Liian pasiiviset isovanhemmat?

[Kiinnostavaa]

Kiinnostavaa huomata kuinka voimakkaana tälläkin palstalla elää "ei ole velvollisuutta, jokainen hoitaa omat asiansa" -asenne. Se tuntuu olevan tämän ajan eetos ihan kaikilla elämänalueilla.

Jos oikein tarkasti asiaa katsotaan niin kelläänhän ei oikeastaan ole näissä ihmissuhdeasioissa "velvollisuutta" yhtään mihinkään, oven voi laittaa kiinni ja vaihtaa vaikka puhelinnumeron jos ei halua ihmisten kanssa olla tekemisissä.

Tuen ja turvan, molemminpuolisen auttamisen ja läheisyyden tarpeet ja toiveet ovat inhimillisiä ja niin myös niiden puuttumisesta seuraava pettymys ja turvattomuuden tunne. Tuskin ap:n ajatus oikeastaan olikaan että hän haluaisi jonkin "velvoitteen" nojalla pakottaa omat ja miehensä vanhemmat yksipuoliseen orjatyöhön? Ihmissuhteet eivät (onneksi ainakaan vielä) ole liikesuhteita, joissa lasketaan velvoitteita ja hyötyjä laskutikku ojossa. Ymmärrän täysin että on kurjaa, kun edes omia vanhempia ei tunnu lapsenlasten elämä ja asiat juurikaan kiinnostavan. Ehkä edeltä käsin on ollut ajatuksia ja toiveita mukavista hetkistä isovanhempien kanssa, yhteisyyden kokemuksista, arjen asioiden ja kokemusten jakamisesta jne. Mitä tekemistä näillä asioilla on sen kanssa, että "ei ole velvollisuutta"? Nämä ovat mielestäni aivan kohtuullisia ja kaikille ihmisille ominaisia toiveita eikä niissä ole mitään tuomittavaa.

Jossakin toisessa keskustelussa joku kysyy samaan aikaan onko lapsilla "velvollisuutta" hoitaa vanhoja ja sairaita vanhempiaan, käydä katsomassa, siivota, laittaa ruokaa, lukea lehtiä puolisokealle mummolle jne. Ei tietysti ole mitään velvollisuutta siinäkään tapauksessa, ainakaan juridista velvollisuutta, useimpien mielestä ei moraalistakaan. Mutta eikö se olisi aivan inhimillistä haluta auttaa ja tukea huonokuntoista ja heikkenevää vanhempaansa ja eikö vanhemman toive avusta ja tuesta ole aivan inhimillinen sekin?

Piiskataanko meidät ihmiset tai piiskaammeko itse itsemme työelämässä nykyään niin loppuun, että jäljelle jää vain niin suuri katkeruus kaikkia muita ihmisiä kohtaan, että rakkaimpien ja läheisimpien ihmisten, omien vanhempien, lasten ja lastenlasten kanssa eläminen ja arjessa tukeminen tuntuu sekin enää vain taakalta ja vaivalta? Eikö se ole aika surullinen tilanne? Ja sitten on kuitenkin paljon yksinäisiä kaiken ikäisiä, jotka antaisivat mitä vaan edes yhdestä läheisestä jonka kanssa jakaa elämänsä ilot ja surut.

Avusta, tuesta ja välittämisestä kuuluukin tuntea kiitollisuutta ja parhaassa tapauksessa herää halu antaa ja tukea itsekin vuorostaan. Tämä on se liima, joka pitää meidät ihmiset yhdessä ja joka useimmille lopulta on elämässä se kaikkein tärkein ja palkitsevin asia, koko elämän ja onnen ydin. Minusta pitää olla aika ymmärtämätön jos kuittaa ap:n kaltaisen keskustelunavauksen vain sillä, että "hoitakaa ihmiset omat asianne." Ei silläkään mitään kirkkaampaa kruunua saa, saapa vain olla ylpeä itsestään kun ei muka tarvitse muita ja se on aika katkeranlaatuista ylpeyttä se.

 

["Henna"]

He eivät välttämättä jaksa vierailuja, joita ei ole sovittu riittävän aikaisin? Voisikohan sellainen olla mahdollista? Mä en usko, että palstalta löytyy totuus vaan keskustele oikeasti heidän kanssaan mikä mättää, me muut voidaan vaan arvailla.

Varmaan on uskaltauduttava kysymään mistä kiikastaa. Nykyään yhteydenpito tapahtuu yhä enemmän tekstiviestein tai sähköpostilla, ehkä olisi hyvä puhua asiasta kasvotusten.

Tiedän kyllä että molemmat vanhempani ovat huonoja pitämään yhteyttä keneenkään. Toinen varsinainen kotihiiri ja tietokoneaddikti, toinen keskittyy töihin ja oman elämänsä hoitamiseen. Ehkeivät näe että vaikeaa on välillä itse kullakin, vaikka olen tämän kyllä sanonut ääneen. Ehkei taida olla tämän ruusuisempaa isovanhemmuutta edessä.

