ees vapaa aikaa muulloin ku muksut nukkuu?
)
Kerran sanoin että jos jatkan opiskelua että saan ammatin itselleni(lasten takia koulu kesken) niin kotityöt täytyy puolittaa, vastaus oli:
"koulu ei oo niin rankkaa ku työ ja opiskella voi muksujen kans ehtoisin!!"
(sattu sitten niin paljon toi lause)

eilen tajusin jotain.mies on muutaman kerran kysyny et aijonko erota.(sanoin ennen naimisiin menoa etten eroo ikinä)
Aina oon sanonu että en. ja aina on ollu sellanen kipu/paha olo jos oon ajatellu et joutusin elään ilman miestäni. Mut enää sitä kipua/pahaa oloa ei oo. Mulla ei oo enää sitä tunnetta. ja mikä kamalinta en tiedä että rakastanko enää miestäni.
seuraavan kerran ku mies kysyy aijonko erota en tiedä mitä sanon.
Se on vaan hiipunu kadoksiin. ei oo pitkää aikaa ku rakkautta oli vielä, mut en tiedä enää. enemmänkin on pahaa kalvavaa oloo rinnassa ihan ku olisin vankilassa,kiinni jossain missä en tahdo enää olla.

Ja tiedän ja tunnen että mun olis parempi jossain muualla ja muksujen ei tarvis kestää mun turhautumista mieheeni jonka puran välillä lapsiin,yksin lasten kanssa luultavasti voisin ja pärjäisin paremmin.

en tiedä mitä teen: lasten takia en huonossakaan parisuhteessa aijo elää
ja jos ero tulee en ikinä aijo uutta miestä ottaa lastenkaan takia. miehen malleja on lähipiirissä ja suvussa niin paljon.

Eli LOPETTAAKO VAI JATKAAKKO??

 

Tervetuloa samaan kerhoon. Meillä on samanlaista p...kaa. Ukon kanssa oli asiat hyvin, ennen kuin tein meille yhteisen lapsen. Nyt toinen menee menojaan. Itse olen koko ajan lapsen kanssa kotona.

Mies aina aiemmin kehui, kuinka paljon hän hoiti kahta lastaan edellisestä liitosta. No nyt tiedän, että se on kyllä varmaan ihan hänen omaa mielikuvitusta. Ei se mies kykene hoitamaan edes omia asioitaan saatikka lasta. Lasta rakastan paljon, mutta omaa miestä kohtaan rakkaus on kyllä kuollut.
Olen yrittänyt kärsivällisesti odottaa, josko mies kykenisi olemaan lapsen kanssa edes tunnin, kun lapsi kasvaa, mutta turha luulo. Hirveä riita tulee, jos häntä vaivaa mitenkään. Kiva kun ei ole harrastuksia, ei lenkkeilyä eikä yhtään mitään muta, kuin lapsi vierellä. Hyvä asia menee täysin epätoivoiseksi. Epätoivoinen olo. Että meitä taitaa sitten olla kaksi, vai mitä? :headwall: Hävettää miehen puolestakin.

 

jep! mulla vaan on se että tiedän että mies on joutunu tekemään.aluks ajattelin et mies vaan puhu pahaa exästään, mutta ku kaikki ihmiset(ei pelkästään mies ja miehen sukulaiset vaan muutki) ympäril puhu sitä samaa mulle, ni kai se pakko oli uskoo. VAIKKA NY TUNTUU TÄYSIN KÄSITTÄMÄTTÖMÄLTÄ ET OLIS IKINÄ TEHNY KENENKÄÄN VUOKS NIIN PALJON!!!
No ehkä mää en oo niin tärkee ihminen hänelle,että hän viittis auttaa mua,ku oon vaan se KAKKOSVAIMO!?!?!? :kieh:

Mietin kokoajan enemmän ja enemmän omaa asuntoo ja omaa elämää YKSIN LASTEN kanssa.

Oon vaan sellanen ihminen, että mut poljetaan tossun alle, ku en osaa pitää puoliani. Mutta muksuista en luovu ja yksinhuoltajuuden haluun tavalla tai toisella (MINÄHÄN NE MUKULAT OON VALLAN HOITANU 24TUNTIA PÄIVÄ)
En vaan tiedä miten jaksan ja koska jaksan laittaa asiat rullaan vai onko liian hätiköityä, mutta en jaksa uskoo että tää tästä mihinkä muuttuu, ku ei oo tähänkä mennessä mun pyynnöistä muuttunu.
toisaalta ajatus erosta voi saada mieheni ajattelemaan mua ja mun voimiani nykysessä tilanteessa.
äh, en tiedä.
:headwall:

 

Ehkä miehesi on vaan kuluttanut jo aiemmassa liitossa ja perheessä voimansa /on mehut imetty jo eikä vaan jaksa enää? En tiedä jaksaisinko itsekään enää. Toisen lapsen hoito oli raskaampaa jo kuin esikoisen.

 

Minäkin luulen, että kyseessä on jonkinlainen vastareaktio, eli kun edellisessä suhteessaan teki niin paljon ja sai ilmeisesti tarpeekseen (??), niin nyt ei tee mitään. Mikä on miehesi kanta asiaan? Miksi hän omien sanojensa mukaan ennen auttoi kotona, vaan ei teidän suhteessanne? Minunkin miehelläni on epäonnistunut avioliitto takana, ja joissain asioissa mies on sanonut, että on sanonut itselleen, ettei IKINÄ enää. Siis että haluaa asioitten olevan toisin kuin ex-liitossaan, jossa nainen kävi miehen hermoille. Ei meillä tuollaista kuvailemasi kaltaista kuitenkaan ole, tilanteenne on sinua kohtaan todella epäreilu.