Huomentapäivää!
Toivottavasti kaikilla oli mukava pääsiäinen ja olette pysyneet terveinä. Täällä nimittäin pääsiäinen meni aikas plörinäksi kevätflunssan takia. En muista millon olisin viimeks ollut näin kipeä pelkästä flunssasta! Ollaan kaikki kolme kipeitä - pojalla on onneksi vain lievä nuha, mutta molemmat vanhemmat on enemmän tai vähemmän vuoteenomia. Mietin tossa just, että ihmetteleeköhän lapsi, kun äiti ei puhu. Musta ei nimittäin lähde semmosta pihahdusta kovempaa ääntä
Musta tuntuu muutenkin, että vauvan syntymän jälkeen oon ollut paljon enemmän kipeenä kuin aikaisemmin. Plää.
Huh, miten aika voikaan mennä näin nopeasti kun meidänkin poika tulee ensi viikolla sen 6kk. Hurjaa. Viime viikolla laitoin muuten hoitopaikkahakemuksenkin vetämään. Säälittää kyllä laittaa tommosta pientä 10kk vauvaa hoitoon, mutta en voi enää lykätä mun auskultointi vuotta, kun lykkäsin sitä jo kerran raskauden ja äitiysloman takia. Onneksi sit ensi lukukauden jälkeen alan olla vihdoinkin valmis näiden opiskeluiden kanssa. Kauan sitä onkin tahkottu.
Mitenkäs teillä muilla? Mitä meinasitte tehdä kun
äitiysloma loppuu?
Nyt melkein puolen vuoden kunniaksi
muistellaanpa hieman synnytystä ja sitä edeltäneitä päiviä: Lokakuun loppu oli vihdoin käsillä ja olin siihen mennessä ehtinyt jo kyllästyä odottamiseen ja jokojoko-kyselyihin, kun mitään, siis ei sitten mitään merkkejä ollut ilmassa. Pientä ärsytystä alkoi olla ilmassa, kun lokakuu vaihtuikin sitten marraskuuksi eikä meillä vieläkään ollut vauvaa. Olin nimittäin plussauksesta asti ollut sitä mieltä, että lapsi tulee ajoissa pois, koska meidän geneeillä se on niin iso, ettei se mahdu sinne pidemmäksi aikaa. Olin väärässä. Marraskuun 1. päivänä rv 41 marssin sitten masentuneena viimeiseen neuvolaan ja sain lähetteen Tyksiin yliaikaiskontrolliin. Olin jo melkein luovuttanut sen suhteen, että vauva osaisi omin avuin ulos ja samaisena iltana lähdettiin sitten ystävättären kanssa oikein reippaalle ja pitkälle lenkille. Laskettiin huviksemme mun harkkarisuppareiden väliä, joka oli noin 8min. Ajattelin, että eivät nämäkään tästä mihinkään johda, kun loppuneet ovat aina. Menin nukkumaan sitten nukkumaan ihan rauhassa harkkareista huolimatta. Sitten alkoi tapahtua: klo 5 aamulla heräsin kipeisiin supistuksiin, ensimmäisiin sellaisiin ikinä! Nousin ylös ja mietin, että olenkohan pissanut vahingossa housuun, kun alkkarit tuntuivat kosteilta. Tarkistin tilanteen ja huomasin, että sitä kuuluisaa limatulppaa oli alkanut irtoamaan. Yritin tökkiä vauvaa hereille, kun toinen tuntui niin vaisulta, enkä oikein saanut mitään vastakaikua. Herätin miehen kuuntelemaan sydänääniä mahanpäältä. Supistuksia tuli edelleen reilun 5min välein. Ei kovin kipeitä, mutta tarpeeksi tuntuvia. Arvottiin siinä sitten miehen kanssa, että onkohan synnytys nyt käynnissä vai ei. Pelkäsin koko ajan, että supparit lopahtaa. Mies lähti töihin ja mä jäin sitten kärvistelemään kotiin. Limatulppaa irtosi lisää. Jossain kolmen aikaan iltapäivällä suppareiden väli oli n. 4-3min ja pistivät jo vähän puhalluttamaan. Työkaverit lähettivät miehen töistä kotiin tässä vaiheessa
Kotona mies sitten alkoi vaatia, että mennään jo sairaalaan ja itse vastustelin vielä, että jos ei nyt vielä kuitenkaan, kun en missään nimessä halunnut mennä sinne liian aikaisin ja ajattelin, että lähettävät meidät kotiin. Vauva oli kuitenkin koko päivän liikkunut tosi vähän niin huoli siitä sitten ajoi Tyksiin. Käyrillä istuskellessa mulle sitten kävi niin, että supparit lopahti, ns. latenssivaihe ilm., mutta olin jo 3cm auki. Oltaisiin saatu jäädä sairaalaan, mutta koska sillä hetkellä synntysosasto oli täynnä (!!Meille sanottiin perhevalmennuksessa, että Tyksiin mahtuu aina!!