Lähinnä siis kiinnosti kuinka yleistä tämä "etä-isovanhemmus" nykyään on ja mitä ratkaisuja te muut olette tehneet? Onkohan oikeutettua tuntea tällaista suuttumusta vai pitäisikö vain sopeutua? Kiinnostaisi tosiaan arviot myös niistä maksullisista lastenhoitopalveluista, jos jollakin on niistä kokemuksia?

 

[Hmm...]

Ihan oikeasti en ymmärrä aloittajaa.
Minusta lapsen isovanhemmat ovat isovanhempia. Käymme heillä kylässä, jolloin hoidan tietenkin omat lapseni. Katson, että he käyttäytyvät ok, ja opettelevat samalla käytöstapoja eri vieraisilla oloa. Isovanhemmat määräävät omassa huushollissaan säännöt, joiden mukaan siellä ollaan.

En oleta lainkaan, että kummankaan meistä vanhemmat hoitaisivat lapsiamme. En ole sitä odottanut kummeiltakaan, sillä hehän sitoutuivat vain kasvattamaan lasta uskoon kanssani.

En odota hoitoapua sisaruksiltamme tai muiltakaan sukulaisilta.

Jos silloin tällöin olen tarvinnut hoitoapua, niin sitä löytyy MLLltä tai jostain muualta. Hyvin harvoin sitä kuitenkaan tarvitsee lapsiaan minnekään hoitoon laittaa. Näiden reilun 10n vuoden aikana olen tarvinnut ulkopuolista hoitoapua noin viisi kertaa.

Mielestäni vanhemmamme, sukulaisemme, ystävämme tmv. eivät ole mitenkään velvollisia hoitamaan lapsiamme, mutta katson, että HALUAN SILTI HUOLEHTIA VANHEMMISTANI, sillä hehän olvat huolehtineet aikoinaan minusta. Tällä ei ole mitään tekemistä lasteni kanssa. Lapseni ovat minun. Minä olen vanhempieni lapsi.

 

["vieras"]

Uskomattomia vastauksia ja kaikkeja en jaksanut edes lukea. Sinä olet hommannut lapsesi, joten hoidatkin ne.

Itse muistan juuri lapsuudestani mummolassa olot ja ne olivat hauskoja aikoja ja nyt omani lapseni saavat sitä samaa. Tottakai se on helppoa minulle aina silloin tällöin antaa lapseni hoitoon, mutta kuinka paljon lapseni siitä saavatkaan ja puhumattakaan isovanhemmista. Äitini aina sanookin, että minun kanssa ei keriinnyt olemaan ja touhuamaan, mutta lastenlapsien kanssa sitten

Nykyään kyllä on niin kiirettä ja itsekästä elämää. Kukaan ei auta, koska siitä saa vain hyvän mielen.

Tsemppiä ap:lle ja toivottavasti isovanhemmat tajuavat mitä menettävät pian!

 

["Henna"]

Aina näissä ketjuissa rehennellään "armeijatyyliin" kuka jaksaa parhaiten hoitaa lapsensa YKSIN tai vaan miehen kanssa.
En käsitä...puhuttakoon nyt isovanhemmista tai hoitoavusta ylipäänsä, miksi pitäisi aina suoriutua vain ydinperheen kesken?
Minä haluan nauttia elämästä kun vielä voin käymällä rauhassa hierojalla, joskus kosmetologilla, kampaajalla jne. Osaan voisin ottaa lapsen mukaan, mutta en halua hyi-hyi-paha-äiti.... Kun saan omiakin hetkiä, jaksan paremmin kotona. Sama pätee mieheeni, jolla lisäksi on paljon työmatkoja (joissa hän ,kyllä, ehtii rentoutuakin hotlan saunassa tai käymällä uimassa).

MIKSI elämän pitäisi olla vaan suorittamista toisten hyväksi eikä koskaan mitään itselle?

Ihanaa!! Olen tästä täysin samaa mieltä! Sen huomaa itsekin kun olen joskus saanut pari tuntia omaa aikaa, jaksan sen jälkeen touhuta ja innostua lasten asioista ihan erilailla. Mielestäni olen silloin parempi äiti. Samoin miehen kanssa on mukavaa välillä käydä kodin ulkopuolella joskus ihan kahdestaan. Nämä kerrat ovat olleet meillä todella, todella harvassa, en muista onko tapahtunut edes kerran vuodessa. Mutta silloin kun ollaan jonnekin päästy hetkeksi käymään, niin kyllä pikkuisetkin on palatessa näyttäneet aivan ultrasuloisilta ja perheonnikin on tuntunut sen jälkeen paljon idyllisemmältä, eikä pelkältä suorittamiselta. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta näin se vaan on. Jatkossa on tarkoitus aloittaa itse jotain saman tyyppistä omasta ajasta nauttimista, kunhan saadaan joku hyvä palkattu lastenhoitaja katsomaan jälkikasvua.

