Lohtua kaivataan!

[vahinkoraskaus]

Minulla on alle 1,5-vuotias lapsi, josta olen hyvin onnellinen. Parisuhde mieheni kanssa on kuitenkin takkuillut pitempään, syksyn mittaan on ollut erostakin puhetta. Lisäksi olen vasta 23-vuotias ja opintoni ovat pahasti kesken. Ensimmäisn lapsen syntymän jälkeen oli tarkoitus suorittaa opinnot loppuun, mikä olisi kestänyt varmaan nelisen vuotta. Lisää lapsia oli tarkoitus tehdä vasta sitten, jos koskaan enää. En välttämättä olisi edes halunnut toista lasta.No, nyt olen aivan alkuvaiheessa raskaana. Kyse oli ihan typerästä varomattomuudesta. Otin kuitenkin jälkiehkäisypillerin. Se ei tehonnut. En kaipaa mitään "olisit ajatellut aiemmin" -kommentteja, kiitos.

Pää on nyt pahasti sekaisin. Olisin NIIN halunnut elää normaalia nuoren ihmisen elämää välillä, opiskella tunnollisesti, käydä joskus ulkona kavereiden kanssa ja katsella esikoisen kasvua rauhassa. En kerta kaikkiaan jaksaisi olla taas raskaana - edellinen kerta oli ihan normaali raskaus, mutta pahoivointi ja väsymys ovat kauhukuvissa vieläkin. Lisäksi jotenkin tuntuu, että teen väärin esikoista kohtaan. Hän on hädin tuskin kaksivuotias vauvan syntyessä, enkä haluaisi, että hän tuntisi itsensä syrjäytetyksi.

Kaiken huippuna on, että joudumme tämän käänteen takia luultavasti muuttamaan asunnostamme, joka käy pieneksi ja sijaitsee korkealla hissittömässä talossa. Olen kamalan kiintynyt nykyiseen asuntoon ja kotikaupunkiin, ja tuleva muutto itkettää. Luultavasti kyseeseen tulee muutto pienemmälle lähipaikkakunnalle, jossa suurin osa sukulaisista asuu. Siellä on ainakin mahdollista saada hoitoapua ja seuraa. Hirvittää vaan paluu takaisin opiskeluihin myöhemmin - kulkeminen vie aikaa ja rahaa.

Yritän vakuuttaa itselleni, että ei ole kysymys kuin yhdestä välivuodesta pois opiskeluista enää, eikä se nyt niin paljoa paina. Lisäksi tulevat työnantajat palkkaavat minut helpommin, kun olen jo tehnyt lapseni. Mutta silti ahdistaa kamalasti. Raskaus tuli niin yllättäen, ja olin suunnittelut aivan erilaista lähitulevaisuutta. Aborttia en kovin vakavasti ole harkinnut, mutta tällä hetkellä pelottaa, kiinnynkö ikinä tähän masuvauvaan, kun tällä hetkellä koen sen lähinnä riesana.

Jos jollakulla on joskus ollut samantapainen tilanne, niin kuulisin mielelläni kokemuksia. Muutenkin olisi kiva kuulla kannustavia ja lohduttavia sanoja. Muistuttakaa minua kaikista tilanteeni hyvistä puolista! Kiitos!

 

[muumi]

Itselläni ei ole samanlaista tilannetta. Tunteesi ovat kuitenkin ihan oikeutettuja ja oikeita. Raskaus on vasta alussa ja sinulla on aikaa pohtia ratkaisua niin, että voit olla varma ratkaisustasi. Ihan ensin kehottaisin sinua puhumaan miehesi kanssa. Keskustelemaan asiat perinpohjaisesti läpi. On aivan normaalia, että jo yksi lapsi tekee parisuhteesta erilaisen ja muuttaa sitä ja myös rasittaa. Mutta toinen lapsi tekee saman aivan varmasti. Onko lapsi vahvistanut vai heikentänyt parisuhdettanne? Voitteko puhua asioista keskenänne? Mitä mieltä miehesi on toisesta lapsesta? Yksinhuoltajuus on varmasti rankkaa, ainakin aluksi. Kaikkeenhan tottuu ja selviät varmasti. Yhden lapsen yksinhuoltajuus on kuitenkin eri kuin kahden, jos siis päädytte eroon. Ratkaisua ja sen kanssa elämistä varmasti helpottaa, jos päätös on teidän yhteinen. Sinulla on aikaa vielä pohtia. Kirjoita vaikka paperille asioita plussat ja miinukset. Punnitse niitä tai siis punitkaa yhdessä. Parisuhde varmasti joutuu vielä monto kertaa koetukselle, oletteko valmiit tekemään töitä yhdessä? Toivottavasti saatte selvyyden asioihinne.

