Liian pasiiviset isovanhemmat?

[Vastaaja]

jaa. Mun kuopus (jo koululainen) ei ole ollut isovanhemmillaan kertaakaan yötä. Keskimmäinen ehkä kerran ja esikoinen pari kertaa. Ja hekin vasta siinä vaiheessa kun hoitamista ei varsinaisesti enää ole. Isovanhemmat on ihan hyväkuntoisia, työelämässä vielä. En koskaan ole tuntenut tästä minkäänlaista katkeruutta, en edes olettanut että he tai jotkut muut lapseni hoitaisivat.

Kummatkaan isovanhemmat eivät myöskään kyläile meillä. Toiset ovat käyneet kerran ja omat vanhemmat pari kertaa, ikinä. Mulle tämä sopii vallan mainiosti, olen itse tottunut vierailemaan lasten kanssa heidän luonaan.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisivat vieraita toisilleen. Pienestä asti ollaan isovanhemmilla kyläilty (yökyläiltykin) kaikki yhdessä säännollisesti ja itse ollaan lapset sielläkin hoidettu.

Toivon myös itse, että kun lapseni olen aikuisiksi saanut, ettei minun oleteta olevan joku lastenhoitoautomaatti. Ehkä joskus satunnaisesti voin lastenlapsia hoitaa, mutta haluan nauttia myös siitä vapaastani jossain vaiheessa elämää.

 

["Vilukissa"]

Niin...voin hyvin kuvitella, että varmasti se loukkaa, kun omat vanhemmat eivät näytä suovan aikaansa lapsenlapsilleen. Tuntuu pahalta,osin petetyltäkin ja hylätyltä. Mutta...

Joillekin lasten hoitaminen,lasten kanssa oleminen vain on vaikeeta. He eivät ole luontevia, eivät koe tilannetta rennoksi ja mukavaksi, eivät semmoiseksi jota kaipaisivat. Pikkulasten hoitaminen ja heidän kanssaan oleminen voi olla oikeasti joillekin isovanhemmille todella raskasta, vaikkei iällä olisikaan vielä pilattuja. Lähemmäksi ja vaivattomammaksi sen sijaan koetaan esim. omien ikääntyvien sisarusten hoitaminen, yhdistäähän siinä jo yksistään sama puhekieli ja historia. Ei kaikilla isovanhemmilla vain ole sitä intoa ja kiinnostusta osallistua enää lapsenlastensa elämään. Toki pitävät yhteyttä mutta - heidän omilla ehdoillaan. Ja musta se on hyväksyttävä tosiasia. Pitää olla kiitollinen edes niistä muutamista yhteisistä hetkistä ja vaalia sitä aikaa, ottaa siitä hetkestä kaiken irti - valokuvata muistoja ja tilanteita.

Välejä en lähtisi moisen asian takia katkaisemaan. Sen sijaan yrittäisin vain oppia ymmärtämään ja hyväksymään vanhemmat puutteineenkin. Ja siitä huolimatta, vaikkei se toivottua lopputulosta toisikaan, pitäisin aktiivisesti itse yhteyttä lapsien kanssa - lähettelisin pieniä posteja, lasten tekemiä piirrustuksia ja valokuvia - ja loisin helppouden tunnetta siitä, että ovat aina tervetulleita milloin se heille vain sopii.

 

["Henna"]

[QUOTE="vieras";24586563]Ei todellakaan. En ole varmaan ainoa, joka kokisi olevansa parempi ja jaksavampi äiti jos olisi edes isovanhempien tuki takana.

Hirvittävän raskas on tilanne, jossa huolehditaan samaan aikaan pienistä lapsista ja omista vanhemmista. Se tulee monella eteen ihan äkkiä.[/QUOTE]

Aivan kauheaa sanoa, mutta pakko tunnustaa että viime vuosina olen alkanut ajatella, että ihan sama miten omat vanhemmat aikovat vanhentuessaan elämänsä järjestää.

Aikaisemmin en missään tapauksessa olisi ajatellut näin, vaan mielestäni lapsilla on jonkin tason vastuu ikääntyvistä vanhemmistaan, aivan samoin kuin vanhemmilla on ollut vastuu lapsistaan. Mutta vanhemman vastuu ei mielestäni lopu lapsen täysi-ikäisyyteen tai kotoa pois muuttoon, vaan jatkuu läpi elämän, vaikka tietysti huomattavasti pienemmässä muodossa. Mutta ei kai lapsiaan ole tarkoitus "hylätä" kun he kasvavat aikuisiksi?

Mieleen on alkanut nousta kysymys, että miksi minun tarvitsisi olla kiinnostunut vanhempieni elämästä tai pärjäämisestä, kun minun ja lasteni asiat tuntuvat olevan heille yhden tekeviä? Ja varsinkin kun tällaista välittämistä ja huomioimista he ovat osanneet vaatia siitä asti kuin olin varhaisnuori.

Esimerkiksi äitienpäivänä ja syntymäpäivänä on syytä käydä äidilläni kääntymässä tai puhevälit katkeavat vähintään seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi (on tullut kerran erehdyksen kautta kokeiltua, emme olleet soitelleet ja kaikessa kiireessä tärkeä päivä ehti hurahtaa ohi vaikka lahjakin oli jo valmiina). Sama juttu on joulujen kanssa, paikalla on käytävä tai tulee tupenrapinat. Mutta vastavuoroisuus ei toimi. Oman synttärilahjani sain viimeksi postissa ja viikkoja jälkikäteen, vaikka välimatkaa on tosiaan tuo 4 km. Mutta ehkä näillä mennään, kyläilemme mummon luona nuo "pakolliset" juhlapäivät ja siinä se.