 

["vieras"]

Mun mielestä olet saanut aika hyvin hoitoapua isovanhemmilta. Meillä on 3 ja 5v lapset ja olisiko hoitoapua saatu max 5 kertaa enkä silti jaksa vaahdota. Enempikin kelpaisi, mutta jokainen elää tyylillään.

 

[----]

[QUOTE="vieras";24586400]Te ketkä ette ikinä saa hoitoapua, isovanhemmilta, kuka lapsianne hoitaa pakkotilanteissa? Kai on joitakin tilanteita, kun lasta ei vain voi ottaa mukaan?[/QUOTE]

Ei meillä varsinaisesti sellaisia tilanteita ole. Toinen menee ja toinen jää kotiin, yhdessä ilman lapsia ei vaan päästä minnekään.

 

[What?]

[QUOTE="Henna";24589583]Ihanaa!! Olen tästä täysin samaa mieltä! Sen huomaa itsekin kun olen joskus saanut pari tuntia omaa aikaa, jaksan sen jälkeen touhuta ja innostua lasten asioista ihan erilailla. Mielestäni olen silloin parempi äiti. Samoin miehen kanssa on mukavaa välillä käydä kodin ulkopuolella joskus ihan kahdestaan. Nämä kerrat ovat olleet meillä todella, todella harvassa, en muista onko tapahtunut edes kerran vuodessa. Mutta silloin kun ollaan jonnekin päästy hetkeksi käymään, niin kyllä pikkuisetkin on palatessa näyttäneet aivan ultrasuloisilta ja perheonnikin on tuntunut sen jälkeen paljon idyllisemmältä, eikä pelkältä suorittamiselta. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta näin se vaan on. Jatkossa on tarkoitus aloittaa itse jotain saman tyyppistä omasta ajasta nauttimista, kunhan saadaan joku hyvä palkattu lastenhoitaja katsomaan jälkikasvua.[/QUOTE]

Entäs ne isovanhemmat? Kuka tarjosi heille näitä kampaajakäyntejä, spa-päiviä, vapaahetkiä? Ei ollut pitkää vanhempainvapaata. Ei hoitovapaata. Toimeentulo meni, jos kotiin jäit. Kaikkit tekivät töitä. Ei kenelläkään ollut aikaa muiden lapsia. Ja sitten jo kuolla kupsahditkin... Miksi nyt siis pitäisi olla toisin? Miksi nyt pitää ymmärtää lastenlasten arvo ja antaa lapsille VAPAATA nauttia. En ymmärrä. Jos tee lapsen. Hoida se. Kyläile ja anna isovanhempien nauttia lapsenlapsistasi ja lastesi isovanhemmista, mutta hoida lapset itse tai osta apua.

 

["Henna"]

Ja heillähän ei tietenkään VOI olla mitään muuta? Mulla on aina ollut tapana kysyä - niin vanhemmiltani, sisaruksiltani kuin ystäviltänikin - jos ehdottamani ajankohta ei sovi, niin mikä ajankohta heille sitten sopisi. Nimittäin kuulun itsekin niihin, joilla yleensä on joka illaksi jotain. Jos joku haluaa mut tavata, niin yleensä siitä pitää sopia hyvissä ajoin. Joskus saattaa käydä niinkin hyvä tuuri, että voin extempore tavata. Useimmiten ei.

Hyvä pointti minusta. Hyvissä ajoin kysyn, mutta kalenterit vaan on niin täynnä ja omat jutut kesken. Hankala on tuo ajankohdan määrittely. Koska jos kysyy että milloin kävisi, niin tarkkaa ajankohtaa ei vastauksena tule. Ja kun sovitaan että isovanhempi soittelee kun tietää milloin hänelle kävisi, niin sitten homma siirtyy, ja siirtyy, ja siirtyy. Joskus tulee tekstiviestillä pahoittelu että on ollut niin kiire ja katsotaan ensi kuussa.

Extempore -näkemistä olen joskus edelleen tullut optimistina ehdottaneeksi mutta se on lähinnä paha virhe, yhden kerran isovanhempi loukkaantui että kehtaan soittaa hänelle niin myöhäisessä vaiheessa kun kerran istuimme jo autossa. Mutta aikaisemmin en olisi voinut soittaa, kun tapaamisideakin tuli vasta autossa. Ja minä kun vain soitin, en siis vaatinut mitään, pelkästään ehdotin, jos hän haluaa nähdä. No, toista kertaa tätä virhettä en halua kyseisen isovanhemman kohdalla tehdä. On kuulemma aina vähintään kolme päivää etukäteen sovittava, mieluiten viikko ja näin olen sen jälkeen toiminut, mutta nyt sitten tosiaan ollut taukoa näkemisessä.

