Lasten tapaamiset, viikko-viikko

[QUOTE="...";30683888]Mielestäni pienten lasten vanhempien ei tulisi erota. Itse en ainakaan pystyisi enkä suostuisi olemaan joka toista viikkoa erossa lapsistani. Ennen lasten tekoa kannattaisi oikeasti harkita, kykeneekö sitoutumaan siihen toiseen useiksi vuosiksi, vaikka edessä olisi vaikeita ja rankkoja aikoja. Kannattaa myös valita lasten isäksi/äidiksi tyyppi, joka osaa laittaa lasten edun ensimmäiseksi ja jonka kanssa tietää voivansa tulla toimeen hyvin myös, vaikka se rakkaus loppuisi.[/QUOTE]

Voiko se lapsen toinen vanhempi sit olla erossa omasta lapsestaan 24-26pv/kuukaudessa?? Ei oo kyllä useimpien äitien itsekkyydestä mitään rajaa (oletan, että kirjoittaja pn nainen)
Mä en millään jaksa uskoa, että lapsi kärsii siitä, että eron sattuessa saa kuitenkin pitää läheiset ja "arkiset" välit molempiin vanhempiin!
Toki ihanne olisi, ettei erottaisi, mut kuten sanottu, aina se elämä vaan ei mee niin. Eikä se ero tee automaattisesti toisesta vanhemmasta millään tavalla huonompaa ja oikeuta rajoittamaan lapsen tapaamista!

Omat lapseni ovat terveitä, onnellisia, elämässään hyvin pärjääviä nuoria yli 10v:n vuoroviikkoasumisessa jälkeen ja läheisissä väleissä meidän molempien vanhempien kanssa. Tuo riittää mulle perusteluksi.

 

[QUOTE="...";30683888]Mielestäni pienten lasten vanhempien ei tulisi erota. Itse en ainakaan pystyisi enkä suostuisi olemaan joka toista viikkoa erossa lapsistani. Ennen lasten tekoa kannattaisi oikeasti harkita, kykeneekö sitoutumaan siihen toiseen useiksi vuosiksi, vaikka edessä olisi vaikeita ja rankkoja aikoja. Kannattaa myös valita lasten isäksi/äidiksi tyyppi, joka osaa laittaa lasten edun ensimmäiseksi ja jonka kanssa tietää voivansa tulla toimeen hyvin myös, vaikka se rakkaus loppuisi.[/QUOTE]

Minä voisin olla lapsistai erossa joka toinen viikko, jo se mahdollistaisi heille myös läheisen suhteen ja yhteisen arjen toisen rakkaan vanhempansa kanssa. Eräänlaista sitoutumista siihen toiseen vanhempaan on tuokin - se, että jakaa kuitenkin vanhemmuuden silloinkin, kun ei voi enää jatkaa yhteistä elämää. Se on epäitsekkyyttä - sitä, että laittaa lapsen edun oman etunsa edelle, ja sitä, että arvostaa myös entisen kumppaninsa vanhemmuuden samalle tasolle omansa kanssa.

Kyllä varmasti lähes kaikki ovat hyvin valmiit sitoutumaan ja moni on jo käynytkinläpi vaikeita aikoja ja selviytynyt niistä. Lapset hankitaan yleensä yli 30-vuotiaina, jolloin takana voi olla pitkäkin yhteinen elämä. Suhde ja elämä voi olla hyviin vakiintunut. Ja vaikka kaikki näyttäisi siltä, että niin suhde kuin muukin on vankalla pohjalla ja jatkuu ikuisesti, jokin voi silti muuttua. Se kuuluu elämän olemukseen - sille ei voi mitään. Aina ei ole lapsillekaan hyväksi sinnitellä hampaat irvessä suhteessa, joka ei enää toimi ja jossa voidaan huonosti.

Miksi pitäisi jatkaa perheenä, vaikka rakkaus loppuu? Moni toki jatkaa niin, ja mikäs siinä jo homma toimii. Mutta ei sitä minään tavoitteena kannata pitää. Voi olla, että sen toisen kanssa tulee jopa paremmin toimeen, jos suhteen loputtua eroaa. Voi silti kasvattaa lapset yhdessä ja välit voivat olla ihan ok.

