Löytyyhän meitä. Olen vasta ihan hiljattain tajunnut, että mulla on ollut jonkin asteinen synnytyksen jälkeinen masennus, joka jatkuu varmaan edelleen. Vauvani on nyt 6 kk, ja pahimmillaan masennus oli ehkäpä tuossa 2 - 3 kk sitten. Minä onneton olin jostain saanut päähäni, että äitiyslomalla on fiksua myös opiskella, enkä sitten osannut luopua siitä ajatuksesta, vaikka siitä tulikin melkein ylitsepääsemättömän hankalaa... Mulla ei ollut hetkeäkään vapaa-aikaa, useimmiten opiskelin, hoidin vauvaa ja tein kotitöitä, joskus nukuin.
Mä kuulun varmaan sillä tavalla riskiryhmään ton masennuksen suhteen, että mulle on ollut tosi vaikeaa myöntää edes itselleni, että mun mielenterveys ei olekaan ihan horjumaton. Enkä varsinkaan ole puhunut tunteistani yhtään kenenkään kanssa, koska kielteisten tunteiden tunteminenhan tekisi minusta huonon äidin... Olen ajatellut, että itsehän olen aina perheen halunnut, joten turha valittaa. En halua kuulla keneltäkään, että olisit ajatellut tuota ennen kuin aloit yrittää vauvaa. Koska kaikista masennuksen tunteistani huolimatta en todellakaan kadu vauvan saamista, vaan rakastan pientä tyttöäni eniten maailmassa. Kadun vain sitä, että olen yrittänyt riittää joka paikkaan, todistella (itselleni) olevani täydellinen, vaikka en ole, ja etten ole puhunut kenellekään...