 

["Henna"]

Ymmärrän ap:n pointin ja voimia sinne.
Ilman tukiverkkoa en itse pärjäisi. Perheessämme on hankalat työvuorot ja monta muuta mutkaista asianhaaraa. Isovanhemmat näkevät lapsemme viikoittain jolloin ovat yhden iltapäivän heillä. Yökyläilyjä on muutama kerta vuodessa. Vanhemmat vaikuttavat rakastavan lapsenlapsiaan ja olen vanhemmistani kiitollinen ja autan heitä sitten kun voimat heiltä alkaa ehtyä. Toiset isovanhemmat asuvat kaukana ja näkevät lapsiamme vain harvoin. Ja kun omat lapseni tulevat vanhemmiksi aikanaan, olen päätäänyt ottaa lapsia hoitoon aina kun se on mahdollista. Suomessa on LIIKAA yksinäisiä perhesaarekkeita, suvun merkitys on liian kapea.

Kiitos! Näin ajattelen minäkin. Noin kun menisi kaikilla.

 

["vieras"]

Entäs ne isovanhemmat? Kuka tarjosi heille näitä kampaajakäyntejä, spa-päiviä, vapaahetkiä? Ei ollut pitkää vanhempainvapaata. Ei hoitovapaata. Toimeentulo meni, jos kotiin jäit. Kaikkit tekivät töitä. Ei kenelläkään ollut aikaa muiden lapsia. Ja sitten jo kuolla kupsahditkin... Miksi nyt siis pitäisi olla toisin? Miksi nyt pitää ymmärtää lastenlasten arvo ja antaa lapsille VAPAATA nauttia. En ymmärrä. Jos tee lapsen. Hoida se. Kyläile ja anna isovanhempien nauttia lapsenlapsistasi ja lastesi isovanhemmista, mutta hoida lapset itse tai osta apua.

No, kyllä sitä ennen vanhaan oli joka talossa se mummo, joka katsoi lasten perään kun äiti oli navetalla. 70-luvullakin oli kodinhoitajat monissa perheissä.

 

[Millenia]

Tiedätkös Henna...tuossa voi olla yksi syy vanhempiesi nihkeyteen He kokevat joutuvansa lapsenvahdiksi. Kun mä olen mennyt lasteni kanssa mummolaan kylään, niin tietenkin minä vahdin, että lapseni eivät tuhoa mitään eivätkä sörssi tahmaisilla käsillään tapetteja. Vanhempasi luultavasti kokevat, että teidän kyläilynne ovat rasittavia. Niinkuin ne luultavasti ovatkin, kun sinä mieluiten lepäilet ja vanhempasi joutuvat vahtimaan lapsiasi.

Minusta kyllä tekstistä värittyvä kuva oli pikemminkin se, että Henna ei saa istahtaa hetkeksikään, vaan hänen pitää auttaa mummoa laittamaan pöytä koreaksi samalla kun vahtii niitä omia lapsiaan. Ja että aina on jotain "aikuisten touhua" sen sijaan, että mummo joskus viihtyisi niiden lasten seurassa. En minäkään kyllä tykkää kyläillä yhtään, jos minun pitää koko kylässäoloajan sekä auttaa emäntää, että katsoa lasten perään. Eihän siinä ehdi kuin hikisenä juosta ympäriinsä, tuskinpa pystyy edes kuulumisia vaihtamaan.

 

["carelia"]

Henna, olitko lapsena läheinen vanhempiesi kanssa? Huolehtivatko he sinusta ja olivatko kiinnostuneet sinun asioistasi? Jotenkin olin lukevani, että äitisi ei ole kovin emo-luonne. Jos ei oma lapsi ole kiinnostanut, niin ihmehän tuo olisi jos lapsenlapset kiinnostais. Läheisyyttä voi toivoa, mutta ilman voi jäädä. Puuttumatta hoitoapu asioihin, niin sun lastes isovanhemmat vaikuttavat porukalta joilla ei ole läheisiä välejä edes lapsiinsa.

 

["Henna"]

Ihan samaa mieltä tästä. Ihan hirveän itsekäs ajattelutapa.

Monet lapsuuteni parhaat muistot liittyvät mummolaan, mummoon ja ukkiin, keiden kanssa vietin paljon aikaa sekä oman ydinperheen kanssa että yökyläillessä. Näihin muistoihin liittyy paljon myös serkkuja ja tätejä, joiden kanssa oltiin ja ollaan edelleen hyvissä väleissä. Jos nyt unohdetaan se hyi-niin-kamala-äidille-helpotusta -puoli, niin onhan se elämys lapselle olla tekemisissä omien isovanhempien ja sukulaisten kanssa.

