vierailija
Pahuus kotona
Anna-Roosa oli noin 4-vuotias, kun pahuus alkoi. Lestadiolaisessa yhteisössä kasvanut tyttö ajatteli olevansa itse syyllinen siihen, mitä lukittujen ovien takana tapahtui. Nyt hän kertoo rohkeasti tarinansa auttaakseen kohtalontovereita.
Anna-Roosa oli salannut kaikki yhteystietonsa. Itseään suojellakseen hän oli katkaissut yhteydet lähes kaikkiin. Nyt tekijä oli keksinyt keinon saada kontaktin häneen.
Yhteydenottaja oli hänen isänsä.
Häntä oli jo muutaman vuoden ajan yritetty vaientaa. Poikkeuksetta lähes jokainen oli kyseenalaistanut hänen aikeensa tehdä rikosilmoitus. Suurin osa oli kehottanut menemään elämässä eteenpäin ja unohtamaan. Vain muutama herätysliikkeen ulkopuolinen oli kannustanut rikosilmoituksen tekoon.
– En halunnut, että kenelläkään on mahdollisuutta puhua minua ympäri tai syyllistää päätöksestäni.
Lopulta hän ei pystynyt enää elämään ryhtymättä oikeusprosessiin.
– Jos en olisi hakenut oikeutta itselleni, olisin osoittanut tekijälle, muille ja ennen kaikkea itselleni, että hyväksyn hänen tekonsa.
Hän kertoo tarinansa, jotta muutkin saman kokeneet uskaltaisivat ja saisivat voimaa hakea itselleen oikeutta.
Hänelle opetettiin, että ulkomaailma oli paha. Kotona oli turvallista.
Se oli valhe. Anna-Roosa oli noin nelivuotias, kun isä raiskasi hänet ensimmäisen kerran.
Asiasta ei puhuttu silloin eikä myöhemminkään. Olihan iltarukouksessa annettu synnit anteeksi. Niitä jälkeenpäin muisteleva palaisi helvetintulessa.
Lapsi oppi pelkäämään nukahtamista, koska paha tapahtui öisin hänen huoneessaan. Perheen saunoessa isä halusi pestä lapset suihkussa. Anna-Roosan hän jätti usein viimeiseksi pestäväksi. Silloin kylpyhuoneen ovi pantiin lukkoon.
Teot toistuivat useita kertoja kuukaudessa.
Salaisuudesta vapautuminen
Kahdenkympin kynnyksellä Anna-Roosa irtaantui lestadiolaisuudesta. Noin 22-vuotiaana hän oli kyllin vahva kertomaan insestistä. Perheeseen ja kotipaikkakuntaan oli etäisyyttä ja ympärillä oli turvallisia ihmisiä.
– Kerroin asiasta ystävälle ja silloiselle poikakaverilleni kuin olisin kertonut jostain jäätelönostosta. Vasta heidän reaktiot nähdessäni ymmärsin, miten vakavasta asiasta oli kyse. Hakeuduin terapiaan.
Aiemmin hän oli epäillyt, ottaisiko kukaan häntä tosissaan ja vähätellyt kärsimystään. Hänelle se oli ollut oudolla tavalla pieni asia, koska se oli osa hänen arkeaan ja elämäänsä. Epänormaali normalisoituu, etenkin jos kukaan ei puutu tai kyseenalaista sitä.
Hän päätti tehdä rikosilmoituksen sitten, kun aika olisi hänelle itselleen oikea.
– Pelkäsin, että menettäisin äidin ja sisarukseni. Välillä päätin unohtaa menneen ja elää eteenpäin. En pystynyt, vaan palasin aina ajatuksissani niihin asioihin.
26-vuotiaana hän viimein teki sen. Lähetä-nappia painettuaan hän soitti äidilleen ja sisaruksilleen kertoen rikosilmoituksesta ja menneisyyden tapahtumista.
– Olin kantanut salaisuutta niin pitkään sisälläni, että rikosilmoitus oli järkyttävän vapauttava teko. Samalla se oli isoin ja pelottavin asia, jonka olin koskaan tehnyt.
Tuntui kuin koko maailma olisi romahtanut. Verhot oli vedetty syrjään ja naamarit riisuttu. Se järisytti koko perhettä. Myös äiti teki rikosilmoituksen miehensä teoista.
– Koin sen anteeksipyyntönä, vaikka hän yritti myöhemmin perua sen.
Tiettävästi äitiä painostettiin monin tavoin perumaan ilmoituksensa. Se ei kuitenkaan onnistunut. Välikäsien kautta Anna-Roosa myös kuuli, että tekijä tarjosi rahaa saadakseen hänet perumaan rikosilmoituksen.
– Olet sekaisin. Pilaat perheen. Vanhan miehen terveys ei kestä vankilaa. Hyväksikäyttöä on ollut aina. Isoisät ovat hyväksikäyttäneet lapsenlapsiaan, veljet siskojaan, isät tyttäriään, vetosivat monet rikosprosessin perumiseksi.
