Lastenhoidon jakaminen isin ja äidin välillä...

[ninnu2]

Ihana vastaus lalllalllaa. Meillä asiat juuri noin enkä jaksa välittää kommenteista, joissa päivitellään, miksi ette miettineet työnjakoa jo ennen lasta ja miksi ette vaadi 50-50 jakoa. Siksi. Ja tyydyn ilolla siihen, että nämä pari vuotta olen se ykkönen, joka hoitaa lasta enemmän.

 

[Äiti11]

No minä "jätinkin" vauvamme isälle ensimmäisen kerran hoitoon kun vauva oli pariviikkoinen. Siitä lähtien isä oli myös aika paljon vauvan kanssa kahdestaan, joten ei tullut vauvalle ikävä itkuja äitiä kohtaan. MInusta oli ihanaa ja mieltä rauhoittavaa että kun lähdin jonnekin tiesin että vauva ei itke minun poissaoloa. Minusta minä en ole vauvamme ensisijainen hoitaja, ainoastaan imetys ei isältä onnistu. Meidän vauva saikin pullosta samalla koko ajan, joten syöttäminen onnistui molemmilta. Kyllä minä halusin aika pian lapsen synnyttyä käydä kampaajalla, kosmetologilla, lenkillä, jumpassa, kaupungilla ostoksilla, ystävää tapaamassa jne. ilman vauvaa, joten miehen ja vauvan tiivis yhdessäolo alusta asti (sairaalasta asti) oli ehdotonta. Onneksi mieheni on niin mahtava että ikinä ei ole tarvinnut edes pyytää häntä hoitamaan lastamme, ilmoitan vaan ajoissa kun olen jonnekin menossa.

 

[Lallallaaa]

Sinulla Äiti11 on tapana vastata aika kärkkäästi monissa keskusteluissa, olen sattunut huomaamaan. Jotenki sinulla tuntuu olevan tarve olla oikeasssa koko ajan ja todistella, että sinun tapasi ja mielipiteesi ovat oikeita. Et tunnu tajuavan, että ihmiset ovat erilaisia ja kaikille ei damat toimintamallit sovi?

Kyllä meilläkin mies osallistui alusta asti vauvan hoitoon täysillä. Olimme synnytyssairaalassa perhehuoneessa 5 päivää, jolloin opettelimme vauvanhoitoa yhdessä. Mies oli kesällä yhteensä 6 viikkoa kotona lomilla, jolloin hoidimme vauvaa yhdessä. Ja kyllä minäkin taisin ensimmäisen kerran käyvä kaupassa yksin kun vauva oli pariviikkoinen. Silloin hänelle ei sattunut tulemaan nälkä ja kaikki meni hyvin eli ei itkua. Meidän vauvamme ei näet ensimmäiseen n. kolmeen kuukauteen oikein suostunut syömään pullosta, emmekä kokeneet tarpeelliseksi sitä väkisin opettaa. Omia menoja minulla oli tuolloin todella vähän, ja olin asennoitunut niin, että en lähde vauvan luota juurikaan. Korostan siis myös sitä, että en halunnut lähteä, vaikka välillä ahdistavalta tuntuikin kun ei oikein mihinkään päässyt.

Vauvatkin ovat erilaisia. Jotkut tyytyvät kehen tahansa hoitajaan, jotkut eivät. Jotkut rauhoittuvat kanniskelulla, jotkut vaan hermostuvat siitä enemmän. Meidän vauvanmme siis ei esim pullolle alussa rauhoittunut, vaikka mies sanoikin että mene vaan, minä hoidan lapsen. Minkäs teet.

Kotona ollessaan mies kuitenkin ihan alusta asti on osallistunut todella paljon vauvan hoitoon ihan pyytämättä ja omasta halustaan. Siis töiden jälkeen tarkoitan. Hän on nyt, vauvan ollessa vanhempi ,ollut muutaman illan viikossa kotona minun ollessani pakollisissa opiskelumenoissani, ja on sanonut, että itse ei jaksaisi olla kotona lapsen kanssa koti-isänä, niin raskasta se on, vaikka myös antaa paljon. Miehen työtä vähättelemättä, minullakin on joskus sellainen olo että hän pääsee töihin 'lepäämään'.