Tietenkään isovanhemmilla ei ole vastuuta eikä pakkoa. Eihän tässä maailmassa ole pakko kuin maksaa veroa ja kuolla. Mutta kyllä aika moneen perheyksikköön ja sukuun onneksi kuuluu se, että tavataan, pidetään yhtä ja autetaan toisia puolin ja toisin ilman että tarvitsee kalenterin kanssa olla anelemassa tapaamisaikoja.

Ymmärrän ap sinua ihan hyvin. Kyllä minäkin olisin surullinen ja loukkaantunut tuossa tilanteessa. Sillä kyllä se siltä kuulostaa, että isovanhemmat eivät halua olla tekemisissä teidän perheenne kanssa.

Itsellä myöskin useat parhaista kesälomamuistoista liittyvät mummolaan. Mummilla oli kylässä välillä neljäkin lastenlasta samaan aikaan, siihen päälle joskus pari omaa aikuista lasta. Ja joinain päivinä lähempänä asuvat serkutkin pyörähtivät päälle päätteeksi käymään. Ja kun yksi "porukka" lähti, seuraavalla viikolla tai sitä seuraavalla olivat tulossa toiset lapsenlapset vanhempineen. Siskoni oli tuolloin nuorimmillaan kolmivuotias eikä meistä serkuista kukaan kyllä ollut tarpeeksi vanha tai aikava vielä osatakseen kunnolla "paimentaa" häntä.

Tiesin hyvin että äitini sai sitä kaipaamaansa Omaa Aikaa kun olimme mummolassa, mutta jo lapsena aivan hyvillä mielin soin sen hänelle. Miksen olisi suonut? Minusta se ei ollut lainkaan itsekästä. Varsinkin kun äitini jatkuvasti muisti rutista oman ajan puutteesta meille lapsille. Itse ajattelin pyrkiä tätäkin välttämään, koska mitäpä se auttaa että lapsilleen kitisee? Mieluummin kitisen täällä verkossa...

Ja muutenkin, mummolaan oli aina niin kiva päästä!

 

["heips"]

On se sääli että nykyään monilla on tukiverkostot niin huonot Ei ihme että monilla äideillä on rankkaa. Ennen vanhaan koko suku auttoi lasten hoidossa. Itse haluan ainakin olla läsnä omille lapsenlapsille ja oletankin että lapsenhoitoapua pyydetään.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="Henna";24589695]Hyvä pointti minusta. Hyvissä ajoin kysyn, mutta kalenterit vaan on niin täynnä ja omat jutut kesken. Hankala on tuo ajankohdan määrittely. Koska jos kysyy että milloin kävisi, niin tarkkaa ajankohtaa ei vastauksena tule. Ja kun sovitaan että isovanhempi soittelee kun tietää milloin hänelle kävisi, niin sitten homma siirtyy, ja siirtyy, ja siirtyy. Joskus tulee tekstiviestillä pahoittelu että on ollut niin kiire ja katsotaan ensi kuussa.

Extempore -näkemistä olen joskus edelleen tullut optimistina ehdottaneeksi mutta se on lähinnä paha virhe, yhden kerran isovanhempi loukkaantui että kehtaan soittaa hänelle niin myöhäisessä vaiheessa kun kerran istuimme jo autossa. Mutta aikaisemmin en olisi voinut soittaa, kun tapaamisideakin tuli vasta autossa. Ja minä kun vain soitin, en siis vaatinut mitään, pelkästään ehdotin, jos hän haluaa nähdä. No, toista kertaa tätä virhettä en halua kyseisen isovanhemman kohdalla tehdä. On kuulemma aina vähintään kolme päivää etukäteen sovittava, mieluiten viikko ja näin olen sen jälkeen toiminut, mutta nyt sitten tosiaan ollut taukoa näkemisessä.[/QUOTE]

Mä kyllä ymmärrän sekä sua että vanhempiasi. Mä tulen huonolle tuulelle, jos joku yks kaks soittaa ja sanoo, että me tultaisiin kylään. Onneksi niin sukulaiset (esikoiseni mukaan lukien) kuin ystävätkin ovat oppineet, että meille ei kannata lyhyellä varoitusajalla tulla. Ainakaan niin, että on jo matkalla. Aiemmin kyllä pitkin hampain laskin yllätysvieraat sisään, mutta enää en tee sitäkään.

Myös mulla kalenteri täyttyy kiivasta tahtia. Enkä ala perumaan jo sovittuja menoja, ellei jollakulla ole oikeasti hätä. Kesäkuun alussa oli jo kaikki kesän viikonloput kiinni. Taukoja mullekin tulee ihmisten näkemiseen, jopa tyttäreni näkemiseen. Mutta olen jo tottunut siihen, koska välillä hän on pidempiä aikoja maapallon toisella puolella.

Kuinka usein tapasit äitiäsi silloin, kun olit vielä lapseton? Kyläilitkö silloin useammin äitisi luona ja äitisi sinun luonasi? Ajan takaa sitä ajatusta, että ehtikö äitisi niiden kymmenen lapsettoman vuotesi aikana jo tottumaan siihen, että ei tapaa sinua erityisen usein?

