S
"Surullinen"
Vieras
Mies on paperilla ns. unelmamies. Ei lyö, juo harvoin, hyvä työ, komea, halailee, tuo kukkia, on mies josta kaikki pitävät. Ollaan oltu 7 vuotta yhdessä, naimisissa ja kaksi lasta.
Rakastuttiin päätä pahkaa ja etenimme (liiankin) nopeasti suhteessamme. Viime vuosina olen usein miettinyt eroa ja mahdollisuutta siihen, että parisuhteemme ylläpitäisi pitkittynyttä synnytyksen jälkeistä masennusta.
Mies tekee paljon töitä ja päävastuu kodin ja perheen pyörittämisestä on ollut minulla. Esikoisen syntymän jälkeen mies ei osallistunut juuri ollenkaan vauvan hoitoon, yöheräämisiin, kotitöihin jne. keskittyi kotona ollessaan tietokonepeleihinsä ja en tuohon aikoihin omistanut ajokorttia, joten kaupassa käynnitkin piti ajoittaa siihen, kun miehen peliin tuli sopiva rako. Koin, ettei mies ollut riittävästi tukena synnytyksessä jne. Tässä nyt vaan pieni raapaisu siitä arjesta silloin.
Pitkien keskustelujen jälkeen sain miehen ymmärtämään lapsiperheellisen vastuunsa ja jättikin nuo liikaa sitovat pelit kokonaan (mutta pelailee siis edelleen lasten mentyä nukkumaan jotain vähemmän sitovia pelejä).
Olen koittanut jättää nuo harmitukset taakseni ja jatkaa eteenpäin, mies kuitenkin on todella paljon korjannut käytöstään ja mitä ilmeisimmin rakastaa minua kovasti. Mutta taas viime aikoina on alkanut tuntumaan, että me eletään täysin miehen elämää. Minun unelmillani asumismuodosta, millaiset häät olisin halunnut, auton myynti ilman minun mielipidettäni, lapsiluku, raha-asiat, ei tunnu olevan mitään merkitystä! Eli kaikki isot asiat menee lopulta miehen päätöksen mukaan. Asioista sinänsä kyllä keskustellaan, mutta lopputulos on 95% miehen mielen mukaisia. Tuntuu, että hänen tarpeensa ovat tärkeämpiä ja ylittävät omani. Nämäkin vain nyt esimerkkejä, tilanteita on paljon muitakin.
Ja sitten on seksi. Olen ollut haluton esikoisen syntymästä saakka. Seksi on miehelle parisuhteen tärkein asia, jolloin tuntee itsensä rakastetuksi jne. Olen yrittänyt parhaani, seksiä on harrastetu 1-3 kertaa/vko ja välillä koitan keksiä mukaan vielä extraa, eli jotain ruoka- juttuja, peppuseksiä, laitan eroottisia tekstiviestejä jne. Ja jatkuvasti mies tuntuu olevan puutteessa ja mikään ei riitä ja koen usein painostusta siihen. Olen koittanut pyytää romantiikkaa mukaan, mutta ei jostain syystä ole halukas järjestämään minulle mitään romanttista. Viimeksi sanoi, että minun täytyy järjestää sitä itse jos se minulle on tärkeää. Tilanne on kuitenkin se, että jos järjestän jotain, mies olettaa sen johtavan seksiin ja jos ei johda, tunnelma on todella jäätävä molemmin puolin. AHDISTAA! Olen mm. järjestänyt miehelle yllätyksenä lapsettoman kaupunkiloman keski-eurooppaan ja ainoa muisto miehellä on reissusta, kuinka pettynyt oli kun en ekana iltana jaksanut harrastaa seksiä! Minä kaipaisin nimenomaan sitä romantiikkaa ilman velvoitteita seksiin.
Mies kuitenkin OSAISI olla romanttinen. Tiedän millaisia yllätyksiä hän on tehnyt exälleen... Hän on järjestänyt äidilleen hienon päivän äitienpäivänä, minä en saanut ensimmäisenä äitienpäivänä edes kukkia, vaikka arkena niitä satunnaisesti tuokin.