Eivät lapset ole mielestäni kiitollisuuden velassa vanhemmilleen, vaan on jokaisen vanhemman oma päätös hankkia lapsia ja siten velvollisuus huolehtia heistä, ja lasten aikuistuttua kantaa vastuutaan jonkinlaisen tuen ja välittämisen muodossa. Itse ainakin haluan olla lasteni tukena läpi koko heidän elämänsä ihan omiin vanhuuspäiviini saakka, ja toivoa että he vuorostaan tukevat ja välittävät minusta sitten kun tarvitsen heiltä apuja.

 

[Keittiönoita]

Henna: Mä täytän ens kuussa 50 ja suurin osa ystävistäni ja tutuistani ovat 50-60 -vuotiaita. Eli isovanhempi-ikäisiä. Maailma on muuttunut ja ihmiset sen mukana. Omat isovanhempani olivat viiskymppisinä jo vanhuksia, mutta mun ikäluokkani ei ole. Mahdollisuudet tämän päivän maailmassa ovat myös aivan erilaiset kuin 50 vuotta sitten. Omille isovanhemmilleni tuskin koskaan pälkähti edes päähän, että voisivat viiskymppisinä laittaa repun selkään ja lähteä pariksi kuukaudeksi Himalajalle tai lähtisivät yliopistoon opiskelemaan. Tämän päivän viiskymppisille tuo on täysin realistinen mahdollisuus.

Moni mun ikäiseni miettii, että kunhan lapset saa maailmalle, niin sen jälkeen aletaan tekemään kaikkia niitä asioita, joita ei ole elämässä vielä ehtinyt tehdä tai joiden tekeminen on olosuhteiden pakosta jäänyt vähemmälle. Halutaan matkustella, halutaan opiskella, halutaan harrastaa, halutaan viettää aikaa ystävien - niiden oman ikäisten - kanssa jne. Ja halutaan myös nautinnollisesti ihan vaan laiskotella. Maata kynttilän valossa sohvalla katsomassa telkkaria punaviiniä ja juustoja nautiskellen.

Ohi taitaa olla ne ajat, jolloin naisen elämä oli hoitaa lapsensa, sitten vanhempansa ja sen jälkeen lapsenlapsensa. Moni tuttuni - kun lapsenlapsista tulee puhetta - voihkaisee: "voi ei, ei vielä, ei vielä...haluan ainakin vähän aikaa ensin nauttia elämästäni". On toki niitäkin, jotka viiskymppisinä alkavat haaveilla lapsenlapsista, mutta ainakin omassa tuttavapiirissä he ovat selvä vähemmistö.

Yhteisöllisyys ei ole enää samaa kuin joskus ennen. Ihmiset muuttavat paikasta toiseen, lapset lähtevät kirjaimellisesti maailmalle eli opiskelemaan tai töihin ulkomaille. Työn perässä muutetaan ja isovanhemmat hankkivat vapaa-ajan asuntoja ulkomailta. Entisenkaltaiset perhesiteet eivät enää toimi ja asenteet myös muuttuvat. Tukiverkosto ei enää muodostukaan pelkästään isovanhemmista vaan muista ihmisistä.

Meitä on monesti pidetty kummajaisina, kun meillä tuo yhteisöllisyys vielä toimii. Mutta se väkisinkin katkeaa siinä vaiheessa, jos toinen lapseni asuu toisella puolella maapalloa ja toinen toisella. En voi asua molemmissa paikoissa. Mutta tämä yhteisöllisyys on vaatinut uhrauksiakin. En ole koskaan viettänyt perheeni kanssa joulua ilman, että myös vanhempani ja yleensä myös siskoni perheineen sekä aikoinaan hänen appivanhempansa olisivat olleet mukana. Meillä ei ole ollut koskaan oman perheen joulua. Ei sellaista joulua, jonka itse olisin halunnut: rauhallista joulua. Meidän joulut oli aina aikataulutettuja hulinajouluja. Ja on ollut paljon muutakin. Joskus olen väsyneenä miettinyt, onks mun pakko. Mutta en ole voinut napsia vain rusinoita pullasta.

Omat vanhempani ovat yrittäjiä, joten en pahemmin vaivannut heitä lapsenvahtipyynnöilläni. Vain silloin, kun tarvitsin lapsille hoitajaa mennäkseni viikonloppu- tai yövuoroon töihin. Enkä aina silloinkaan, koska exä hoiti muksuja sen aikaa. Oikeus hoitovapaaseen päättyi esikoisen kohdalla lapsen ollessa 1 v 10 kk, kuopus sentään sai olla 3-vuotiaaksi asti kotona. Kun palasin töihin, mulla oli aina aivan liian huono omatunto lasteni pitkistä hoitopäivistä enkä kovinkaan usein kaivannut olla ilman heitä...sain olla ihan riittävästi töissä. Joskus, jos jonnekin huvittelemaan halusin lähteä, mulla oli ystäviä, lasteni kummit sekä siskoni, jotka tarvittaessa lapsiani hoitivat sen aikaa. Kuopuksen ollessa pieni naapurissa asui perhe, jolla oli samanikäiset lapset kuin mulla. Tarvittaessa vahdimme toistemme lapsia muutaman tunnin.

 

["Jamiel"]

kyllä ihmetyttää tää mammojen hyökkäys, ymmärrän todella Ap:tä! Tietenkään ei voi automaattisesti olettaa, että isovanhemmat hoitavat, mutten todellakaan voi ymmärtää MIKSI?!? Miksi ei halua auttaa omaa lastaan sen verran että ottaisi lapsenlapset hoitoon?!? Ymmärrän sen, että väsyy jos hoidon tarve olisi esim. joka päiväistä, mutta se että silloin tällöin, vaikkakin viikottain muutaman tunnin ajan ollaan lastenlasten kanssa niin kenen jaksamisesta se on pois?!? Itsekästä touhua!

