lähellä?
Onnellinen ja kukoistava parisuhde on äkkiä muuttunut loppuunajetun oloiseksi. Yhteiseen tulevaisuuteen liittyviä asioita, joista on useaan otteeseen puhuttu, olen pitänyt itsestäänselvinä ja nyt mies ilmoittikin, että hänelle kaikki on vielä epäselvää. Vielä vähän aikaa sitten keskustelimme yhteisen asunnon hankkimisesta ja sen perusteella käsitin, että mies haluaa elää kanssani, mutta nyt hän on suoraan ilmoittanut, ettei pidä enää hyvänä sitä, mihin suhteemme on mennyt (olen kuulemma liian äidillinen kun laitan ruokaa, siivoan ja pyykkään - mutta jos minä en kotihommia tee niin ne jää tekemättä!).
Miehen sanomien perusteella minä en nauti kovin hääppöistä arvostusta, saati luottamusta yhteistä tulevaisuutta ajatellen. Asia tuli minulle yllätyksenä, kuin isku vasten kasvoja.
Meillä mies on aina ollut se herkästi ahdistuva, masentuva ja stressaava osapuoli, jolle on pitänyt antaa tilaa ja jota on pitänyt ymmärtää. Kun minua masentaa niin mies ei edes vaivaudu kysymään mikä minulla on... Ja nyt käykin ilmi, että kaikki vaivannäköni on mennyt turhaan, tai pitäisikö sanoa, että vaivannäöllä on ollut täysin päinvastainen vaikutus kun mitä olen toivonut. Siis minun olisi pitänyt olla välinpitämätön ja kylmä kun miehellä on huono päivä ja pyykit olisi pitänyt jättää lattialle lojumaan...! Kappas kun en tuota olisi tullut ajatelleeksi, mutta ilmeisesti miehet eivät sitten arvosta naisen tekemisiä?
Millaisia kokemuksia muilla on äkkiseltään päättyneistä suhteista? Kuinka uusi elämä yksin lähtee käyntiin ja ennenkaikkea kuinka kohdata kaikki ne ihmiset, jotka pitivät suhdettanne onnellisena? Minä tunnen itseni hölmöksi ja täysin arvottomaksi, mikä taitaa olla vain omaa typeryyttä ja olisi helpompi erota jos mies olisi esim. pettänyt, ei tarvitsisi katua omia tekemisiä niin kovasti...vai?
Miehen sanomien perusteella minä en nauti kovin hääppöistä arvostusta, saati luottamusta yhteistä tulevaisuutta ajatellen. Asia tuli minulle yllätyksenä, kuin isku vasten kasvoja.
Meillä mies on aina ollut se herkästi ahdistuva, masentuva ja stressaava osapuoli, jolle on pitänyt antaa tilaa ja jota on pitänyt ymmärtää. Kun minua masentaa niin mies ei edes vaivaudu kysymään mikä minulla on... Ja nyt käykin ilmi, että kaikki vaivannäköni on mennyt turhaan, tai pitäisikö sanoa, että vaivannäöllä on ollut täysin päinvastainen vaikutus kun mitä olen toivonut. Siis minun olisi pitänyt olla välinpitämätön ja kylmä kun miehellä on huono päivä ja pyykit olisi pitänyt jättää lattialle lojumaan...! Kappas kun en tuota olisi tullut ajatelleeksi, mutta ilmeisesti miehet eivät sitten arvosta naisen tekemisiä?
Millaisia kokemuksia muilla on äkkiseltään päättyneistä suhteista? Kuinka uusi elämä yksin lähtee käyntiin ja ennenkaikkea kuinka kohdata kaikki ne ihmiset, jotka pitivät suhdettanne onnellisena? Minä tunnen itseni hölmöksi ja täysin arvottomaksi, mikä taitaa olla vain omaa typeryyttä ja olisi helpompi erota jos mies olisi esim. pettänyt, ei tarvitsisi katua omia tekemisiä niin kovasti...vai?