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="heips";24590050]On se sääli että nykyään monilla on tukiverkostot niin huonot Ei ihme että monilla äideillä on rankkaa. Ennen vanhaan koko suku auttoi lasten hoidossa. Itse haluan ainakin olla läsnä omille lapsenlapsille ja oletankin että lapsenhoitoapua pyydetään.[/QUOTE]
Eikä tästä ole kuin parikymmentä vuotta, kun myös ystävät, kaverit, naapurit, sisarukset ja lasten kummit auttoivat. Nyt monilla tuntuu ainoa tukiverkosto olemaan isovanhemmat. Ja jos he eivät auta, niin sitten ei auta kukaan.

 

["Henna"]

Vittu mitä ruikuttamista ap. Toiset ei saa lapsiaan koskaan isovanhemmille hoitoon ja sinä kitiset kuin teinipentu kun et pääse omiin menoihis tarpeeksi usein. Minun lapseni eivät ole ikinä olleet hoidossa, yhdet isovanhemmat jäljellä, jotka ovat niin vanhoja etteivät voi enää lapsia hoitaa.

Otahan nainen itseäsi niskasta kiinni. Sinä olet kakarat vääntäny ja myös hoidat ne miehes kanssa. Tehän saatte ihan loistavasti apua isovanhemmilta! Aukaise silmäs ja lopeta tuollainen kiittämätön ruikutus, ihan oikeasti. Sulla on kultalusikka perseessä moniin muihin verrattuna.

Kiitos "kannustuspuheesta". Ei mutta ihan totta.

Tiedän mistä olla kiitollinen. On niitä hyviäkin juttuja. Osittain myös siksi olen yhä tekemisissä vanhempieni kanssa, enkä ole katkaissut välejä.

Totta että lapset olen itse päättänyt tehdä ja itse niistä vastuuni kannan. Tekisin lapset yhä myös tämän "isovanhempi-tiedon" kanssa. Mutta se että tilanne saa minut tuntemaan syvää loukkaantumista ja pettymystä omia vanhempiani kohtaan, ei varmaan tule ilman syytä? Voi olla että syy on omissa asenteissani, mutta kaipa elämä voisi hauskaakin olla ja siitä voisi nauttia yhdessä läheisten ihmisten kanssa?

Ihmetyttää vain että kuuluuko elämän sitten olla näin rankkaa, tällaista suorittamista? Kuuluuko isovanhempien vetäytyä taustalle katselemaan omilta hyvinvointikorokkeiltaan jälkikasvuaan sen jälkeen lapset ovat kotioven kiinni painaneet? Tämä ei itsellä ainakaan ole unelmana omien lasten kohdalla.

Yritän todennäköisesti sitten isovanhempana sen sijaan varoa etten liikaa tuputa omia neuvojani ja näkemyksiäni, vaikka (toivottavasti) olen osa lastenlasteni elämää, vaan jokainen tehköön niin kuin haluaa ja näkee oikeaksi. Mutta haluan sen sijaan olla omille lapsilleni saatavilla, milloin he sitten tukea tai apua kaipaavat. Mikä se elämän tarkoitus sitten on elleivät läheiset ihmiset? Tietysti itsensä ja unelmiensa toteuttaminen ja muu vastaava kuuluu myös kuvaan yhtälailla, mutta ei mielestäni yksistään ja pelkästään ilman läheisiä.

 

[Harmaja Majakka]

Vanhempani olivat 40+ kun esikoiseni syntyi. Sitten syntyi toinen ja kolmas, edelleen he olivat nuoria. He hoitivat lapsiani todella usein, omasta halustaan. Nyt heillä onkin todella hyvä ja lämmin suhde keskenään.

Kun tämä iltatähtemme syntyi, tilanne onkin jo eri. Vanhemmilleni on tullut ikää ja he väsyvät työssään enemmän kuin ennen. Kuopus ei ole ollut kertaakaan heillä hoidossa, ja harmikseni hän vierastaa vanhempiani aina kun nähdään. Tottahan se harmittaa, kun ja jos nuorimmaiseni tulee jäämään paitsi niinkin arvokkaasta asiasta kuin isovanhempiensa läsnäolosta ja huomiosta.

Aluksi meinasinkin katkeroitua siitä, kun äitini täräytti heti alkuun, ettei sitten jaksa enää hoitaa vauvoja. Tuli sellainen olo, että onko tämä nuorin nyt jotenkin huonompi kuin muut (kun hänellä on eri isäkin). Sitten ymmärsin, että äiti ei tarkoita mitään pahaa. Hän ajattelee vain puhtaasti omaa jaksamistaan, ja siihen hänellä on oikeus. Edelleen hän ottaa isompia säännöllisesti yökylään, mutta hehän ovatkin jo sananmukaisesti isoja. Ei heitä tarvi enää vahtia koko aikaa ja heiltä saa nukkua yönsä rauhassa.