 

Lasten etu my ass!!! Mua oksettaa tuo sanonta!!! Kulkekaa itse viikko-viikko eri asuntojen väliä, aina matkalaukku eteisessä puolivalmiiksi pakattuna. Siinä mitään ikävöintejä ja/tai vastuita jaella vaan paetaan!! Ensin lisäännytään sulle, sille, tolle, hälle ja naapurin juhalle ja sitten halutaankin pitää lapsivapaita viikonloppuja seuraavan maken kanssa voi fittu, en voi muuta sanoa kuin kohdunpoisto pakolliseksi.

 

En itse ainakaan ole kenenkään ex-vaimo enkä edes elä uusperheessä, joten se siitä. Toivoahan ap tietysti voi hiljaa mielessään, mutta ei hän nyt tietenkään voi mennä mitään vaatimaan. Voi toki kysyttäessä tai muuten keskusteltaessa ehdottaa omankin ideansa. Mutta miehen lasten asiat ovat kuitenkin ensisijaisesti miehen ja tämän eksän päätettävissä. Kun ap on aloittanut suhteen miehen kanssa, jolla on lapsia, on hän varmasti tajunnut, että silloin kaikki ei mene samalla tavalla oman pään mukaan kuin jos elää yksin tai vain lapsettoman miehen kanssa. Sekin on hyväksyttävä, että kaikkia asioita ei voi itse päättää, vaikka ne kuinka vaikuttaisivat omaankin elämään.

Vaikka järjestely olisi kuinka hölmö, se on silti vain miehen ja lasten äidin asia. He saavat päättää sen ihan sen mukaan, minkä katsovat lapsilleen parhaaksi. Siinä ei paljon ap:n mielipide paina - pitäähän aikuisen intressit muutenkin olla toissijaisia lasten etuun nähden, vai kuinka?

Eikä tuo edes miltään kauhean hankalalta kuulosta, monessa perheessä ihan normaali järjestely. Kyllähän tuohon sopeutuu, etenkin jos välit lasten äitiin ovat myös ok.

Mielestäni tuo ei ole vain miehen ja ex-vaimon asia, vaan siinä on huomioitava kaikki, joita se koskettaa, myös uusi puoliso ja tämän lapset. En ymmärrä tuota asennetta, että lasten äiti/isäpuolella ei olisi mitään sanomista lasten elämään liittyvistä asioissa. Jos lapset tulevat asumaan puolet elämästään myös tämän isän uuden vaimon kanssa, on hänellä myös osaltaan oikeus ja velvollisuus osallistua lasten kasvatukseen ja asioista päättämiseen.

 

Lasten etu my ass!!! Mua oksettaa tuo sanonta!!! Kulkekaa itse viikko-viikko eri asuntojen väliä, aina matkalaukku eteisessä puolivalmiiksi pakattuna. Siinä mitään ikävöintejä ja/tai vastuita jaella vaan paetaan!! Ensin lisäännytään sulle, sille, tolle, hälle ja naapurin juhalle ja sitten halutaankin pitää lapsivapaita viikonloppuja seuraavan maken kanssa voi fittu, en voi muuta sanoa kuin kohdunpoisto pakolliseksi.

No millä lailla se lapsen etu sitten toteutuu? Jos parisuhde päättyy ja ero tulee, niin mikä olisi sitten lapsen kannalta paras ratkaisu?

Viikonloppuvanhemmuudessa se etävanhempi jää käytännössä aika etäiseksi - välit siis muuttuvat ja etääntyvät. Vuoroviikoissa on sitten se matkalaukku. Kumpi on huonompi asia ja miksi?

 

Voiko se lapsen toinen vanhempi sit olla erossa omasta lapsestaan 24-26pv/kuukaudessa?? Ei oo kyllä useimpien äitien itsekkyydestä mitään rajaa (oletan, että kirjoittaja pn nainen)
Mä en millään jaksa uskoa, että lapsi kärsii siitä, että eron sattuessa saa kuitenkin pitää läheiset ja "arkiset" välit molempiin vanhempiin!
Toki ihanne olisi, ettei erottaisi, mut kuten sanottu, aina se elämä vaan ei mee niin. Eikä se ero tee automaattisesti toisesta vanhemmasta millään tavalla huonompaa ja oikeuta rajoittamaan lapsen tapaamista!

Omat lapseni ovat terveitä, onnellisia, elämässään hyvin pärjääviä nuoria yli 10v:n vuoroviikkoasumisessa jälkeen ja läheisissä väleissä meidän molempien vanhempien kanssa. Tuo riittää mulle perusteluksi.