Jos olemme useamman yön eri paikoissa, mies voi aivan hyvin olla soittamatta ollenkaan. Toki vastaa jos itse soitan tai laitan viestiä. Ja sitten kun taas nähdään, ollaan jo muna pystyssä vastassa... arghhh. Olisihan se ihana harrastaa seksiä kun taas nähdään jos olisin tuntenut itseni rakkaaksi ja että seuraani kaivataan. Lopulta tuntuu, että ikävä on ollut vain sitä seksiä, ei minua. Tästäkin ollaan puhuttu, mutta eipä tuohon muutosta ole tullut.
Ollaan muutama kerta käyty juttelemassa pariterapeutin luona, hänen kommenttinsa oli (en edes ehtinyt päästä noihin kaikkiin pettymyksiin ja tapahtumiin) muutaman tapaamisen perusteella se, että minä olen niitä ihmisiä, joille ei mikään rakkaus maailmassa riitä. (perusteena turvaton lasinen lapsuus). Moneen muuhun asiaan ihan arjen tasolla sieltä kyllä saatiin apua, mutta sinne ongelmien ytimeen ei todellakaan ehditty. Ja mieshän osasi sielläkin olla mitä mahtavin aviomies.
Kotitöitä jos mies tekee, koen että taustalla on vain seksin vonkaaminen. Nostaa itsensä jalustalle jos vaikka tekee viikkosiivouksen ja odottaa siitäkin palkinnoksi seksiä.
Kaikesta huolimatta rakastan miestäni ja minun on vaikea kuvitella elämääni ilman häntä. Silti välillä tuntuu, että ero olisi ainoa vaihtoehto kun koen etten ole tasa-arvoinen tässä suhteessa. Lasten vuoksi tässä kuitenkin olen. En kuitenkaan haluaisi nelikymppisenä huomata että kaikki unelmani ja toiveeni ovat toteutumatta miehen erilaisten toiveiden vuoksi, nytkin jo tunnen katkeroituneen kaikesta mikä ei ole sujunut... Ymmärrän, että omat odotukseni ovat olleet liian korkella ja sen vuoksi pettymykset ovat olleet niin suuria. Kaikessa mies vetoaa minun masennuukseni, kun en minäkään mikään helppo kumppani sen vuoksi ole ollut.. huoh.
Anteeksi pitkä vuodatus, kommentteja kaipaisin miten tästä eteenpäin?
Rakastuttiin päätä pahkaa ja etenimme (liiankin) nopeasti suhteessamme. Viime vuosina olen usein miettinyt eroa ja mahdollisuutta siihen, että parisuhteemme ylläpitäisi pitkittynyttä synnytyksen jälkeistä masennusta.
Mies tekee paljon töitä ja päävastuu kodin ja perheen pyörittämisestä on ollut minulla. Esikoisen syntymän jälkeen mies ei osallistunut juuri ollenkaan vauvan hoitoon, yöheräämisiin, kotitöihin jne. keskittyi kotona ollessaan tietokonepeleihinsä ja en tuohon aikoihin omistanut ajokorttia, joten kaupassa käynnitkin piti ajoittaa siihen, kun miehen peliin tuli sopiva rako. Koin, ettei mies ollut riittävästi tukena synnytyksessä jne. Tässä nyt vaan pieni raapaisu siitä arjesta silloin.
Pitkien keskustelujen jälkeen sain miehen ymmärtämään lapsiperheellisen vastuunsa ja jättikin nuo liikaa sitovat pelit kokonaan (mutta pelailee siis edelleen lasten mentyä nukkumaan jotain vähemmän sitovia pelejä).
Olen koittanut jättää nuo harmitukset taakseni ja jatkaa eteenpäin, mies kuitenkin on todella paljon korjannut käytöstään ja mitä ilmeisimmin rakastaa minua kovasti. Mutta taas viime aikoina on alkanut tuntumaan, että me eletään täysin miehen elämää. Minun unelmillani asumismuodosta, millaiset häät olisin halunnut, auton myynti ilman minun mielipidettäni, lapsiluku, raha-asiat, ei tunnu olevan mitään merkitystä! Eli kaikki isot asiat menee lopulta miehen päätöksen mukaan. Asioista sinänsä kyllä keskustellaan, mutta lopputulos on 95% miehen mielen mukaisia. Tuntuu, että hänen tarpeensa ovat tärkeämpiä ja ylittävät omani. Nämäkin vain nyt esimerkkejä, tilanteita on paljon muitakin.