 

[Kahee]

[QUOTE="akka";24587444]Eli on kaksi vaihtoehtoa,olla joko lapsenhoitoautomaatti tai olla yksin,niinkö?Eikö voi olla läheinen olematta ilmainen lapsenvahti,se pyhä mummo jonka ainoa tehtävä pyhän äitiyden jälkeen on olla aina saatavilla oleva lapsenvahti?
Missä vaiheessa elämää nainen voi kieltäytyä olemasta aina jonkun vaahtosammuttimen jatkokappale ilman että syyllistetään?[/QUOTE]


Voi jestas miten mustavalkoinen ajattelutapa sulla, ai että jos sillon tällöin pyytää apua niin olet LASTENHOITOAUTOMAATTI? ja vieläpä ILMAINEN. Naurettavaa puhuetta, mene itseesi ajatustesi kanssa!!!!!

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="Jamiel";24587977]kyllä ihmetyttää tää mammojen hyökkäys, ymmärrän todella Ap:tä! Tietenkään ei voi automaattisesti olettaa, että isovanhemmat hoitavat, mutten todellakaan voi ymmärtää MIKSI?!? Miksi ei halua auttaa omaa lastaan sen verran että ottaisi lapsenlapset hoitoon?!? Ymmärrän sen, että väsyy jos hoidon tarve olisi esim. joka päiväistä, mutta se että silloin tällöin, vaikkakin viikottain muutaman tunnin ajan ollaan lastenlasten kanssa niin kenen jaksamisesta se on pois?!? Itsekästä touhua![/QUOTE]
Tästä olen täsmälleen samaa mieltä. Ja tunnustan itsekin olevani itsekäs. Kunhan tuo kuopus tuosta omilleen muutaman vuoden päästä muuttaa, mä aion pistää tico-tico. Haluan olla villi ja vastuusta vapaa. Haluan olla itsekäs. Edes vähän aikaa, koska edellisestä kerrasta on jo yli neljännesvuosisata.

 

[se joku]

En mä epäilekään sitä, etteikö olisi isovanhempia, jotka eivät halua nähdä lapsenlapsiaan. Ja aiemmassa en tarkoittanut sua vaan aloittajaa. Sen kuitenkin tiedän, että tänä päivänä mun ikäiset ja vähän vanhemmatkaan eivät istu iltaisin yksin keinutuolissa villasukkia kutomassa kuten mun ikäluokkani isovanhemmat aikoinaan. Viikonlopuksi voi olla suunnitelmissa jotain, mutta se taas riippuu jostain toisesta, jonka päätös riippuu jostain kolmannesta. Jopa mummit voivat käydä kavereineen bilettämässä ja haluavat nukkua seuraavan päivän. Mun ikäisilläni on luultavasti enemmän sosiaalista elämää ja omia juttuja kuin aiemmilla sukupolvilla.

Ilmaisin ehkä turhan kärkevästi ensimmäisessä viestissä itseäni. Mutta kuten Keittiskin tässä sanoi, nykyajan isovanhemmilla on muutakin elämää-se voi olla aika stressaavaakin- ja tätä on nykyajan vanhempien aika (? ) vaikea käsittää.

Kyllä kuka tahansa meistä jaksaisi paremmin jos saisi jälkeläisistään säännöllisesti useammin tunnin tauon. Mutta näin ei valitettavasti ole useimmilla.

Ja loppujen lopuksi me olemme täällä loppujen lopuksi aika yksin.

 

[:(]

Munpa appivanhemmat ei halua ollenkaan hoitaa meidän lapsia, äitini on ainut joka hoitaa mutta on töissä ja asuu kaukana. joten sepä siitä

 

[piina]

. Mahdollisuudet tämän päivän maailmassa ovat myös aivan erilaiset kuin 50 vuotta sitten. Omille isovanhemmilleni tuskin koskaan pälkähti edes päähän, että voisivat viiskymppisinä laittaa repun selkään ja lähteä pariksi kuukaudeksi Himalajalle tai lähtisivät yliopistoon opiskelemaan. Tämän päivän viiskymppisille tuo on täysin realistinen mahdollisuus.

Moni mun ikäiseni miettii, että kunhan lapset saa maailmalle, niin sen jälkeen aletaan tekemään kaikkia niitä asioita, joita ei ole elämässä vielä ehtinyt tehdä tai joiden tekeminen on olosuhteiden pakosta jäänyt vähemmälle. Halutaan matkustella, halutaan opiskella, halutaan harrastaa, halutaan viettää aikaa ystävien - niiden oman ikäisten - kanssa jne. Ja halutaan myös nautinnollisesti ihan vaan laiskotella.

Mun omat vanhemmat kuuluvat tähän ryhmään myös (ainakin osittain) eli he matkustelevat ja harrastavat, heillä on oma elämänsä omine ohjelmineen. Mutta sen lisäksi he haluavat myös auttaa lapsiaan lastenlasten kanssa, omien ohjelmiensa puitteissa. Tuntuu, että myös heidän ikätoverinsakin haluavat enemmän ja vähemmän auttaa lapsenlapsiaan. Mutta tosiaan eivät helposti luovu omista harrastuksistaan kuin hädänhetkellä. Eli oman näkemykseni mukaan isovanhemmat voivat antaa aikaa itselleen ja lastenlapsilleen tasapainoisesti. Heidän pitää myös olla itsekkäitä ja antaa aikaa itselleen, jotta jaksavat taas meitä.