Etkö osaa lukea???
Kirjoitin, että mielestäni pienten lasten vanhempien ei tulisi erota. En siis ole erottamassa kumpaakaan vanhempaa lapsestaan. Mielestäni pienten lasten vanhemmat voivat viettää sen pikkulapsi-iän yhdessä, vaikka rakkaus sammuisikin. Kyllä sitä kerkeää erota sitten myöhemminkin, jos haluaa.

 

No millä lailla se lapsen etu sitten toteutuu? Jos parisuhde päättyy ja ero tulee, niin mikä olisi sitten lapsen kannalta paras ratkaisu?

Viikonloppuvanhemmuudessa se etävanhempi jää käytännössä aika etäiseksi - välit siis muuttuvat ja etääntyvät. Vuoroviikoissa on sitten se matkalaukku. Kumpi on huonompi asia ja miksi?

Ei kai se tarkoita sitä, että etävanhempi voi olla lastensa kanssa tekemisissä ainoastaan joka toinen viikonloppu?
Voisihan se viettää aikaa lastensa kanssa arkisin töiden jälkeen? Viedä ne silti sunnuntaina puistoon, vaikka ei olisikaan se oma viikonloppu?
Kai vanhemmat voi olla lastensa kanssa tekemisissä enemmän, vaikka ne lapset ei samassa osoitteessa asuiskaan? Veikkaan, että se lähivanhempikin olisi ihan tyytyväinen, kun sais istahtaa sohvalle lukemaan lehden tai vois imuroida kämpän?

 

[QUOTE="...";30683918]Mielestäni tuo ei ole vain miehen ja ex-vaimon asia, vaan siinä on huomioitava kaikki, joita se koskettaa, myös uusi puoliso ja tämän lapset. En ymmärrä tuota asennetta, että lasten äiti/isäpuolella ei olisi mitään sanomista lasten elämään liittyvistä asioissa. Jos lapset tulevat asumaan puolet elämästään myös tämän isän uuden vaimon kanssa, on hänellä myös osaltaan oikeus ja velvollisuus osallistua lasten kasvatukseen ja asioista päättämiseen.[/QUOTE]

Ymmärrän näkökulman, mutta käytännössä se on mahdotonta silloin, jos esim. äitipuoli on eri mieltä biologisen äidin kanssa. Ei äitipuolen toive tai tahto voi ainakaan jyrätä biologisen äidin tahtoa. Hankala tilanne toki silloin, jos tulee kovasti riitaa. Mutta luulisi, että asia olisi jollain lailla sovittu jo ennen näiden ap:n ja miehensä yhteisten lasten syntymää. Ja jos aiemminkin on ollut vuoroviikot, ei niitä pitäisi muuttaa vain miehen "uuden perheen" intressien vuoksi.

Se, miten ap voi osallistua kasvatukseen, liittyy minusta enemmän siihen, että hän voi määritellä oman kotinsa sääntöjä ja lasten heillä ollessaan päättää siitä, miten arki ja elämä hoidetaan. Mutta eihän hän voi alkaa sanella, miten lapset saavat tavata omaa äitiään - ihan älytön ajatus.

Jos yhteiselämä ei sitten suju, on mietittävä muita vaihtoehtoja.

 

Ei kai se tarkoita sitä, että etävanhempi voi olla lastensa kanssa tekemisissä ainoastaan joka toinen viikonloppu?
Voisihan se viettää aikaa lastensa kanssa arkisin töiden jälkeen? Viedä ne silti sunnuntaina puistoon, vaikka ei olisikaan se oma viikonloppu?
Kai vanhemmat voi olla lastensa kanssa tekemisissä enemmän, vaikka ne lapset ei samassa osoitteessa asuiskaan? Veikkaan, että se lähivanhempikin olisi ihan tyytyväinen, kun sais istahtaa sohvalle lukemaan lehden tai vois imuroida kämpän?

Eihän tuollainen puistoon vieminen mitenkään korvaa sitä, että asuisi lasten kanssa. Miksi juuri yöpyminen etävanhemman luona olisi ongelma? Kyllähän tuollainen "pari tuntia lasten kanssa, jolloin lähivanhempi saa imuroitua ja voi istahtaa lukemaan lehden" kuulostaa lähinnä siltä, että etävanhempi on kuin joku lastenvahti, joka lähinnä antaa lähivanhemmalle hengähdystaukoja.

