Lapsuus "tunteettomassa" perheessä

  • Viestiketjun aloittaja saman kokeneita?
  • Ensimmäinen viesti
saman kokeneita?
Ulkopuolisten silmissä lapsuuden perheeni oli varmaan lähellä täydellistä. Vanhemmilla pitkä ja kestävä avioliitto, ei ongelmia oikeastaan missään asiassa, tultiin hyvin toimeen monella tapaa ja oli kiltit ja kuuliaiset, hyvin koulussa menestyvät lapset (joista minä vanhin) ja kaikkea muuta sellaista.

Olen nyt viime aikoina alkanut kuitenkin miettiä lapsuuttani uudelleen, ja vasta nyt olen tajunnut, kuinka jollain tapaa kylmää ja tunteetonta meillä oli kotona.

En muista koskaan nähneeni tai kuulleeni vanhempieni ikinä riitelevän mistään. Mutta toisaalta taas, en myöskään koskaan nähnyt heidän osoittavan mitään rakastavia tai positiivisia tunteita toisilleen myöskään.

Ja sitten olimme me lapset. Varmaan ihan lapsena oli erilaista, mutta siitä mitä muistan, niin meillä kotona tunteiden (ja etenkin negatiivisten sellaistan) näyttäminen oli miltei kiellettyä, ja aina piti käyttäytyä järkevästi ja hillitysti. Isäni etenkin sai lähestulkoon hepulin, jos hänen läsnäollessaan alkoi esimerkiksi itkeä tai hermostui jostain (vanhemmilla toki oli oikeus hermostua meille lapsille). Ja kaikesta tunteiden osoittamisesta tuli aina negatiivista palautetta ja suoranaista v*ttuilua.

No, olen vasta nyt tajunnut, kuinka voimakkaasti tämä on vaikuttanut minuun ja vaikuttaa vieläkin. Osaan kyllä tuntea, mutta en ikinä uskalla näyttää tunteitani kenellekään, koska pelkään aina että minua inhotaan niiden takia
 
9MM
Vitut Nainen Rohkeesti vaan se lämittää kun uskaltaa elä opeta eteenpäin. niin mä teen omalle ni se saa työkalui ja mahollisesti välttää mun virheet :) ja tekee omansa historia opettaa .
 
"Jooo"
Meidän äiti, joka oli kolmen lapsen yksinhuoltaja, oli aika tunnekylmä nainen. Uppoutui töihinsä ja opiskeluihin, lenkkeilyyn tai siivoamiseen. Aina oli sellainen olo että oltiin vaan tiellä, tai muuten vaan häiriöksi.

En muista ikinä kuulleeni että hän olisi sanonut esimerkiksi rakastavansa meitä, eikä meillä halailtu tai sylitelty tms. Jos tuli itku, kommentit oli tyyliin "Älä nyt viitsi".

Äidin rankaisukeino oli vaikeneminen. Muistan vieläkin sen kylmän katseen ja täydellisen huutavan hiljaisuuden, ja totaalisen huomiotta jättämisen. Tuntui aika pahalta pienestä lapsesta.

Sittemmin sai sairaskohtauksen ja kuoli, eipä ole voitu puhua asioita selviksi vaikka mieli tekisi.

En osaa vieläkään suhtautua itseeni kohdistuvaan hellyyteen tai huomioimiseen normaalisti, veikkaan että johtuu siitä kun en sellaista ole kokenut ennenkuin vanhempana.
 
9MM
en mäkään aina se tuntuu niin uskomattomalta. se halailu, nyt tuli mullekin muutama suru silmä tost. kun selvität sen itsesi kannssa saat sen. selväksi. niille mille ei ovi mitään täytyy unohtaa. ota vastaan se hali pusu suutelma. se tuntuu hyvälle varsinkin 26 vuoden jälkeen :D rakasta itseäsi ja tule rakastetuksi.
 
Mä näin kyllä vanhempien riitelevän (ehkä liikaaki jossain vaiheessa), ja sisarusten kesken oli riitaa... Mut ei kunnon sovinnontekoa. Kylmä, nopea huikkaus "anteeksi" ja se siinä (ja lähinnä selvästä kiusanteosta, fyysisestä satuttamisesta). Ja anteeksipyyntö siis lasten kesken. Vanhemmat ei ikinä pyytäny anteeksi mitään.

No, se oli sellasta... Pikkuhiljaa sitä on oppinu näyttään enemmän tunteita, ennen kaikkea sallimaan itselle ne tunteet, typeristä pikku asioistaki... :) Tekemistä on kyllä vielä tämän asian kans.