 

[Keittiönoita]

Mun omat vanhemmat kuuluvat tähän ryhmään myös (ainakin osittain) eli he matkustelevat ja harrastavat, heillä on oma elämänsä omine ohjelmineen. Mutta sen lisäksi he haluavat myös auttaa lapsiaan lastenlasten kanssa, omien ohjelmiensa puitteissa. Tuntuu, että myös heidän ikätoverinsakin haluavat enemmän ja vähemmän auttaa lapsenlapsiaan. Mutta tosiaan eivät helposti luovu omista harrastuksistaan kuin hädänhetkellä. Eli oman näkemykseni mukaan isovanhemmat voivat antaa aikaa itselleen ja lastenlapsilleen tasapainoisesti. Heidän pitää myös olla itsekkäitä ja antaa aikaa itselleen, jotta jaksavat taas meitä.

Juuri näin. Lapsenlapset voivat kuulua isovanhempien elämään, mutta - hätätilanteita lukuunottamatta - isovanhempien ehdoilla.

 

["Henna"]

Kiitos rakentavista kommenteista. Ymmärrän tuon "villi ja vapaa" -tunteen. Jopa itsellä välillä käy sellainen epäluulo mielessä, olenko enää - tai osaanko olla - muuta kuin äiti ja siinä sivussa myös vaimo? Ja itsellä lapsia on ollut vasta kolmisen vuotta.

Ne muutamat kerrat kun olen päässyt ilman lapsia johonkin, on ollut melkein orpo olo, ihan kuin jotain olisi hukassa. Lisäksi on vaikea muistaa mistä muusta ylipäänsä keskustellaan kuin lapsista. Ymmärrän että tämä on ohimenevää ja helpottaa kun lapset kasvavat. Mutta omille lapsilleni soisin hieman enemmän omaa aikaa, niin että omat kaverit säilyisivät läheisinä, myös ne joilla ei ole lapsia. Ja jotta he pysyisivät läheisinä myös oman puolisonsa kanssa, ettei sitten vanhempana huomaa olevansa jonkun vieraan tyypin kanssa naimisissa kun ei ole muuta kerinnyt tehdä kuin hoitaa kotia ja lapsia viimeiset parikymmentä vuotta. Tai pahimmassa tapauksessa eroaa kun on tullut kasvettua erilleen.

Olen itse tuhlannut kosolti aikaa sinkkuvuosiin ja lapsettomaan parisuhteeseen ennen lasten hankkimista. Vanhemmillani on ollut aikaa toteuttaa omia unelmiaan reilut 10 vuotta sen jälkeen kun muutin pois kotoa, ennen kuin ensimmäinen lapsenlapsi syntyi. Isälläni kauemmin, sillä vanhempani erosivat kun olin ala-asteella, ja hän näki meitä vain puoli päivää yhtenä päivänä viikossa.

Jos tuosta lapsenlapsista kiinnostumisesta voi unelmoida, niin onkohan mahdollista että tästä hetkestä viisi vuotta eteenpäin ja vanhempani olisivat ehtineet toteuttaa suunnilleen tarpeeksi niitä asioita, joita eivät ole aikaisemmin ehtineet, vai onkohan tuo oman elämän kaipuu pysyvä ja "lopullinen tila"?

 

["Vieras"]

Isovanhemmilla ei ole mitään velvollisuuksia hoitaa sinun lapsiasi, tekstistäsi ymmärsin että isovanhemmat ei mielestäsi tarpeeksi hoida lapsenlapsiaan?
Puolen vuoden ajan kerran viikossa on paljon hoitoapua mielestäni.
Jos asia kovasti harmittaa niin mikset puhu vanhemmillesi tästä?

 

[Keittiönoita]

Henna: Mä olen niin monia kertoja törmännyt siihen ikävään asiaan, että kun nainen pariutuu ja perustaa perheen, hän hylkää ystävänsä. Tottakai oma perhe muuttuu maailman tärkeimmäksi asiaksi, muttei se saisi koskaan muuttua ainoaksi tärkeäksi asiaksi. Hyvin harvassa ovat ne ihmiset, jotka pärjäävät koko elämänsä ilman yhtäkään ystävää ja ovat vieläpä tilanteeseen erittäin tyytyväisiä. Useimmille meistä kuitenkin joskus tulee tilanne, että ystävä olisi jopa hyödyllinen olemassa.

Totaaliyksinhuoltajilla voi olla vaikeuksia tavata ystäviään, ainakaan niitä lapsettomia. Parisuhteessa elävä voi kuitenkin jättää lapset toisen vanhemman kanssa kotiin siksi aikaa, kun lähtee viettämään aikaa ystäviensä kanssa. Kun pitää huolta ystävistään, voi niitä ystäviäkin joskus pyytää lapsenvahdiksi, jotta pääsisi puolison kanssa ravintolaillalliselle tai elokuviin. Kun mä olin nuori, niin yleensä lapsenvahdiksi pyydettiinkin juuri kavereita. Varsinkin, jos tarkoitus oli lähteä baariin. Ehkä isovanhemmat olivat vähän tuomitsevampiakin, jos perheellinen mies tai nainen rillutteli kapakassa. Mutta toiset nuoret eivät tuominneet. Ennenkuin tulin itse äidiksi, mä olin useita kymmeniä kertoja kavereilleni lapsenvahtina, kun he halusivat lähteä juhlimaan.