 

[QUOTE="...";30683929]Etkö osaa lukea???
Kirjoitin, että mielestäni pienten lasten vanhempien ei tulisi erota. En siis ole erottamassa kumpaakaan vanhempaa lapsestaan. Mielestäni pienten lasten vanhemmat voivat viettää sen pikkulapsi-iän yhdessä, vaikka rakkaus sammuisikin. Kyllä sitä kerkeää erota sitten myöhemminkin, jos haluaa.[/QUOTE]

Etkö itse osaa lukea?? Joskus se ero vaan tulee (onko vieläkin niin, että n.puolet avioliitoista päättyy eroon?) eli aika useinkin!
Joo, sulla on sun mielipide, mulla on mun mielipide, peace<3 en jaksa kommentoida enempää

 

Minä voisin olla lapsistai erossa joka toinen viikko, jo se mahdollistaisi heille myös läheisen suhteen ja yhteisen arjen toisen rakkaan vanhempansa kanssa. Eräänlaista sitoutumista siihen toiseen vanhempaan on tuokin - se, että jakaa kuitenkin vanhemmuuden silloinkin, kun ei voi enää jatkaa yhteistä elämää. Se on epäitsekkyyttä - sitä, että laittaa lapsen edun oman etunsa edelle, ja sitä, että arvostaa myös entisen kumppaninsa vanhemmuuden samalle tasolle omansa kanssa.

Kyllä varmasti lähes kaikki ovat hyvin valmiit sitoutumaan ja moni on jo käynytkinläpi vaikeita aikoja ja selviytynyt niistä. Lapset hankitaan yleensä yli 30-vuotiaina, jolloin takana voi olla pitkäkin yhteinen elämä. Suhde ja elämä voi olla hyviin vakiintunut. Ja vaikka kaikki näyttäisi siltä, että niin suhde kuin muukin on vankalla pohjalla ja jatkuu ikuisesti, jokin voi silti muuttua. Se kuuluu elämän olemukseen - sille ei voi mitään. Aina ei ole lapsillekaan hyväksi sinnitellä hampaat irvessä suhteessa, joka ei enää toimi ja jossa voidaan huonosti.

Miksi pitäisi jatkaa perheenä, vaikka rakkaus loppuu? Moni toki jatkaa niin, ja mikäs siinä jo homma toimii. Mutta ei sitä minään tavoitteena kannata pitää. Voi olla, että sen toisen kanssa tulee jopa paremmin toimeen, jos suhteen loputtua eroaa. Voi silti kasvattaa lapset yhdessä ja välit voivat olla ihan ok.

Siksi, että en usko, että etenkään pienelle lapselle on hyväksi olla 6kk vuodessa erossa äidistään tai isästään. Siksi mielestäni kannattaa pysyä yhdessä, vaikka mieli tekisi ehkä toisen luo tai rakkaus olisi muuten loppunut. Ja kun oikeasti valitsee sen puolison huolella, ei ajudu tilanteeseen, jossa pitäisi hampaat irvessä sinnitellä ja voida huonosti heti, vaikka rakkauden alkuhuuma olisikin hävinnyt.

 

[QUOTE="...";30683929]Etkö osaa lukea???
Kirjoitin, että mielestäni pienten lasten vanhempien ei tulisi erota. En siis ole erottamassa kumpaakaan vanhempaa lapsestaan. Mielestäni pienten lasten vanhemmat voivat viettää sen pikkulapsi-iän yhdessä, vaikka rakkaus sammuisikin. Kyllä sitä kerkeää erota sitten myöhemminkin, jos haluaa.[/QUOTE]

Entä jos sillä äidillä puhkeaa skitsofrenia ja se luulee pattereiden puhuvan sille? -Pitääkö olla yhdessä pikkulapsiaika?
Entä jos isä loukkaantuu onnettomuudessa ja sille kehkeytyy makoinen addiktio kipulääkkeisiin, siten, että se makaa sohvalla nuppi ihan kuutsalla? - Sopiiko silloin erota?

 

Etkö itse osaa lukea?? Joskus se ero vaan tulee (onko vieläkin niin, että n.puolet avioliitoista päättyy eroon?) eli aika useinkin!
Joo, sulla on sun mielipide, mulla on mun mielipide, peace<3 en jaksa kommentoida enempää

Korjaus: eivät ne erot noin vain itsekseen tule. Ihmiset ihan itse PÄÄTTÄVÄT erota.