 

[UK]

Äiti11: Kyllä meilläkin käytiin keskusteluja ennen raskautta ja odostusaikana, mutta jotenkin se mies vaan on onnistunut vetäytymään vähän taka-alalle tästä lapsenhoidosta.

"...mahdoton ajatusko?" kirjoittaa todella osuvasti: "Niin, kyllähän siinä odotuksen ja suunnittelun lomassa tuli luvattua kaikki kaksikymmentä kaunista ja kymmenen hyvää. Ja kun kotiin päästiin niin innostus oli kova vaihtaa vaippaa ja kylvettää. Aivan kuin avioliitoissakin yleisesti. Vaan kun arki koittaa.... Olen todella iloinen jos ihmisillä hoitaminen jakautuu 50/50."

 

[jooei]

Kyllä mekin toki keskustelimme, ennen vauvan alullepanoa. Itse asiassa mieheni oli se, jolla oli suurempi vauvakuume. Maalailimme, että mieheni jää kotiin vanhempainvapaiden lopuksi ja "isyyskuukauden" jälkeen jatkaa hoitovapaalla. Meillä on varmasti tämä imetyshomma ratkaissut työnjakoa aikalailla, sillä tavoitteena on täysimettää vauvaa puolivuotiaaksi. Luulin, että kaikki vauvat söisivät tuttia... mutta ei meillä. Mieheni on itse sanonut, että hän on aika neuvoton, jos vauva itkee. Hän kun ei voi antaa tissiä. Olen myös itse kiintynyt vauvaan ja kotonaolemiseen huomattavasti enemmän kuin luulin. Ja minä kun luulin olevani meistä se "uraihminen". Niin se maailma heittelee...

 

[jooei]

Niin vielä täydennykseksi edelliseen. Miehelläni on edelleen haluja jäädä hoitovapaalle, mutta suunnitelmaa on nyt lykätty ainakin puolella vuodella eteenpäin.

 

[violakka]

Meillä käytiin juuri keskustelua tulevan vauvan hoitovastuun jakamisesta. Mies oli ainakin vielä tässä vaiheessa sitä mieltä, että tietenkin hän ottaa enemmän vastuuta iltojen sujumisesta. Minä taas olen sitä mieltä, että ei miestä voi päivätyön lisäksi velvoittaa vastaamaan sataprosentisesti vauvan iltahoidoista, vaan hänkin ansaitsee vapaa-aikaa. Helppo pohdiskella vielä, kun h-hetkeen on aikaa. Osaan kyllä nähdä itseni odottamassa miestä töistä kotiin ulko-ovella valmiina sysäämään vauvan ja vastuun hänelle edes hetkeksi . Mutta minusta on kiva, että me pariskuntana pystymme näistä puhumaan melko realistisesti. Käytännön mukaanhan sitten pitää mennä. Uskon, että asioiden ääneen puhuminen auttaa mahdollisissa tulevissa vaikeuksissa.

Ikävä kyllä aika usein vauva tuntuu olevan aika lailla äidin projekti. Siis nainen on halunnut lapsen ja sen hankkii ja mies myötäilee sen kummempaa tahtotilaa osoittamatta suuntaan tai toiseen. Sellaisessa tilanteessa ei ole ihme, jos miehen osallistuminen jää vähäiseksi. Auttaisiko, jos miehen kanssa juttelisi siitä, miten kiva ja tärkeä hyvä isäsuhde on ihan pienellkin vauvalle. Tasapainoinen suhde lapseen syntyy kyllä ainoastaan rutiinien ja arjen elämisen kautta. Lapsen kanssa pitää jaksaa kokea ja jakaa myönteisten hetkien lisäksi harmeja ja puutumistakin. Sellaista se vain on.

 

[Niin violakka]

Olisihan se tosi kiva, jos kaikki aina menisi niin kuin on ennalta puhuttu ja suunniteltu. Anteeksi vain, mutta oli vähän omahyväisen oloinen tuo sinun kirjoituksesi. Vauva-aika on kuitenkin usein yllättävän rankkaa, molemmille. Se tuo kauankin yhdessä olleille paljon uusia haasteita ja esiin jopa täysin uusia piirteitä omasta puolisosta.