Musta tuntuu, että nykyisin monilla ihmisillä on myös vaikeuksia pyytää apua naapureiltaan. Muistan itse 30 vuoden takaa, kun ei saatu ystävättären kanssa viinipulloa auki, kun ei ollut korkkiruuvia eikä muutakaan sopivaa työkalua. Joten ei muuta kuin pullo kouraan ja soittamaan vastapäisen naapurin ovikelloa. Esittelin itseni ja pyysin auttamaan pullon avaamisessa. Olin nähnyt koko ukon vain satunnaisesti joskus porraskäytävässä, mutta ihan ystävällisesti hymyillen hän pullon avasi. Tänä päivänä varmaan ajateltaisiin tyyliin "pitääköhän se mua köyhänä juoppona, kun ei ole edes korkkiruuviin varaa ja silti pitäisi viiniä juoda?". Esikoistytär muuten eilen joutui odottamaan porraskäytävässä lukkoseppää, kun asunnon ovi ei auennutkaan. Muutti ko paikkaan vasta pari viikkoa sitten, joten ei tunne vielä naapureitaan. Lukkoseppää ei kuulunut ja tytöllä alkoi olla jo melkoinen pissahätä, joten ei hänen auttanut muu kuin rimpauttaa naapurin ovikelloa, esitellä itsensä, kertoa tilanne ja kysyä, saisiko käyttää naapurin vessaa. Ja saihan hän. Naapuri oli vaan nauranut ja sanonut, että onhan se tämäkin yksi tapa tutustua uusiin naapureihin

Kuten kaikki vanhemmat ovat yksilöitä, myös kaikki isovanhemmat ovat yksilöitä. Ei voi tietää, loppuuko jollain vapauden kaipuu koskaan vai ei. Mä luulen, että mulla itselläni se ei lopu. Täysin itsekästä elämää en tosin aio loppuelämääni vietää, mutta olen sairastanut jo 17 vuotta nivelreumaa ja tämä tautihan ei parane. Olen iloinen, jos mulla on vielä 10 vuotta toimintakykyistä elämää edessä. Mitään takeita ei kuitenkaan ole, että mulla olisi. Ehkä tämä sairaus on yksi syy siihen, että olen kehoittanut lapsiani rakentamaan elämänsä tukiverkostot muiden kuin minun varaani. Toistensa, ystäviensä ja serkkujensa. Laajentamaan sitä verkkoa ja luomaan uutta siellä, missä ikinä milloinkin ovat.

 

["Henna"]

[QUOTE="Vieras";24588297]Isovanhemmilla ei ole mitään velvollisuuksia hoitaa sinun lapsiasi, tekstistäsi ymmärsin että isovanhemmat ei mielestäsi tarpeeksi hoida lapsenlapsiaan?
Puolen vuoden ajan kerran viikossa on paljon hoitoapua mielestäni.
Jos asia kovasti harmittaa niin mikset puhu vanhemmillesi tästä?[/QUOTE]

Tuosta sai väärän kuvan. Kyse oli 4,5 kk lähes joka viikko 1,5 h, ja tämä oli Todella Poikkeuksellinen juttu meillä! Liittyi lisäopiskeluuni, jonne en voinut ottaa lapsia mukaan, eikä minun ollut mahdollista saada heitä minnekään muualle hoitoon. Olen tästä edelleen isälleni todella kiitollinen, ja olen kertonut sen hänelle.

Olen samaa mieltä ettei isovanhemmalla ole minkäänlaista hoitovelvollisuutta. Mieleen ei ole tullut vaatia sitä heiltä. Olen kertonut miltä minusta tuntuu, tosin ehken ole uskaltanut ihan näin suoraan sanoa. Mutta tuntuu pahalta etteivät he halua olla osa lastenlastensa elämää. Emme tapaa vanhempiani tai mieheni vanhempia ellemme itse mene kylään, ja sekään ei yleensä onnistu.

Nyt lapset eivät ole kuitenkaan nähneet kumpaakaan vaariaan viimeiseen 3 kk:een. Ei puheluita, ei viestejä, ei mitään.

Sama koskee mummia, koko kesälomansa aikana hän ei nähnyt lastenlapsiaan, ei yhtä ainutta kertaa, ei jutellut heidän kanssaan edes puhelimessa!

Toisessa mummolassa kävimme kesällä ja olimme yötä. Olin tästä reissusta tosi iloinen, vaikka toivonkin että mummi tulisi vastavuoroisesti meille kylään.

Tulikin mieleen että äitiysvalmennuksen osaksi olisi todella hyvä ottaa paketti "isovanhemmuus-tietoutta", siis tuleville vanhemmille. Jotta osaavat varautua, että isovanhemmat eivät mitä todennäköisimmin ole mukana lastenlastensa elämässä, muutoin kuin joulujen ja useimpien synttärien osalta, koska tämä tuntuu olevan vallitseva käytäntö. Nyt ainakin itsellä on ollut tässä suhteessa täysin vääränlaisia odotuksia ja mielikuvia.

Pitääpä itseasiassa ehdottaa tuota kehitysideana seuraavan kerran neuvolassa käydessä. Välttyisivät tulevat äidit vastaavalta mielipahalta ja asenteidensa kanssa taistelulta jos olisi realistinen kuva siitä mitä on luvassa. Tietysti olisin hankkinut lapset siitä huolimatta, mutta ehkä tämän kaiken ihmettelyn ja pahan mielen olisi voinut silloin jättää väliin. Nyt yritän kovasti vain sopeutua ajatukseen.

 

["Henna"]

Mun vanhempani käyvät tosi harvoin meillä kylässä. Suurin syy lienee ollut se, että me ollaan käyty riittävän usein heillä kylässä. Meidän suvussa vietetään niin synttärit kuin nimpparitkin, joten syyskuu on vuodessa ainoa, jolloin ei ole vähintään yksiä perhejuhlia.

Saatoin lukea aloittajan viestit väärinkin, mutten huomannut, että isovanhemmat olisivat toistuvasti kieltäneet ap:tä perheineen käymästä kylässä.