 

[QUOTE="...";30683949]Siksi, että en usko, että etenkään pienelle lapselle on hyväksi olla 6kk vuodessa erossa äidistään tai isästään. Siksi mielestäni kannattaa pysyä yhdessä, vaikka mieli tekisi ehkä toisen luo tai rakkaus olisi muuten loppunut. Ja kun oikeasti valitsee sen puolison huolella, ei ajudu tilanteeseen, jossa pitäisi hampaat irvessä sinnitellä ja voida huonosti heti, vaikka rakkauden alkuhuuma olisikin hävinnyt.[/QUOTE]

Sulle melkein toivois eroa!! On kommentit sitä luokkaa! Ukkos löytäis uuden naisen ja haluais muuttaa sen luo! Siinä sit kertoisit, miten pikkulasten vanhempien pitää pysyä yhdessä, vaikka hampaat irvessä! Ja ukko pakkasi laukkuaan ja vaatia oikeudessa huoltajuutta itselleen... Kun se elämä EI läheskään aina mee niinkun itse haluais tai toivois....

 

[QUOTE="...";30683949]Siksi, että en usko, että etenkään pienelle lapselle on hyväksi olla 6kk vuodessa erossa äidistään tai isästään. Siksi mielestäni kannattaa pysyä yhdessä, vaikka mieli tekisi ehkä toisen luo tai rakkaus olisi muuten loppunut. Ja kun oikeasti valitsee sen puolison huolella, ei ajudu tilanteeseen, jossa pitäisi hampaat irvessä sinnitellä ja voida huonosti heti, vaikka rakkauden alkuhuuma olisikin hävinnyt.[/QUOTE]

No nyt alkaa tulla niin tiukkoja väitteitä, että melkein sun pitäisi nyt pystyä perustelemaan nämä. Kerro siis, millä lailla "valitaan puoliso huolella" ja pystytään lähes 100% varmasti takaamaan, ettei pahoja ongelmia tulisi?

Mitä rakkauden loppumiseen tulee, niin pienten lasten vanhemmat eivät yleensä edes eroa kovin herkästi vain tuon syyn vuoksi. Myöskään rakastuminen toiseen ei johda niin helposti eroon kuin lapsettomien kohdalla.

 

Entä jos sillä äidillä puhkeaa skitsofrenia ja se luulee pattereiden puhuvan sille? -Pitääkö olla yhdessä pikkulapsiaika?
Entä jos isä loukkaantuu onnettomuudessa ja sille kehkeytyy makoinen addiktio kipulääkkeisiin, siten, että se makaa sohvalla nuppi ihan kuutsalla? - Sopiiko silloin erota?

Luulisi nyt jokaisen vähänkään älyä omaavan ihmisen ymmärtävän, että totta kai poikkeuksia on. Kyllähän toinen vanhempi voi vaikka kuolla. Tuskin nyt kuitenkaan useimmissa erotapauksissa se toinen osapuoli on seonnnut, ajautunut juopoksi tai narkkariksi, sairastunut skitsofreniaan, tmv.

 

Ei ole henk.koht kokemusta erosta. Mutta en pidä viikko-viikkosysteemiä pahana juttuna. Kamalampaa olisi, jos lapset tapaisivat toista vanhempaa vain joka toinen viikonloppu. Minä en tietysti ole ikinä ollut mihinkään paikkaan kiintynyt, että en osaa ajatella, että ihmisellä olisi vain yksi "oikea koti".

Minä kyllä noin periaatteesta kanssa vähän vastustan pienten lasten vanhempien eroja. Ei meilläkään miehen kanssa ole kovin ruusuisesti mennyt viime vuosina. Lasten takia on kuitenkin ne omat erimielisyydet ja ärsytykset pyritty käymään läpi ja ihan päättämällä päätetty, että tilanteen ei anneta mennä siihen pisteeseen jossa ero on ainoa vaihtoehto. Viime talvena oli sekin aika lähellä, mutta aika hyvin sitä ihminen saa kriisinsä käsiteltyä, kun vaan tahtoo.

 

No nyt alkaa tulla niin tiukkoja väitteitä, että melkein sun pitäisi nyt pystyä perustelemaan nämä. Kerro siis, millä lailla "valitaan puoliso huolella" ja pystytään lähes 100% varmasti takaamaan, ettei pahoja ongelmia tulisi?