 

[50-50]

Meillä toimii tuo 50-50, mutta se on kyllä varmaan ihan samanlaista tasapainoilua kuin muissakin perheissä. Me sovittiin lasta hankittaessa, että hoitovastuu puolitetaan, ihan töidenkin suhteen. Ihan siihen en raaskinut lähteä kun käärön sain, vaan palasin alkuun suunniteltua osa-aikaisempana töihin ja isä otti vähän vähemmän eli pari kuukautta vanhempainvapaata, mutta nyt ollaan kohta kaksi vuotta tehty molemmat puolipäiväistä työtä. Meillä on se onnellinen tilanne, että työt on mahdollista järjestää näin. Vanhempainvapaalla ollessa toisella oli hoitovastuu sen ajan kun toinen oli töissä, eikä yhtään sen enempää. Työssäkävijän täytyy ehkä saada vähän enemmän yöunta, mutta ei äitikään jaksa kotona jos joutuu kaikki yöt valvomaan, joten vuorotellen ja tasapainoillen. Se vaatii meillä ihan älyttömästi kykyä joustaa ja sitä että edes yrittää ymmärtää toista. Ja hyviä puhevälejä, vaikka pipo olisi kireällä ja yöunet minimissä. Varmaan monet ovat jo niin neuvoneetkin, mutta mielestäni isän osallistuminen lähtee siitä että isä ja lapsi ovat ihan kahdestaan, joten äiti kauppaan, kylään, lenkille yms. yksin vaikka lyhyeksi aikaa jos ei pitkälti raaski! Minä näen asian niin, että on lapselle rikkaus, jos isälle ja lapselle muodostuu ihan omanlaisensa suhde, eikä se ole äidiltä pois

 

[Joustoa löytyy]

Meillä kodin työnjako menee niin, että mä siivoan ja hoidan pyykit. Mies käy kaupassa ja hoitaa ruuat. Lapsen kanssa ollaan sitten molemmat tai jompi kumpi.

Äitiyslomalla tietenkin mä olin enemmän lapsen kanssa. Vuoden jälkeen mieheni jäi kotiin lapsen kanssa puoleksi vuodeksi, jolloin hän oli enemmän lapsen kanssa. Nyt ollaan molemmat töissä ja enimmäkseen molemmat iltaisin lapsen (2v) kanssa.

Molemmat ovat vapaita käymään omissa menoissaan jos haluaa. Mies käy kyllä enemmän "viihteellä" kuin minä. Mua ei huvittaisikaan, mutta toisaalta saan ihan vapaasti mennä jos haluan. Pääasiassa vietetään relaa elämää kotona ja aika paljon kestitään vieraita joita meillä käy meitä piristämässä.

Meillä on parasta se, että ollaan pystytty muuttamaan työnjakoa koko ajan elämäntilanteen muuttuessa. Välillä toinen tuo enemmän ruokaa pöytään (=maksaa laskut) ja toinen vastaa enemmän kodista, välillä toisin päin.

Pääasia että molemmat kantavat kortensa kekoon. Toisille sopii "perinteisemmät" työnjaot, toisille ei. Meille on ollut tärkeää, että sopeudutaan uusiin elämäntilanteisiin ja pystytään muuttamaan työnjakoa sen mukaan.

Siitä olen tyytyväinen, että miehelläni ja pojallamme on omanlaisensa suhde. Mieheni ei haluaisikaan "vetäytyä syrjään" lapsen kanssa olosta, koska on itse kasvanut "isättömänä". Isä on ollut muttei juurikaan läsnä tai läheinen.

 

[mahdoton ajatusko]

Ikävä kyllä aika usein vauva tuntuu olevan aika lailla äidin projekti. Siis nainen on halunnut lapsen ja sen hankkii ja mies myötäilee sen kummempaa tahtotilaa osoittamatta suuntaan tai toiseen. Sellaisessa tilanteessa ei ole ihme, jos miehen osallistuminen jää vähäiseksi. Auttaisiko, jos miehen kanssa juttelisi siitä, miten kiva ja tärkeä hyvä isäsuhde on ihan pienellkin vauvalle. Tasapainoinen suhde lapseen syntyy kyllä ainoastaan rutiinien ja arjen elämisen kautta. Lapsen kanssa pitää jaksaa kokea ja jakaa myönteisten hetkien lisäksi harmeja ja puutumistakin. Sellaista se vain on. [/quote]