Mutta harmitella saa, katkeroitua ei kannata.

 

[*]

Ei meillä varsinaisesti sellaisia tilanteita ole. Toinen menee ja toinen jää kotiin, yhdessä ilman lapsia ei vaan päästä minnekään.

Näin myös meillä. Olishan se kiva joskus yhdessä johonkin päästä, mutta mennään sitten kun lapset on isoja.

 

["Henna"]

[QUOTE="Vilukissa";24587867]Niin...voin hyvin kuvitella, että varmasti se loukkaa, kun omat vanhemmat eivät näytä suovan aikaansa lapsenlapsilleen. Tuntuu pahalta,osin petetyltäkin ja hylätyltä. Mutta...

Joillekin lasten hoitaminen,lasten kanssa oleminen vain on vaikeeta. He eivät ole luontevia, eivät koe tilannetta rennoksi ja mukavaksi, eivät semmoiseksi jota kaipaisivat. Pikkulasten hoitaminen ja heidän kanssaan oleminen voi olla oikeasti joillekin isovanhemmille todella raskasta, vaikkei iällä olisikaan vielä pilattuja. Lähemmäksi ja vaivattomammaksi sen sijaan koetaan esim. omien ikääntyvien sisarusten hoitaminen, yhdistäähän siinä jo yksistään sama puhekieli ja historia. Ei kaikilla isovanhemmilla vain ole sitä intoa ja kiinnostusta osallistua enää lapsenlastensa elämään. Toki pitävät yhteyttä mutta - heidän omilla ehdoillaan. Ja musta se on hyväksyttävä tosiasia. Pitää olla kiitollinen edes niistä muutamista yhteisistä hetkistä ja vaalia sitä aikaa, ottaa siitä hetkestä kaiken irti - valokuvata muistoja ja tilanteita.

Välejä en lähtisi moisen asian takia katkaisemaan. Sen sijaan yrittäisin vain oppia ymmärtämään ja hyväksymään vanhemmat puutteineenkin. Ja siitä huolimatta, vaikkei se toivottua lopputulosta toisikaan, pitäisin aktiivisesti itse yhteyttä lapsien kanssa - lähettelisin pieniä posteja, lasten tekemiä piirrustuksia ja valokuvia - ja loisin helppouden tunnetta siitä, että ovat aina tervetulleita milloin se heille vain sopii.[/QUOTE]

Kiitos. Jotenkin tosi kauniisti kirjoitettu. Taidat olla itse jonkun isovanhempi?

Tätä ajatusta juuri pelkään, että kun aikaa kuluu ja vuodet vierivät, kaipaan sitä kaikkea aikaa minkä olisin voinut viettää omien vanhempieni ja lasteni kanssa, kaikki yhdessä. Ja että suren kaikkia menetettyjä hetkiä, käyttämättömiä mahdollisuuksia ja tilaisuuksia joihin ei tartuttu.

Meille isovanhemmat ainakin ovat aina tervetulleita, vaikka ihan extempore. Jotenkin uskoisin että lähes kaikilla on näin. Tai jotenkin kummalta tuntuu jos joku ei halua nähdä omia vanhempiaan. Mutta ehkä itsellä syynä onkin se että olisin aina halunnut nähdä vanhempiani enemmän ja että he olisivat enemmän olleet osana omaa elämääni.

Lasten piirustusten lähettäminen on hieno idea. Välillä tosin epäilyttää haluavatko isovanhemmat niitä. Joitakin kertoja olen joillekin isovanhemmista jotain lähettänyt, mutta mitään kommenttia ei ole tullut takaisin ja on tullut jotenkin epävarma olo, että pitivätkö he niitä ihan tyhjänpäiväisinä. Taidan silti vielä kokeilla näiden lähettämistä.

 

[Nixxun]

Mun mielestä on surullista, jos isovanhemmat ei halua olla lastenlastensa kanssa edes silloin tällöin muutamaa tuntia. Vaikuttaisi, että lastenlapset ei ole rakkaita, ja heistä on liikaa vaivaa... :/ ..

Kun aikanani lapseni saa lapsia, niin olisin mielestäni surkea äiti, jos en tarjoaisi apuani lapsilleni.. totta kai aion auttaa, sillä tiedän, että muutama tunti silloin tällöin voi tehdä ihmeitä!

 

[pppp]

Sympatiani ovat täysin puolellasi ap. Tuli mieleeni, että jos asutaan lähekkäin niin voisimme vuorotellen vahtia toistemme lapsia. Meilläkin miehen kanssa kahdenkeskeisestä ajasta pitkä aika. Lapset ovat 3v ja 5v. Nettikeskustelun perusteella ei tietysti uskalla tällaista, mutta jos tutustuisi ensin hyvin

 

[Keittiönoita]

Näin myös meillä. Olishan se kiva joskus yhdessä johonkin päästä, mutta mennään sitten kun lapset on isoja.