Mitä rakkauden loppumiseen tulee, niin pienten lasten vanhemmat eivät yleensä edes eroa kovin herkästi vain tuon syyn vuoksi. Myöskään rakastuminen toiseen ei johda niin helposti eroon kuin lapsettomien kohdalla.

No esim sillä, että puolison kanssa asutaan ja eletään useampi vuosi yhdessä, ennen kun aletaan lapsia tekemään. Harva ihminen muuttuu ihan hetkessä täysin erilaiseksi, joten jo tällä vältetään, että ei ihan yhtäkkiä vain huomata, että se toinen ei olekaan sopiva itselleen. Samoin siinä puolison valinnassa kannattaa käyttää myös järkeä eikä vain tunnetta. Sitä pikavipeillä elävää tai kouluja käymätöntä "elämäntapataiteilijaa" ei kannata valita vain siksi, että sattuu olemaan niin söpö. Eikä kannata iskeä sitä kolmatta kertaa naimisiin menevää komistusta, jolla on jo lapsia neljän muunkin kanssa. Siis oikeasti kannattaa miettiä, onko valittu kumppani niin älykäs ja muiden tarpeet huomioiva, että tämä osaa ajatella sitä lasten parasta, vaikka ns. sydän tai mulkku vetäisi muualle.

 

[QUOTE="...";30683949]Siksi, että en usko, että etenkään pienelle lapselle on hyväksi olla 6kk vuodessa erossa äidistään tai isästään. Siksi mielestäni kannattaa pysyä yhdessä, vaikka mieli tekisi ehkä toisen luo tai rakkaus olisi muuten loppunut. Ja kun oikeasti valitsee sen puolison huolella, ei ajudu tilanteeseen, jossa pitäisi hampaat irvessä sinnitellä ja voida huonosti heti, vaikka rakkauden alkuhuuma olisikin hävinnyt.[/QUOTE]

Ja näinkö me saadaan opetettua terveen parisuhteen mallia omille lapsillemme? Mieheni on perheestä jossa vanhempien tunteet toisiaan kohtaan on joko kuolleet tai niitä ei näytetä mitenkään, ei riidellä eikä halailla ja kommunikaatio 0. Mitäs luulet kuinka hyvin tuo osaa näyttää tunteitaan tai huomioida toista?

 

Ja näinkö me saadaan opetettua terveen parisuhteen mallia omille lapsillemme? Mieheni on perheestä jossa vanhempien tunteet toisiaan kohtaan on joko kuolleet tai niitä ei näytetä mitenkään, ei riidellä eikä halailla ja kommunikaatio 0. Mitäs luulet kuinka hyvin tuo osaa näyttää tunteitaan tai huomioida toista?

Jos ihminen ei osaa näyttää tunteitaan, ei hän niitä osaa näyttää, vaikka eläisi yksin sen lapsen kanssa.

 

[QUOTE="...";30683996]No esim sillä, että puolison kanssa asutaan ja eletään useampi vuosi yhdessä, ennen kun aletaan lapsia tekemään. Harva ihminen muuttuu ihan hetkessä täysin erilaiseksi, joten jo tällä vältetään, että ei ihan yhtäkkiä vain huomata, että se toinen ei olekaan sopiva itselleen. Samoin siinä puolison valinnassa kannattaa käyttää myös järkeä eikä vain tunnetta. Sitä pikavipeillä elävää tai kouluja käymätöntä "elämäntapataiteilijaa" ei kannata valita vain siksi, että sattuu olemaan niin söpö. Eikä kannata iskeä sitä kolmatta kertaa naimisiin menevää komistusta, jolla on jo lapsia neljän muunkin kanssa. Siis oikeasti kannattaa miettiä, onko valittu kumppani niin älykäs ja muiden tarpeet huomioiva, että tämä osaa ajatella sitä lasten parasta, vaikka ns. sydän tai mulkku vetäisi muualle.[/QUOTE]

Hmm, miten mulla on sellainen aavistus, että suurin osa perustaa perheen ihan tavallisen ihmisen kanssa - ja että jotkut pikavipit ovat eron syy vain hyvin harvoin? Kyllä ne asiat menevät pieleen tavallistenkin ihmisten kanssa.