), niin oltaisiin jouduttu odottamaan jossain telkkarinurkkauksessa. Päätettiin sitten vielä kävellä takaisin kotiin, kun asutaan niin lähellä. Yritin sitten vielä syödä vähän jotain ja kävin suihkussa, mikä mulla ainakin ihanasti auttoi kipuun. Yhdentoista aikaa illalla sitten kivut oli sitä luokkaa, että lähdettiin takaisin. Taas käyrillä ja nyt piirtyi onneksi hyvin suppareita ja olin 5-6c auki. Saliin mars ja menin taas suihkuttelemaan. Mies lähti viemään autoa kotiin (kiekkopaikka ja aamulla olis rapsahtanut sakot) ja mä jäin kiikkumaan keinutuoliin viljapussin kanssa, josta ei kyllä ollut kamalasti hyötyä. Kätilö yritti saada mua istumaan pallon päällä mutta se jos joku oli todella kivuliasta. Parhaiten pärjäsin seisten ja kävellen ja ihan vaan hengitellen. Väsymys alkoi sitten siinä puolen yön jälkeen painaa ja olisin halunnut maata sängyllä, mutta en pystynyt oikein menemään makuulteen, kun supparit jännästi siirtyivät selän puolelta mahaan ja olivat todella kipeitä. Seisten siis tuntuivat selässä ja tulivat useammin kuin makuultaan, mutta olivat helpomia sietää. Väsymys kuitenin ajoi mut pyytämään jotain puudutusta, kun olisin halunnut nukkua hetken. Olin 8cm auki ja sain kohdunkaulanpuudutuksen. Se auttoi hetkeksi ja sain levättyä ehkä puolisen tuntia. Kivut kuitenkin palasivat aika nopeasti ja aloin kysellä muiden apujen perään. Sain sitten spinaalin, joka ei ilmeisesti kovin hyvin onnistunut; kivut jäi osittain ja vain toinen jalka puutui ja takapuoli oli tunnoton. Spinaali hidasti ilmeisesti synnytyksen kulkua ja viimeiset sentit avauduin aika hitaasti. Kalvot puhkaistiin jossain vaiheessa. Kokeilin aqua-rakkuloita ja ilokaasua. Sen ainoan kerran, kun soitin kelloa, sanoin kätilölle, että joko saan alkaa ponnistamaan. Olin niin kyllästynyt vaan odottamaan. Hieman kuulema oli jotain lippaa jäljellä, mutta sain luvan tehdä ponnistusharjoituksia. Vauva lähti laskeutumaan jokaisella ponnistuksella, mutta vetäytyi aina takaisin. Pian lääkäri tuli katsomaan semmosella miniultralla vauvan tarjontaa. Hyvin oli kuulema tulossa. Aloin olla jo aika epätoivoinen, kun yövuoron kätilö sanoi, että taidetaan odottaa aamuvuoron pirteitä kätilöitä. Vuoro sitten vaihtui ja samalla vaihtui ponnitusasentokin, kun pääsin jakkaralle. Siellä sitten sainkin pusattua vauvaa alas. Ainoa vaan, että omista suppareista meinas tässä vaiheessa loppua puhti. Oksitosiinia sain sitten vauhdittamaan. Vihdoin sitten vajaan tunnin aktiivisen ponnistamisen ja tuhansien "mä en jaksa oikeesti"- lauseiden jälkeen kätilö passitti takaisin sängylle ja muutaman työnnön jälkeen syntyi vihdon rv 41+2 meidän pikkumies. Kätilö sanoo: nyt tuli iso lapsi. Jäädään odottamaan tulosta kuinka iso ja jäädään epäuskoisina nauramaan ja ihmettelemään/kauhistelemaan, kun kuullaan tulos: 4900g ja 56cm. Mittanauhakin olisi riittänyt vain sentin pidemmälle
Saan vauva rinnalle ja ihmettelen kun se rohisee. Ensi-imetys hoidetaan hienosti ja mua kursitaan kasaan (toisen asteen repeämä ja muutama tikki sulkijalihaksen säikeisiin). Lapsesta ei saada kunnolla mitattua saturaatiota ja hetken päästä vauva viedään lastenlääkärin luo, joka katsoo ultralla, että keuhkoissa on ns. suttua (lapsivettä) ja vauva tarvitsee hoitoa vastasyntyneiden teholla. Itse olin niin väsynyt, että en oikein jaksanut reagoida mitenkään. Ihmettelin, että onpas empaattinen lääkäri. Järkytys lapsen poisviemisestä tuli sitten parin päivän viiveellä. Mut kärrätään synnyttäneiden osastolle ja pääsen vihdoin ilmottamaan tuoreille isovanhemmille jne pikkumiehen syntymästä.
Synnyksestä mulle jäi tosi hyvä mieli. Vähän tosin jäin ihmettelemään, että miksi en saanut sitä epiduraalia kun senkin perään kyselin muutaman kerran. En varmaan ollut ns. tarpeeksi kipeän oloinen. Mahdolliselta seuraavalta kerralta toivoisin, että pääsisin synnyttämään päivällä. Kaikki muistikuvat on aika kummallisen oloisia; ihan kuin se olisi tapahtunut jollekin muulle kuin mulle. Lisäksi puolet kestosta pois olis luksusta: 21h oli aika urakka.
Anyways, toivottavasti joku edes jaksaa mun romaanin lukea.
En nimittäin päässyt ikinä synnytyskertomusta siihen odotuspinoon kirjoittamaan, kun olin niiden pahnan pohjimmaisten joukossa. Toivottavasti joku muukin innostuu muistelemaan; näitä on kiva lukea
Lavelyn ja poika vajaa 6kk