Se aika koittaa muuten yllättävän nopeasti. Mun lapsillani on yli viiden vuoden ikäero, joten 11:een vuoteen en voinut heitä jättää keskenään. Yks päivä vaan kuopus oli reipas eskarilainen ja huomasin, että mun ei tarvitsekaan ottaa enää kuopusta mukaan, kun lähdin koiran kanssa ulos tai lähdin ostoksille. Kuopuksen ekan luokan talvella huomasin istuvani iltaisin yksin olohuoneessa, kun lapset olivat kavereillaan tai pihalla. Omaa aikaa vain yks kaks ilmaantui ja alussa se tuntui aika kummalliseltakin Ap:n lapsilla käsittääkseni on vain kahden vuoden ikäero, joten omaa aikaa ei tarvitse odottaa noinkaan kauaa

 

["shihtzu"]

Mun mielestäni mikään noista ei ole pakkotilanne. Ainakaan mikään hieroja ei velvoita ketään hoitamaan, vaan sellaiset sovitaan miehen työajan ulkopuolelle jotta oma vanhempi hoitaa lapsia.

Meillä on 4 lasta 0v-6v ja olemme käytännössä täysin omillamme. Enkä valita siitä, koska olemme itse lapsemme halunneet ja suoraan sanottuna hoitoapu on niin harvinaista, että olen sitten tosi levoton sen aikaa. Jos joku isovanhemmista saisi aivotärähdyksen ja suostuisi hoitamaan hierojalla käyntini ajan lapsia, olisin kireä kuin viulunkieli siinä pöydällä. Mutta eipä pelkoa siitä.

Meillä on miehen kanssa työikäiset ja -kykyiset vanhemmat (tai no miehellä vain äiti hengissä). Heillä on omia harrastuksiaan ja vilkas sosiaalinen elämä. En edes pyydä heiltä hoitoapua, äärimmäisessä hädässä olen viimeisen puolen vuoden aikana pyytänyt (oli yhden lapsista toimintaterapia eikä mies meinannut saada töistä siksi aikaa vapaata). Äitini ei suostunut, koska ei jaksanut lähteä niin aikaisin liikkeelle (9.30). Asia minulle ok, mies sitten tuli kesken työpäivän hoitamaan muita, kun yksi lapsista terapiassa. Samoin meillä toimitaan kaikki pakkomenot, jotka siis syynätään tosi tarkkaan mikä on OIKEASTI tarpeellista.

Se minua suututtaa, että isovanhemmat olivat paljonkin läsnä esikoisen ja vähän kakkosenkin arjessa, tekivät itsestään supertärkeitä lapsille. Hemmottelivat, kyläilivät, soittelivat. Mutta tekivät nyt selväksi, että koska vastoin heidän mielipidettään "hommasimme" neljännen, ei heitä kiinnosta. Osittain siis tietoisesti, osittain ajattelemattomuuttaan jäivät pois meidän elämästä. Kesällä kävivät kylässa kerran! Minä olen soittanut usein, että voidaanko ajella iltakahville tms. Mutta ei saa koska he joko nukkuvat päiväunia, siivoavat tai muuten vaan eivät ole kiinnostuneita. Viimeksi huhtikuussa heltisi lupa vierailulle. Lapset kaipaavat selvästi koko ajan isovanhempiaan, tosin hiljalleen ovat vähentäneet heistä puhumista. Liekö luovuttaneet.

Minä en siis kaipaa hoitoapua, pärjätään hienosti näinkin ja kerran vuodessa ystävät auttavat niin, että saadaan viettää ilta kahdelleen miehen kanssa. Itse otan sitten ilomielin vuorostani ystävien lapsia meille yökylähoitoon. Mutta en käsitä, miten lapsenlapset eivät kiinnosta enää pätkääkään!? Siskon 3v poika on vähintään joka toinen kuukausi 2-5pv hoidossa, hakevat hänet vajaa 100km päästä. Meille 7km päähän ei voi ajaa kylään! No eikös se mene niin, että vanhempiemme kaltaiset ihmiset itkevät sitten vanhana kuinka kukaan ei koskaan käy kylässä?! Niin makaa kuin petaa, jos ei nyt tutustu lapsenlapsiin, eivät he kiinnostu isovanhemmistaan kun he ovat vanhoja ja yksinäisiä, kun on harratukset harrastettu loppuun...

Niin mutta kun olen yh, niin ei ole sitä miestä minkä kanssa sumplia nuo hoitamiset. Mun on pakko turvautua omiin vanhempiini ja muutamaan muuhun lähisukulaiseen. Ja onneksi he myös auttavat ihan mielellään. Esim. huomenna mulla on hammaslääkäri ja isäni tulee siksi aikaa hoitamaan lapsia.