Eivät ole kyläilyä kieltäneet, mutta koskaan ei vaan tunnu sopivan. Paha mennä kylään jos eivät ole kotona tai ovat nukkumassa. Jos kerran kuussa tavataan, se on jo tosi usein. Yleensä ei onnistu kerran kolmessa kuussakaan. En puhu tässä hoitamisesta vaan ihan että mentäisiin heille kylään. Meille kylään sen sijaan on ihan turha pyytää tai toivoa.

 

["hmmmmm"]

Ymmärrän oikein hyvin ap.ta. Ei kai kukaan ole väittänytkään että isovanhemmilla on VELVOLLISUUS hoitaa lastenlapsiaan,vaan minusta on aika kohtuullista toivoa että he näin haluaisivat tehdä ja olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan. En vaan ymmärrä tätä nykyajan "yksin on pärjättävä"-mentaliteettia... Meillä isovanhemmat ovat olleet suurena tukena,ja haluavat olla/hoitaa lastenlapsiaan useampia kertoja viikossa muutaman tunnin kerrallaan. En silti pidä heitä lastenhoitoautomaatteina vaan olen ajatellut meidän kaikkien hyötyvän tästä,lapsenlasten hoito voi tuoda paljon iloa olematta ikävä velvollisuus.

 

["Henna"]

Se minua suututtaa, että isovanhemmat olivat paljonkin läsnä esikoisen ja vähän kakkosenkin arjessa, tekivät itsestään supertärkeitä lapsille. Hemmottelivat, kyläilivät, soittelivat. Mutta tekivät nyt selväksi, että koska vastoin heidän mielipidettään "hommasimme" neljännen, ei heitä kiinnosta. Osittain siis tietoisesti, osittain ajattelemattomuuttaan jäivät pois meidän elämästä. Kesällä kävivät kylässa kerran! Minä olen soittanut usein, että voidaanko ajella iltakahville tms. Mutta ei saa koska he joko nukkuvat päiväunia, siivoavat tai muuten vaan eivät ole kiinnostuneita. Viimeksi huhtikuussa heltisi lupa vierailulle. Lapset kaipaavat selvästi koko ajan isovanhempiaan, tosin hiljalleen ovat vähentäneet heistä puhumista. Liekö luovuttaneet.

Tältä itsestäkin tuntuu. Kyllä lapsikin sen jo tajuaa, välitetäänkö oikeasti ja halutaanko antaa lapselle huomiota ja aikaa.

Isovanhemmilla kyläillessä itseä on myös alkanut harmittaa se, että kun kylään vihdoin pääsee, siellä touhutaan kaikkea muuta paitsi huomioidaan lapsia. Itsekin sitä haluaisi hetken rentoutua kun kerrankin ei ole kotona, jolloin kaiken ohessa täytyy jatkuvasti vähän siivota, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, jne. jotta nämä ehtii tehdä, mutta isovanhemmilla "pääsee" mukaan auttamaan kaikenlaisissa askareissa, ja jos istuu peppu kiinni sohvassa, niin pahalla katsotaan. Ja sitten kun vihdoin on pöytä katettu ja syöty ja juteltu aikuisten juttuja ja on itse paimentanut siinä samalla hikihatussa 1- ja 3-vuotiaita ettei ruoan kanssa sotketa kauheasti ja ettei mikään koriste-esine vaan pääse tippumaan mistään (niitä ei saa nostaa pois koska lapsen on opittava ettei kaikkeen saa koskea), onkin jo se aika että lapset on saatava nukkumaan. Ja vaikka olen sanonut että tultaisiin mielellään ihan vain kylään, ilman mitään kahveja tai muuta, niin aina ne on häslättävä. Siinä varmaan yksi syy, miksi kyläily tapahtuu niin harvoin: kaikki väsyvät aivan kamalasti.

Kamalan pessimistisesti tuli kyllä taas kirjoitettua. No, yleensä olen optimistinen ja iloinen luonne, joten ehkä tämäkin rutina tekee itselle välillä hyvää. Pahoittelut, jos joku isovanhempi tai muu pahoittatte mielenne! Olen kuitenkin vahvasti tätä mieltä näistä asioista.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="Henna";24588812]Eivät ole kyläilyä kieltäneet, mutta koskaan ei vaan tunnu sopivan. Paha mennä kylään jos eivät ole kotona tai ovat nukkumassa. Jos kerran kuussa tavataan, se on jo tosi usein. Yleensä ei onnistu kerran kolmessa kuussakaan. En puhu tässä hoitamisesta vaan ihan että mentäisiin heille kylään. Meille kylään sen sijaan on ihan turha pyytää tai toivoa.[/QUOTE]
Ymmärrän mielipahasi tuosta. Ja näen tässä sun aloituksessasi oikeastaan kaksi ihan erillistä ongelmaa: lasten ja isovanhempien välinen suhde on toinen ja toinen on lastenhoitoapu. Ensimmäistä ei voi millään korvata, mutta jälkimmäisen voi. Tai siis lastenhoitoavun ei tarvitse olla juuri isovanhempien tarjoamaa. Eivätkö vanhempasi suostu sopimaan hyvissä ajoin mitään päivää, jolloin pystyisivät ottamaan teidät kyläilemään? Sulla ei ilmeisesti ole lapsellisia sisaruksia eli lapsesi eivät tapaa isovanhempiaan serkkujensa synttäreillä? Minäkään en halua meille ketään silloin, jos mulle ei sovi. Mutta jos hyvissä ajoin sovitaan joku viikonloppu, niin merkitsen asian kalenteriini enkä ota sille päivälle mitään muuta.