 

[heinis]

Musta noi lähinnä kuulostaa ihan "normaaleilta" ajatuksilta, joita oon itekkin läpikäyny. Kannattaa kuitenkin miettiä ihan vakavissaan, haluaako sen lapsen nyt. Jos päätät vauvan pitää, olet tehnyt jo suurimman päätöksen! Niin mullekki neuvolan täti sano, ku kauhuissani varasin ekaa neuvonlaa heti plussaamisen jälkeen. Olo oli tosi epävarma. Miten me selvitään ja pienimmästäkin välillä räjähtää esikoiselle, mitä se on sitte ku niitä on kaks? Pystyykö rakkauttaan jakamaan ja onko se esikoiselta jotain pois, jos ja kun vauva tulee. Oon kanssa kiintyny nykyiseen asuntoon, mutta pakko muuttaa isompaan, ei pysty seiniä venyttää. Kaikki on taas kuitenki niin uutta ja ihmeellistä (esikoinen 1v8kk). Ensimmäisenä, ku vilkasin testiin sanoin:-voi v***u! Jotenkin tää kakkosen odotus on niin erilaista kuitenki ja pelkoja on enemmän, koska niinhän sitä sanotaan, et tieto lisää tuskaa. Välillä alko jo tuntuu, et ku tällasia asioita mietin, onkohan nyt ollenkaan järkevää tehä kakkosta. Tai viedäänköhän tää multa, koska mä en ookkaan "valmis" tähän. Parisuhde nyt äkkiä jollain konstilla kuntoon ja sitte miettimään YHDESSÄ, oletteko oikeesti valmiit vastaanottamaan kakkosen Onnea ja tsemppiä, on päätöksesi mikä tahansa!

 

[H]

Itse ajattelisin myös niitä positiivisia puolia. Minusta kahden vuoden ikäero on se ideaalinen - esikoinen ei vielä ole tottunut olemaan vuosia yksin lapsilla toisistaan seuraa kun on noin pieni ikäero. Itse toivoisin tuon ikäeron lapsilleni (kokemusta lähipiiristä). Mutta toki tulee varmasti olemaan rankkaa ja täytyy tietysti olla varma jossain vaiheessa että toisen lapsen haluaa.

 

[Riina]

Lukiessani kirjoitustasi minusta kyllä vaikutti, että olet jo päätöksesi tehnyt, eli aiot pitää lapsen . Itse odotan vasta ensimmäistä, mutta kaikenlaisia ajatuksia päässä on pyörinyt, esim. että nyt se oma elämä kerta kaikkiaan LOPPUU jne. Olen sinua jonkun vuoden vanhempi, joten olen saanut elää pitkään omilla ehdoillani ja itsekkäästi. Nyt ei siis ole aina kovinkaan helppo törmätä siihen tosiasiaan, että joku pieni ihminen tulee sanelemaan miten meillä eletään ja ollaan... Ja toisaalta odottaa niin innolla sitä pientä. Täytynee vain hyväksyä kaikki tunteet ja ajatukset tähän vaiheeseen kuuluviksi, sitähän se ihmisen elämä ja ihmisenä kasvaminen on...? Nämä asiat on niin isoja, ettei kukaan voi niihin kevyesti suhtautua. Minusta tuntuukin siltä, että olet hyvin vastuuntuntoinen ja järkevä ihminen, kun uskallat avoimesti olla epävarma ja heikkokin. Tsemppiä!