 

Hmm, miten mulla on sellainen aavistus, että suurin osa perustaa perheen ihan tavallisen ihmisen kanssa - ja että jotkut pikavipit ovat eron syy vain hyvin harvoin? Kyllä ne asiat menevät pieleen tavallistenkin ihmisten kanssa.

Kyllähän ne asiat menevät pieleen, kun lapsia tehdään ennen kun kunnolla ollaan opeteltu elämään yhdessä ja tuntemaan toinen. Tai kun ei osata laittaa niitä omia tarpeita vähän sivummalle muutamaksi vuodeksi, vaan keskitytään vain omiin tunteisiin ja tarpeisiin. Tai kun ylipäänsä ei mietitä enne lasten tekoa, että ne pikku vauvan palleroiset pitää myös kasvattaa aikuisiksi.

 

[QUOTE="...";30683864]Ei se nyt ole mitään toisten asioihin puuttumista ja päsmäröintiä, kun vaikuttaahan tuo oleellisesti aloittajan ja hänen lastensa elämään.
Ihme katkeria ex-vaimoja täällä ilmeisesti kirjoittelemassa...

Aloittajalle: asia riippuu aika paljon siitä, minkä ikäisiä lapset ovat. Jos tosi pieniä, en kannata tuota viikko-viikko-asumista. Jos taas kouluikäisiä, niin vuoroviikot ok, mutta tuo yksi hyppypäivö on ihan turha.[/QUOTE]

No mutta ap on tiennyt mihin lähtee aloittaessaan seurustelun miehen kanssa.
Tiennyt siis alusta asti (tai ainakin jossain vaiheessa jos tapaamiset ovat vaikka muuttuneet) miten miehen tapaamiset lasten kanssa menee.

 

[QUOTE="...";30683949]Siksi, että en usko, että etenkään pienelle lapselle on hyväksi olla 6kk vuodessa erossa äidistään tai isästään. Siksi mielestäni kannattaa pysyä yhdessä, vaikka mieli tekisi ehkä toisen luo tai rakkaus olisi muuten loppunut. Ja kun oikeasti valitsee sen puolison huolella, ei ajudu tilanteeseen, jossa pitäisi hampaat irvessä sinnitellä ja voida huonosti heti, vaikka rakkauden alkuhuuma olisikin hävinnyt.[/QUOTE]

Mitä ajattelet tässä pienellä lapsella? Olen samaa mieltä siitä, että heti ensimmäisen ongelman tultua ei aina kannattaisi erota. Toki ongelmia on monenlaisia, toisiaan se ero on kuitenkin ihan paikallaan. Mutta kaikenkaikkiaan luulen, että valtaosalle lapsiperheistä ero on joka pakon sanelema (esim. väkivaltaa) tai erittäin tarkasti ja pitkään harkittu päätös.
Yksi pahimmista asioista mitkä vanhemmat voivat omille lapsille tehdä, on se, että pysyvät väkisin yhdessä lasten takia. Omat vanhemmat tekivät niin, erosivat lopuksi on kun olin 18v. Olin koko siihenastisen elämän, niin kauan kun muistin, toivonnut vaan sitä, että he järkiintyisivät ja erosivat. Kotielämä kun oli aivan kamalaa (ketään ei hakattu eikä muuta, mutta se kammottava ilmapiiri, oeh).

 

Voiko se lapsen toinen vanhempi sit olla erossa omasta lapsestaan 24-26pv/kuukaudessa?? Ei oo kyllä useimpien äitien itsekkyydestä mitään rajaa (oletan, että kirjoittaja pn nainen)
Mä en millään jaksa uskoa, että lapsi kärsii siitä, että eron sattuessa saa kuitenkin pitää läheiset ja "arkiset" välit molempiin vanhempiin!
Toki ihanne olisi, ettei erottaisi, mut kuten sanottu, aina se elämä vaan ei mee niin. Eikä se ero tee automaattisesti toisesta vanhemmasta millään tavalla huonompaa ja oikeuta rajoittamaan lapsen tapaamista!

Omat lapseni ovat terveitä, onnellisia, elämässään hyvin pärjääviä nuoria yli 10v:n vuoroviikkoasumisessa jälkeen ja läheisissä väleissä meidän molempien vanhempien kanssa. Tuo riittää mulle perusteluksi.

Monesti vuoroviikkoja "vastustaakin" juuri ne joilla ei ole omakohtaista kokemusta asiasta.