Mä olen pyörinyt tällä palstalla jo 10 vuotta ja olen ollut yllättynyt siitä, miten vähän ihmisillä on enää perinteitä. Pääsiäiset, vaput, itsenäisyyspäivät...kaikki tuntuu olevan ihmisille samanlaisia päiviä kuin muutkin vapaapäivät. Joulu on ainoa, johon nuoret perheet tuntuvat vieä panostavan. Ehkä perinteet katkesivat monilla jo edellisessä sukupolvessa... en tiedä.

Vanhempiasi et pysty muuttamaan, mutta voit silti aloittaa omia lapsiasi ja lapsenlapsiasi ajatellen teidän suvun uudet perinteet. Sulla on vieä pienet lapset, joten he eivät teininä muistane aikaa, jolloin niitä perinteitä ei vielä ollut. Kun mä 25 vuotta sitten "menetin" joulun, otin tilalle kekrin. Meidän suvussa on kyllä vietetty satoja vuosia kekriä, muttei viimeisen parin sadan vuoden aikana enää vuoden tärkeimpänä juhlana. Mä palautin kekrille meidän perheessä sen alkuperäisen arvon. Aluksi vietin sitä esikoiseni kanssa kaksin, myöhemmin molempien lasteni kanssa. Vähitellen aloin kutsumaan kekripöytääni muitakin.... ystäviä ja sukulaisia. Vaikka viime vuosina esikoiseni onkin lennellyt Suomen ja Meksikon väliä, ei hän ole koskaan ollut kekriä pois kotoa. Jouluna kylläkin, muttei kekrinä. Viimeiset 15 vuotta 13-vuotiaana äidittömäksi jäänyt naapurini poika on paria poikkeusta lukuunottamatta ollut meillä viettämässä kekriä. Nyt siis 30 v mies, mutta jo 15-vuotiaana ihastui meidän kekriperinteeseen.

Ei ole väliä, millaisen perinteen aloitat. Oleellista on, että se toistuu joka vuosi ja kokoaa ihmisiä yhteen. Ystäviä, sukulaisia, naapureita...ei ole väliä keitä. Yhteisöllisyys syntyy yhdessä olemisesta. Hyvin monet ihmiset kaipaavat sitä yhteisöllisyyttä, mutta kukaan ei uskalla olla aloitteentekijä

 

["minä"]

Myös täällä on yksi ap:n ymmärtäjä.

Itse aikoinani ajattelin, että minun lapsillani ei pahemmin kontakteja isovanhempiin tule olemaan. Kävi kuitenkin täysin päin vastoin. Isäni, jonka luulin olevan yhtä "kiireinen" lapsilleni mitä minulle aikoinaan lapsena, suorastaan vaatii lapsia luokseen, jos he ei ole heitä muutamaan viikkon nähnyt. Kroonisesti sairas äitini haluaa nähdä lapsia monta kertaa viikossa, vaikka ei varsinaisesti pystykään heitä sairautensa vuoksi enää hoitamaan. Mieheni kauempana asuva ja hyvin aktiivista varhaiseläkeläisen elämää viettävä äiti käy luonamme monta kertaa vuodessa, viipyen lapsia hoitaen aina silloin muutaman päivän.

Ei isovanhempien kiinnostus lastenlapsistaan riipu mielestäni muuttuneesta maailmasta, vaan kyllä se on puhtaasti yksilöistä kiinni välittävätkö he lapsenlapsistaan vai ei. Meillä työholisti isäni, kroonisesti sairas äitini ja maailmalla jatkuvasti reissaava 50 -kymppinen mieheni äiti ovat kaikki todella kiinnostuneita lapsenlapsistaan ja haluavat viettää aikaa heidän kanssaan. Parempia isovanhempia en lapsilleni voisi toivoa. Olen niin iloinen siitä, että olin niin väärässä heidän suhteen.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="Henna";24588962]Tältä itsestäkin tuntuu. Kyllä lapsikin sen jo tajuaa, välitetäänkö oikeasti ja halutaanko antaa lapselle huomiota ja aikaa.

Isovanhemmilla kyläillessä itseä on myös alkanut harmittaa se, että kun kylään vihdoin pääsee, siellä touhutaan kaikkea muuta paitsi huomioidaan lapsia. Itsekin sitä haluaisi hetken rentoutua kun kerrankin ei ole kotona, jolloin kaiken ohessa täytyy jatkuvasti vähän siivota, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, jne. jotta nämä ehtii tehdä, mutta isovanhemmilla "pääsee" mukaan auttamaan kaikenlaisissa askareissa, ja jos istuu peppu kiinni sohvassa, niin pahalla katsotaan. Ja sitten kun vihdoin on pöytä katettu ja syöty ja juteltu aikuisten juttuja ja on itse paimentanut siinä samalla hikihatussa 1- ja 3-vuotiaita ettei ruoan kanssa sotketa kauheasti ja ettei mikään koriste-esine vaan pääse tippumaan mistään (niitä ei saa nostaa pois koska lapsen on opittava ettei kaikkeen saa koskea), onkin jo se aika että lapset on saatava nukkumaan. Ja vaikka olen sanonut että tultaisiin mielellään ihan vain kylään, ilman mitään kahveja tai muuta, niin aina ne on häslättävä. Siinä varmaan yksi syy, miksi kyläily tapahtuu niin harvoin: kaikki väsyvät aivan kamalasti.