(Poimintoja IL plussan artikkelista)
Anna-Roosa oli noin 4-vuotias, kun pahuus alkoi. Lestadiolaisessa yhteisössä kasvanut tyttö ajatteli olevansa itse syyllinen siihen, mitä lukittujen ovien takana tapahtui. Nyt hän kertoo rohkeasti tarinansa auttaakseen kohtalontovereita.
Anna-Roosa oli salannut kaikki yhteystietonsa. Itseään suojellakseen hän oli katkaissut yhteydet lähes kaikkiin. Nyt tekijä oli keksinyt keinon saada kontaktin häneen.
Yhteydenottaja oli hänen isänsä.
Häntä oli jo muutaman vuoden ajan yritetty vaientaa. Poikkeuksetta lähes jokainen oli kyseenalaistanut hänen aikeensa tehdä rikosilmoitus. Suurin osa oli kehottanut menemään elämässä eteenpäin ja unohtamaan. Vain muutama herätysliikkeen ulkopuolinen oli kannustanut rikosilmoituksen tekoon.
– En halunnut, että kenelläkään on mahdollisuutta puhua minua ympäri tai syyllistää päätöksestäni.
Lopulta hän ei pystynyt enää elämään ryhtymättä oikeusprosessiin.
– Jos en olisi hakenut oikeutta itselleni, olisin osoittanut tekijälle, muille ja ennen kaikkea itselleni, että hyväksyn hänen tekonsa.
Hän kertoo tarinansa, jotta muutkin saman kokeneet uskaltaisivat ja saisivat voimaa hakea itselleen oikeutta.
Hänelle opetettiin, että ulkomaailma oli paha. Kotona oli turvallista.
Se oli valhe. Anna-Roosa oli noin nelivuotias, kun isä raiskasi hänet ensimmäisen kerran.
Asiasta ei puhuttu silloin eikä myöhemminkään. Olihan iltarukouksessa annettu synnit anteeksi. Niitä jälkeenpäin muisteleva palaisi helvetintulessa.
Lapsi oppi pelkäämään nukahtamista, koska paha tapahtui öisin hänen huoneessaan. Perheen saunoessa isä halusi pestä lapset suihkussa. Anna-Roosan hän jätti usein viimeiseksi pestäväksi. Silloin kylpyhuoneen ovi pantiin lukkoon.
Teot toistuivat useita kertoja kuukaudessa.
Salaisuudesta vapautuminen
Kahdenkympin kynnyksellä Anna-Roosa irtaantui lestadiolaisuudesta. Noin 22-vuotiaana hän oli kyllin vahva kertomaan insestistä. Perheeseen ja kotipaikkakuntaan oli etäisyyttä ja ympärillä oli turvallisia ihmisiä.
– Kerroin asiasta ystävälle ja silloiselle poikakaverilleni kuin olisin kertonut jostain jäätelönostosta. Vasta heidän reaktiot nähdessäni ymmärsin, miten vakavasta asiasta oli kyse. Hakeuduin terapiaan.
Aiemmin hän oli epäillyt, ottaisiko kukaan häntä tosissaan ja vähätellyt kärsimystään. Hänelle se oli ollut oudolla tavalla pieni asia, koska se oli osa hänen arkeaan ja elämäänsä. Epänormaali normalisoituu, etenkin jos kukaan ei puutu tai kyseenalaista sitä.
Hän päätti tehdä rikosilmoituksen sitten, kun aika olisi hänelle itselleen oikea.
– Pelkäsin, että menettäisin äidin ja sisarukseni. Välillä päätin unohtaa menneen ja elää eteenpäin. En pystynyt, vaan palasin aina ajatuksissani niihin asioihin.
26-vuotiaana hän viimein teki sen. Lähetä-nappia painettuaan hän soitti äidilleen ja sisaruksilleen kertoen rikosilmoituksesta ja menneisyyden tapahtumista.
– Olin kantanut salaisuutta niin pitkään sisälläni, että rikosilmoitus oli järkyttävän vapauttava teko. Samalla se oli isoin ja pelottavin asia, jonka olin koskaan tehnyt.
Tuntui kuin koko maailma olisi romahtanut. Verhot oli vedetty syrjään ja naamarit riisuttu. Se järisytti koko perhettä. Myös äiti teki rikosilmoituksen miehensä teoista.
– Koin sen anteeksipyyntönä, vaikka hän yritti myöhemmin perua sen.
Tiettävästi äitiä painostettiin monin tavoin perumaan ilmoituksensa. Se ei kuitenkaan onnistunut. Välikäsien kautta Anna-Roosa myös kuuli, että tekijä tarjosi rahaa saadakseen hänet perumaan rikosilmoituksen.
– Olet sekaisin. Pilaat perheen. Vanhan miehen terveys ei kestä vankilaa. Hyväksikäyttöä on ollut aina. Isoisät ovat hyväksikäyttäneet lapsenlapsiaan, veljet siskojaan, isät tyttäriään, vetosivat monet rikosprosessin perumiseksi.
(Poimintoja IL plussan artikkelista)