 

[Vötky]

Näin ekana tsemppiä! En ihan samalaisessa tilanteessa ole ollut, mutta jotkut asiat tuntuivat tutuilta.. Olen ite ensi vuonna 2 pienen yh-äiti, erottiin vähän jälkeen plussatestin, tosin muista syistä kun vauvan tulosta. Kyllä aluksi pelotti,monet kauhisteli kuinka pärjään.. Halusin kuitenki lapsen ja sillä tavoin oli helpompi myös asennoitua tulevaan. Olen saman ikäinen kuin sinä ja myös usein miettinyt että täs meni sit nuoruus kakkavaippojen keskellä.. Silti en vaihtais hetkeäkään. Saanpahan sit kun lapset isoja ja ite viel suht nuorekas niin ottaa aikaa takas =)
muuttaminen lähemmäks apujoukkoja on lopulta hyvä idea,koska se apu on korvaamaton. Sen takia itse en ole halunnu muuttaa pois sinne missä ei ois ollu yhtään apua..
Lopulta asiat kuitenki järjestyy, jotenkin. Kannatan minäkin miehen kans juttelua..
Ja meiliäkin voin vaihdella jos haluat.

 

[Mä]

Kuulostaapa tutulta.
Meidän neiti ei ollut edes vuoden ikäinen kun miehen kanssa harrastettiin seksiä ilman ehkäisyä. Esikoinen saatiin aikoinaan alkuun hedelmöityshoidoilla, joten ei hirveästi jaksettu uskoa sen yhden kerran varaan... Nooh raskaus siitä tietty alkoi.

Mä mietin, että miten muut suhtautuu kun lapsille tulee ikäeroa hiukkasen yli 1,5v ja miten itse jaksan. Meidän parisuhde oli juuri lähtenyt pikkasen parantumaan vauvavaikeuksien jälkeen.

Kun ekaa tehtiin "hanuri ruvella" niin en oikein osannut vakavasti edes miettiä aborttia. Rakkaus mahaa kohti on kasvanut pikkuhiljaa kun maha kasvaa ja liikkeet tuntuvat selvemmin ja selvemmin. Isukki on aivan innoissaan ja ainakin mun vanhemmat kanssa.
Kaikki ihmiset ympärillä ovat sitä mieltä, että pieni ikäero alun raskaudesta huolimatta on hyvä homma. Lapset kasvavat yhdessä ja pienenä on aina kaveri mukana. Lisäksi riittävän pieni ei koe itseään "syrjäytetyksi" ainokaisen paikalta vaan ottaa pikkusen helpommin vastaan. Joku 5v esikoinen voisi olla aika mustasukkanen pikkuvauvaa kohtaan.

Mulla ja miehellä on molemmilla ainoat sisarukset piiitkällä ikäerolla eikä kumpikaan ole läheinen sisarustensa kanssa. Tässä sitä aikuisiällä rakennetaan sitä sisarussuhdetta...

Mieti päätöstäsi rauhassa. Älä anna ulkopuolisten mielipiteiden juuri vaikuttaa (kuten mun mietinnät siitä kuinka muut kauhistelee "vahinkoraskautta" tms). Ihan oikeasti ei ne muut juurikaan ole Sinun asioista kiinnostuneita!

Ja eikös tuo 2v ole juuri se monen ideaalina pitämä ikäero??

 

[Mamma]

Tuosta ikäerosta vielä: Kokemuksesta voin sanoa, että vajaa kaksi vuotta meillä on ollut aivan ihana! Isoveli ei ole ollut mustasukkainen ja vähän myöhemmin lapset ovat olleet kuin paita ja peppu. Lisäksi helpompaa tehdä lasten kanssa juttuja kun pienen ikäeron vuoksi heillä on samat kiinnostuksen kohteet, kutakuinkin.

Onnea matkaan, mitä ikinä päätätkin. Mutta älä ole huolisissasi siitä miten esikoisesi reagoi, sisarus on hänellä valtava lahja jonka voit antaa. Myöhemmin hänellä voisi olla vaikeampi hyväksyä sisarus kun on tottunut olemaan yksin. Ja kyllä 2-vuotias on jo ehtinyt olla vauva!

 

[Vierailija vaan]

Tilanteesi ei ole itselleni tuttu, mutta jos yhtään lohduttaa, niin ajatele asiaa siltä kannalta että olet todellakin vielä kovin nuori. Eli ehdit myös vielä elää nuoruuttasi: se ei pääty siihen kun täytät 30-v usko pois Ja kun sinä täytät 30v on lapsesi jo niin isoja, että äidillekin alkaa jo järjestyä omaa aikaa ihan eri tavalla.

Tsemppiä, miten ikinä päätätkin toimia!