Kamalan pessimistisesti tuli kyllä taas kirjoitettua. No, yleensä olen optimistinen ja iloinen luonne, joten ehkä tämäkin rutina tekee itselle välillä hyvää. Pahoittelut, jos joku isovanhempi tai muu pahoittatte mielenne! Olen kuitenkin vahvasti tätä mieltä näistä asioista.[/QUOTE]
Tiedätkös Henna...tuossa voi olla yksi syy vanhempiesi nihkeyteen He kokevat joutuvansa lapsenvahdiksi. Kun mä olen mennyt lasteni kanssa mummolaan kylään, niin tietenkin minä vahdin, että lapseni eivät tuhoa mitään eivätkä sörssi tahmaisilla käsillään tapetteja. Vanhempasi luultavasti kokevat, että teidän kyläilynne ovat rasittavia. Niinkuin ne luultavasti ovatkin, kun sinä mieluiten lepäilet ja vanhempasi joutuvat vahtimaan lapsiasi.

 

["Liila"]

Ihme valitusta. Aika hyvältähän teidän tilanne kuulostaa, kun sentään olette saaneet hoitoapua. Meillä näin on paljon harvemmin.

Isovanhemmat asuvat kaukana ja yleensä me käymme heillä. Jos he joskus harvoin tulevat meille kylään, niin haluamme seurustella heidän kanssa, eikä käytetä isovanhempia lastenvahteina. Oma äitini jäi vasta eläkkeelle, mutta hänellä on paljon harrastuksia ja ne hänelle myös suon rankkojen työvuosien jälkeen.

Isovanhemmilla ei ole mitään velvollisuutta toimia lastenvahteina. Minulla on kerran ollut 'pakkotilanne', jolloin piti päästä hammaslääkäriin, kun mies oli töissä. Silloin kiireinen siskoni tuli hätiin. Siskoni on hoitanut lapsiamme kuuden vuoden aikana pari kertaa.

 

["Henna"]

Hei! Meidän lasta (kohta 3 v) ei kukaan isovanhempi ole ikinä hoitanut. Miehen äitiä ei voisi vähempää kiinnostaa koko lapsi ja oma äiti ei myöskään juuri tapaa lasta. Tiesin tämän jo etukäteen, että hoitoapua ei tipu. Ainoa mikä surettaa, on se että lapsen ja isovanhemman suhde jää aika ohkaiseksi. Olisi kiva, jos lapsen elämässä olisi hyvä suhde isovanhempiin. Kaikkea ei voi elämässä saada, onneksi on ihana puoliso ja lapsi, vaikka omat vanhemmat ovat välinpitämättömiä. Isovanhemmat ovat aina silti tervetulleita kylään eli ei myöskään yritetä estää tapaamasta lasta. Meillä ei ole ketään, joka voisi missään pakkotilanteessa lasta hoitaa. Itse ollaan yritetty selvitä ja on todella vaikeaa ajoittain.

Tsemppiä myös sinne! Tuo selviytyminen ja vaikeudet kuulostavat niin tutuilta. Mielestäni lapsiperheen arjen ei tarvitsisi olla tällaista. Sitä toivoisi että meillä kaikilla perheellisillä olisi parempiakin vaihtoehtoja, olisi lapsillekin mukavampaa. Itsellä hoidon järjestämisessä on pian enemmän mahdollisuuksia kun lapset aloittavat päivähoidon ja rahatilanteen paranemisen myötä on mahdollista alkaa harkita palkatun lastenhoitajan hankkimista. Olen haaveillut että vaikkapa muutama tunti kerran kuussa, ja kun lapset vähän kasvavat niin ehkä useamminkin. Vielä kun löytäisi jostain lastenhoitoa tarjoavan tahon, jolta saisi aina saman ja luotettavan, osaavan hoitajan. Toivottavasti myös teillä helpottaa!

 

["Henna"]

Tukiverkostosta olen samaa mieltä. Mun tukiverkostooni ovat kuuluneet vanhempieni lisäksi sisareni, lasteni kummit, ystäväni sekä osa naapureistani. Itse asiassa lasteni ollessa pieniä juurikin ystäväni ja naapurini olivat ne, joiden kanssa olin eniten tekemisissä.

Täytyy alkaa metsästää tällaisia naapureita ja ystäviä. Ja kysyä nykyisiltä rohkeammin apua. Tuntuu vain että kaikilla on nykyään niin kiire. Ja kun isovanhemmat ovat jo niin monesti kieltäytyneet, tulee sellainen olo että en kehtaa kysyä enää muilta, koska itsellä oli sellainen käsitys että isovanhemmat ovat vanhempien jälkeen lasten elämässä se läheisin taho.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="Henna";24589232]Täytyy alkaa metsästää tällaisia naapureita ja ystäviä. Ja kysyä nykyisiltä rohkeammin apua. Tuntuu vain että kaikilla on nykyään niin kiire. Ja kun isovanhemmat ovat jo niin monesti kieltäytyneet, tulee sellainen olo että en kehtaa kysyä enää muilta, koska itsellä oli sellainen käsitys että isovanhemmat ovat vanhempien jälkeen lasten elämässä se läheisin taho.[/QUOTE]
Suosittelen lämpimästi, että alat etsimään Jonain päivänä hyvistäkin isovanhemmista aika jättää ja puolisokin voi ottaa eron tai kuolla. Musta on äärettömän surullista, jos ihmisellä ei ole sellaisessa tilanteessa muita kuin palkatut ammattilaiset. Tosin musta tuntui jo nyt surulliselta, kun ajattelin, että eipä sullakaan ole muita kuin puoliso ja palkatut ammattilaiset. Mun on aika vaikea ymmärtää, miksi tänä päivänä ihmiset ovat niin kovin yksin. Missä on ystävät? Missä on sisarukset tai muut sukulaiset? Onko ydinperheestä tullut niin tärkeä, että se on vienyt kaikki muut ihmissuhteet?