Niin, monasti se kai noinkin on. Tuntuu vain että kuulun siihen ryhmään, joka kuvitteli varmsitavansa kaiken ennen lasten hankintaa. Siihen kuului myös se, että mies oli innokkaampi osapuoli joka asian otti useimmin puheeksi. (epäilykset syystäkin ovat selkiytyneet). Vaan tässä tilanteessa kun todellakin oli kaikki ainekset mainioon perheeseen, jossa:

a) isä töissä, mutta ei paineita elättämisestä. tarjolla oli myös mahdollisuus jäädä isyysvapaalle heti 5 kk jälkeen.
b) isä oli projektissa alusta asti satalasissa mukana
c) mahtava hemmottelija raskauden aikana
d) isälle yritetty jättää tilaa hoitaa lasta ilman suurempia neuvoja. itse asiassa hän oli synnytysvalmennuksessa yksin harjoittelemassa vauvanhoitoa kun itse jouduin tenttiin.

vaan ne oli niitä aikoja. Nykyään miettii kuinka helpolla yh:t pääsevätkään (tämä melko karrikoitua, tiedän) kun on vain aidosti lapsia huollettavana, eikä yhtään kiukuttelevaa ja syyttelevää miestä.

Oletteko kukaan kuulleet miesten "synnytysmasennuksesta"? Alan jo pahasti epäillä että kyseessä olisi jotain siihen viittaavaa. Kun entisestä rakkaasta on jäljellä enää rippeet. Tilalle on tullut syyttelevä, passivoitunut isä, joka ei jaksa liikahtaa television ääreltä minnekään.

 

[Helga Hirmuinen]

Kyllä tätä lukiessa tuli ittelle hiukan huono omatunto siitä kuinka tuota ukkoa on taas tullut kohdeltua. On kuitenkin alusta asti tehnyt kiltisti sen minkä olen pyytänyt ja enemmänkin. Jostain syystä sitä itse vaan varsinkin iltaisin väsyneenä tulee auottua päätä ja piikiteltyä ihan turhasta. Meillä isi hoitaa aamulla heräämisen klo 6.00 ja on pojan kanssa siihen asti kun lähtee itse töihin klo 9.00. Siinä aamulla käyvät kylvyssä ja syövät puuron ja isukki keittää tuttipullot, usein laittaa myös tiski- ja pesukoneen päälle, itse tyhjennän ne sitten myöhemmin. Iltaisin on iltapuuro isin kanssa ja nukutus hoidetaan puoliksi, tai isi ainakin yrittää. Ulkona on molemmat käyneet omilla vuoroillaan ja aina on saatu sovittua menemiset sovussa. Taidan olla aikamoinen Helga Hirmuinen mutta vähempään en kyllä tyytyisi. Ja jos on tuntunut että isillä on alkanut olla vääristynyt kuva kotonaolon ihanuudesta niin eikun treffit likkakaverin kanssa viikonlopuksi kaupungille ja isille kestovaipat käteen. Kyllä on ollut itsellä hymy herkässä kun on päivän humputtelun päätteeksi tullut kotiin ja ensimmäiseksi huikannut ovelta että kamala nälkä mitä syödään..

 

[kkjkjkjkllkk]

heh, tuli hymy huuleen violakan tekstiä lukiessa.

vai että tarvitsee mies oikein lepoa, kun tulee kotiin töistä illalla... toimistossa istuskeleminen on vaativassakin toimessa tuhat kertaa kevyempää, kuin kotiäitinä olo, verrattavissa suorastaan kylpylälomaan. ajattele sitä autuutta, saat rauhassa ajatella omia juttujasi, jopa työmatkoilla ja jutella aikuisten kanssa aikuisten asioita. voit kenties surffata pikaisesti netissä, ainakin saat syödä ihan rauhassa lounaan istualtaan pöydän ääressä. saat joskus ehkä käydä kahvitunnilla ja lukea päivän lehden. saat käydä yksin vessassa ja ehkä jopa viipyä siellä yli kaksi sekuntia. uskomattomin etu päälle päätteeksi: työaika loppuu joskus! ja yli-inhimillinen etu: jos sairastut, voit jäädä sairaslomalle. sen sijaan kotiäidin työ ei lakkaa koskaan. se on ympärivuorokautista, voi olla, että saa nukuttua joinain viikkoina 20min/yö, yhteensä 4 tuntia viikossa. se on samanlaista joka ikinen päivä, myös viikonloppuina ja ns loma-aikoina. ja seikka, jonka tajuaa vasta, kun on liian myöhäistä; se on samanlaista riippumatta siitä, onko terve vai 40 asteen kuumeessa jalka poikki.