Ja sitten on seksi. Olen ollut haluton esikoisen syntymästä saakka. Seksi on miehelle parisuhteen tärkein asia, jolloin tuntee itsensä rakastetuksi jne. Olen yrittänyt parhaani, seksiä on harrastetu 1-3 kertaa/vko ja välillä koitan keksiä mukaan vielä extraa, eli jotain ruoka- juttuja, peppuseksiä, laitan eroottisia tekstiviestejä jne. Ja jatkuvasti mies tuntuu olevan puutteessa ja mikään ei riitä ja koen usein painostusta siihen. Olen koittanut pyytää romantiikkaa mukaan, mutta ei jostain syystä ole halukas järjestämään minulle mitään romanttista. Viimeksi sanoi, että minun täytyy järjestää sitä itse jos se minulle on tärkeää. Tilanne on kuitenkin se, että jos järjestän jotain, mies olettaa sen johtavan seksiin ja jos ei johda, tunnelma on todella jäätävä molemmin puolin. AHDISTAA! Olen mm. järjestänyt miehelle yllätyksenä lapsettoman kaupunkiloman keski-eurooppaan ja ainoa muisto miehellä on reissusta, kuinka pettynyt oli kun en ekana iltana jaksanut harrastaa seksiä! Minä kaipaisin nimenomaan sitä romantiikkaa ilman velvoitteita seksiin.
Mies kuitenkin OSAISI olla romanttinen. Tiedän millaisia yllätyksiä hän on tehnyt exälleen... Hän on järjestänyt äidilleen hienon päivän äitienpäivänä, minä en saanut ensimmäisenä äitienpäivänä edes kukkia, vaikka arkena niitä satunnaisesti tuokin.
Jos olemme useamman yön eri paikoissa, mies voi aivan hyvin olla soittamatta ollenkaan. Toki vastaa jos itse soitan tai laitan viestiä. Ja sitten kun taas nähdään, ollaan jo muna pystyssä vastassa... arghhh. Olisihan se ihana harrastaa seksiä kun taas nähdään jos olisin tuntenut itseni rakkaaksi ja että seuraani kaivataan. Lopulta tuntuu, että ikävä on ollut vain sitä seksiä, ei minua. Tästäkin ollaan puhuttu, mutta eipä tuohon muutosta ole tullut.
Ollaan muutama kerta käyty juttelemassa pariterapeutin luona, hänen kommenttinsa oli (en edes ehtinyt päästä noihin kaikkiin pettymyksiin ja tapahtumiin) muutaman tapaamisen perusteella se, että minä olen niitä ihmisiä, joille ei mikään rakkaus maailmassa riitä. (perusteena turvaton lasinen lapsuus). Moneen muuhun asiaan ihan arjen tasolla sieltä kyllä saatiin apua, mutta sinne ongelmien ytimeen ei todellakaan ehditty. Ja mieshän osasi sielläkin olla mitä mahtavin aviomies.
Kotitöitä jos mies tekee, koen että taustalla on vain seksin vonkaaminen. Nostaa itsensä jalustalle jos vaikka tekee viikkosiivouksen ja odottaa siitäkin palkinnoksi seksiä.
Kaikesta huolimatta rakastan miestäni ja minun on vaikea kuvitella elämääni ilman häntä. Silti välillä tuntuu, että ero olisi ainoa vaihtoehto kun koen etten ole tasa-arvoinen tässä suhteessa. Lasten vuoksi tässä kuitenkin olen. En kuitenkaan haluaisi nelikymppisenä huomata että kaikki unelmani ja toiveeni ovat toteutumatta miehen erilaisten toiveiden vuoksi, nytkin jo tunnen katkeroituneen kaikesta mikä ei ole sujunut... Ymmärrän, että omat odotukseni ovat olleet liian korkella ja sen vuoksi pettymykset ovat olleet niin suuria. Kaikessa mies vetoaa minun masennuukseni, kun en minäkään mikään helppo kumppani sen vuoksi ole ollut.. huoh.
Anteeksi pitkä vuodatus, kommentteja kaipaisin miten tästä eteenpäin?