Kun nyt oot asian tiedostanu, niin voit sitä myös tarkemmin käsitellä, anna tulla kaiken surun mitä siihen asiaan liittyy ja mitä lapsuudessa kiellettyjä tunteita nousee. Kliseinen sanonta mut aika parantaa haavat, ensin ne vaan täytyy repiä uudelleen auki... Kohdata se kaikki. Pikkuhiljaa rohkenet näyttää tunteita, kun huomaat että se on ihan hyväksyttyä. :)
 
möllilästä päivää
suruahan tuo tulee tuottamaan moneen kertaan, kun niitä oivalluksia nousee pintaan aina uudelleen. mutta se suru on se mikä parantaa, kunhan alun suurahdistukset menevät ohi.

kun on ollut hankalinta, juttelen itselleni niinkuin olisin halunnut niissä tilanteissa jonkun toimivan. itkettäähän se, mutta auttaa myös. ahdistus saa muodon ja sen pystyy suremaan pois.

se on kamalinta, kun on vain hahmoton paha olo, johon ei saa mitenkään kiinni. itse olen esimerkiksi aiemmin osannut jossain määrin syödä ahdistukseen, mutta kun olen tullut tietoisemmaksi, sekään ei enää onnistu - makea maistuu imelältä eikä suolaistakaan haluta syödä tarvetta enempää. nykyisin nouseva tuska on pakko vain käsitellä, mutta onneksi kokemustakin on jo niin paljon, ettei pelota.
 
"onneton"
Mun äiti oli masentunut koko mun lapsuuden. Ruokki ja vaatetti meidät, mut siinäpä se. Meitä ei paljoa halailtu, kehuttu tms. paitsi nuorinta, joka sai kaiken huomion. Isä kävi töissä ja makasi illat sohvalla. Rahasta oli tiukkaa, sekin varmaan vaikutti vanhempiin. Mä mietin välillä, etten edes tiiä rakastiko äiti mua. Olin hankala lapsi, sain raivareita ja olin omatahtoinen, mun äiti ei oikein olisi halunnut sellaista lasta. Mä oon tuntenut lapsesta saakka etten kelpaa mun vanhemmille.

Mä oon tajunnut monta asiaa vasta kun sain omat lapset. En pysty ymmärtämään mun äidin käytöstä, en ikinä pystyisi tekemään niin omilleni. Yritän antaa heille paljon hellyyttä ja rakkautta.

Mun parisuhteetkin on aina mennyt mönkään ja oon vasta nyt tajunnut, ett johtuu lapsuudesta. En vaan kykene tunnesuhteeseen kenenkään kanssa, pelkään liikaa että mua satutetaan.
 
Sibus
Sillä eivät he tietoisesti valinneet tuollaisia tapoja. Heidän vanhemmat ovat näitä "sodanlapsia", tarkoitan että ovat kasvatetut sodan jälkeen jolloin sota aiheutti tunnehäiriöitä ja niitä kuulkaa on sitten meilläkin tässä sukupolvessa. Luulen että alkaa vähän hellittää. Jo.

Sodan jälkeenhän sotilaat eivät kovin helposti saaneet psykoterapiaa, psykologeja ei ollut kuin muutama käytettävissä. Ihmisistä tuli tunnekylmiä. Lukkoja vaikka muille jakaa ja näyttää siirtyneen sukupolvilta toisille.
 
Vierass
Kukapa olisi täydellinen. Meillä mies valittaa liiasta tasaisuudesta ja sanoo, että hänen kotonaan oli paremmin, kun tunteet meni laidasta laitaan. Itse olen asiasta eri mieltä. Miehen kertomukset siitä, kuinka koulu meni huonosti, kun ei saanut öisin nukuttua vanhempien ryyppämisen vuoksi, eivät vakuuta. Sen verran kauheaa meno oli, että itkin, kun seurusteluaikana satuin yöpymään miehen kotona. Miten kukaan lapsi voi kestää sellaista.
 
vierailija
Oon aina ajatellut että mulla on hyvä koti. Kuitenkin en esim koskaan oppinut sanomaan "Minä rakastan sinua." Lukiossa oon tutustunut ihaniin ihmisiin ja meni kauan tottua siihen että muut ihmiset pystyivät sanoa sitä niin helposti toisilleen. Itse en pysty vaikka yrittäisin. Ja parhaalle ystävlle voin vaan vastata että "Mäkin sua." Mutta nyt kun oon sen hokannu niin opettelemallahan sen oppii. Tuntuu vaan hassulle että on aina ajatellu että sana rakkaus jotenkin menettää merkityksensä jos sitä käyttää. Ihanku rakkaus vois loppua kesken. Sehän vaan lisääntyy ja vahvistuu. (Kavereilta opittua, kiitos heille.)