 

[nim.Vapun jälkeen töihin lepäämään]

heh, tuli hymy huuleen violakan tekstiä lukiessa.

vai että tarvitsee mies oikein lepoa, kun tulee kotiin töistä illalla... toimistossa istuskeleminen on vaativassakin toimessa tuhat kertaa kevyempää, kuin kotiäitinä olo, verrattavissa suorastaan kylpylälomaan. ajattele sitä autuutta, saat rauhassa ajatella omia juttujasi, jopa työmatkoilla ja jutella aikuisten kanssa aikuisten asioita. voit kenties surffata pikaisesti netissä, ainakin saat syödä ihan rauhassa lounaan istualtaan pöydän ääressä. saat joskus ehkä käydä kahvitunnilla ja lukea päivän lehden. saat käydä yksin vessassa ja ehkä jopa viipyä siellä yli kaksi sekuntia. uskomattomin etu päälle päätteeksi: työaika loppuu joskus! ja yli-inhimillinen etu: jos sairastut, voit jäädä sairaslomalle. sen sijaan kotiäidin työ ei lakkaa koskaan. se on ympärivuorokautista, voi olla, että saa nukuttua joinain viikkoina 20min/yö, yhteensä 4 tuntia viikossa. se on samanlaista joka ikinen päivä, myös viikonloppuina ja ns loma-aikoina. ja seikka, jonka tajuaa vasta, kun on liian myöhäistä; se on samanlaista riippumatta siitä, onko terve vai 40 asteen kuumeessa jalka poikki.

Nimenomaan!!!

 

[maija79]

Äitivietti on toisilla voimakkaampi, jolloin sitä ehkä tiedostamattaankin itse tarttuu vauvanhoitoon aktiivisemmin ja saattaa työntää isää syrjemmäs. Tämä on vauvan synnyttyä hyvin yleistä ja normaalia, vaikka vastuunjaosta olisi kuinka keskusteltu ennen vauvan syntymää.
Miehissäkin tietysti on eroja. Toiset haluavat ja heidän täytyy tarttua toimeen heti laitoksella, muuten he kokevat putoavansa kelkasta ja lapsenhoitoon aktiivisesti osallistuminen voi olla yhtäkkiä vuoden tai parin jälkeen vaikeaa. Jotkut miehet oikein vaatimalla vaativat saada olla vauvan kanssa kahdestaan, ihan vaan todistaakseen itselleen että pärjäävät ja pystyvät huolehtimaan jälkikasvustaan. Toiset taas antavat äidin olla se "ensisijainen" ensimmäisen vuoden, mutta he eivät kuitenkaan arastele olla lapsen kanssa tilanteen niin vaatiessa ja osaavat tarttua helposti lapsenhoitoon lapsen ollessa vanhempikin. Ihmiset ovat erilaisia ja vanhemmat kokevat äitiyden tai isyyden niin kovin eritavoilla. Hormonien oikein hyrrätessä moni asia, joka on ennalta suunniteltu saakin aivan uuden suunnan ja ihmisen ajatusmaailma saattaa muuttua kovinkin jyrkästi vauvan synnyttyä. Tärkeintä kuitenkin on että vanhemmat ovat onnellisia. Sekään ei ole reilua, että isä on alussa työnnetty syrjään ja sitten myöhemmin nalkutetaan, kun kaiken saa tehdä yksin. Sitämieltä olen, että parin joilla on yhteisiä lapsia pitää pystyä keskustelemaan tuntemuksistaan ja toiveistaan. Jos Isä toivoo enemmän aikaa vauvan kanssa, minusta äidin on osattava hellittää ja antaa tilaa myös isälle. Itsekkyys ei tässäkään asiassa kanna hedelmää. Toisille työnjako on selvä alusta asti, toiset perheet joutuvat vähän analysoimaan fiiliksiään ja kokeilemaan mikä toimii. Tärkeintä kuitenkin on että homma pidemmän päälle pelittää ja kumpikaan ei koe olevansa kuolemanväsynyt taloudenhoitaja.