Lapsuus oli aika paskaa (älä lue jos haluat vaan v*ttuilla)

[valivali]

vanhempien kulissiliitossa.
Vanhemmilla ei IKINÄ ollut minkäänlaisia hellyydenosoituksia, e edes normaalia keskustelua. Piikittelyä ja vittuilua vaan.
Tappelivat, ryyppäsivät, jättivät minut yksin kotiin jo noin 10 vuotiaana baarireissujen ajaksi. Kävivät töissä kuitenkin normisti, kulissithan oli tärkeintä säilyttää siinäkin asiassa.
Oi niitä iltoja ja öitä mitä lapsena PELKÄSIN. Välillä olin yksin ja pelkäsin pimeää, välillä vanhemmat huusivat kännissä yötä myöten toisilleen tappouhkauksia, välillä heräsin yöllä siihen että isä heilui puukon kanssa, myöhemmin innostui metsästyksestä ja aikaa ennen pakollisia asekaappeja säilytti aseitaan sängyn alla. Ja mua pelotti, ihana lapsuus ja teini-ikä.
Mulla ei ollut siskoa eikä veljeä, kukaan muu ei tiedä sitä kaikkea paskaa mitä olen kuullut/ihmetellyt/kokenut. Eikä tiedä vieläkään, vaikka olen yli 30v niin häpeän vieläkin niitä asioita niin etten kehtaa kellekään kertoa. Koen omaksi syykseni.
Vanhempani erosivat kun minä tulin täysi-ikäiseksi ja muutin pois kotoa. Koko lapsuuteni kuuntelin miten he ovat mielestään niin hyviä ihmisiä kun ovat ihan MINUN VUOKSENI yhdessä. Ja minä kun pienestä asti toivoin heidän eroa. Nyt molemmat ovat katkeria kuusikymppisiä ja isäni jaksaa vieläkin olla marttyyri kun hän minun takia kesti äitiäni kaikki ne vuodet, voi vittu... En jaksa enää yhtään syyllistämistä.
Anteeksi vuodatus, alkoi vaan vituttaa. Taas.

 

[minä]

 

[mie]

tutulta kuulosta, valitettavasti

Minua aina puistattaa, kun joku sano, että "eihän me voida erota, kun meillä on lapsia. Täytyy lasten takia jaksaa...."

 

[Möppöläinen]

:hug: Turhaan podet syyllisyyttä! Ei todellakaan ole syyllinen vanhempiesi touhuihin/väkisin yhdessä oloon.

 

[Hewletin Paccardi]

:hug:

 

[ap]

tutulta kuulosta, valitettavasti

Minua aina puistattaa, kun joku sano, että "eihän me voida erota, kun meillä on lapsia. Täytyy lasten takia jaksaa...."

Tämä se minunkin pointti oli... Kyllä ne lapset tajuaa sen tunnekylmän, ellei jopa jäätävän tunnelman kotona, vaikkei tappeluita tms olisikaan.

 

[Möppöläinen]

tutulta kuulosta, valitettavasti

Minua aina puistattaa, kun joku sano, että "eihän me voida erota, kun meillä on lapsia. Täytyy lasten takia jaksaa...."

Tämä se minunkin pointti oli... Kyllä ne lapset tajuaa sen tunnekylmän, ellei jopa jäätävän tunnelman kotona, vaikkei tappeluita tms olisikaan.

Eivät lapset tosiaankaan ole tyhmiä ja varmasti huomaavat, jollei vanhempien välit ole kunnossa. :/

 

[Mamma-78]

Ehkä sun pitäis sanoa äidillesi ihan suoraan, minkälaista sinun lapsuutesi oli. Kertoa nuo samat asiat, jotka kirjoitit. Ei varmaan mitkään maailman parhaat lähtökohdat ponnistaa elämään, mutta niinhän se on, että niillä korteilla on pelattava, jotka elämä antaa. Minulla oli alkoholisti isä, jonka mielialojen mukaan meillä elettiin. Tiedän kanssa, mitä on pelätä jossain vaatekomerossa kun isä lyö äitiä. Kotiin ei voinut tuoda oikein kavereitakaan, kun ei koskaan tiennyt missä kunnossa isäukko siellä oli

 

[=((((]

Minullakin oli ankea lapsuus. Olen huomannut iän karttuessa, että nitä asioita miettii yhä enemmän ja enemmän. Varsinkin kun omia lapsia on jo. Onneksi minulla on sisko jonka kanssa on pystytty asioista puhumaan. Mutta luulen kuitenkin, että joku päivä olisi syytä keskustella jonkun ammattiauttajankin kanssa. En ole katkera vanhemmilleni, mutta tiedän ainakin mitä en halua omien lapsieni kokevan...

 

[=((((]

Ajattelen myös, että ehkä ne kokemukset ovat antaneetkin jotain. Ehkä sitä on jollain tapaa viisaampi ja kokeneempi. Minä ainakin ajattelen että vaikea lapsuuteni on kasvattanut minusta osaksi tälläisen kuin olen. Eikä siis vain negatiivisessa mielessä. Olen pitkäpinnainen, hermoilematon, ajattelen usein ongelmien tullessa, että kyllä asiat selviää -enkä stressaa.

 

[=((((]

Toisaalta.. Koska meilläkään ei koskaan ole näytetty lapsuudenkodissa tunteita.. Parisuhde asiat ovat olleet aina kompastuskiveni. Kuten myös siskollanikin. Emme kumpikaan rakastu helposti tai juuri koskaan. Kukaan mies ei sytytä tunteita ja emme löydä onnea kumpikaan kenenkään kanssa. Luulen, että meillä on jonkinlaisia tunne-elämän häriöitä. En tiedä voiko kaikesta aina syyttää lapsuutta, mutta näin ajattelen kuitenkin.

 

[sirkkatälli]

Tiedättekö mitä hyvää tässäkin asiassa on? Se, että tapahtuneet ovat menneitä. Käsitelkää menneitä sen verran kuin tarpeelliseksi katsotte ja sen jälkeen antakaa niiden mennä. Turhaa kuonaa ei kannata kantaa mukanaan. Elämä on tässä ja nyt. Ei eilen tai huomenna.

 

[ap]

Mulla myös on omissa ihmissuhteissa ongelmia. Teininä ja nuorempana pidin muka rakkautena kaikenlaista, sitä että joku hetken piti hyvänä.
Takana yksi avioliitto miehen kanssa joka osoittautui väkivaltaiseksi paskiaiseksi.
Nyt olen toista kertaa naimisissa ja mies on maailman ihanin, hänet tavattuaan jotenkin "rauhoituin" ja eka kertaa rakastan jotain muutakin kuin lapsiani. Silti en oikein osaa luottaa mieheen, ja mun on tosi vaikeaa uskoa että hän tai ylipäänsä kukaan minua rakastaisi. Pelkään koko ajan että mies jättää minut ja lähtee vaikka jonkun muun mukaan, mitään syytä näille mun peloille ei ole, paitsi mun äärettömän huono itsetunto.
sirkkatälli: Onneksi mennyt on mennyttä, kyllä nämä asiat silti välillä vaivaa vaikkei niitä jatkuvasti vatvoisikaan.

 

[mam]

tutulta kuulosta, valitettavasti

Minua aina puistattaa, kun joku sano, että "eihän me voida erota, kun meillä on lapsia. Täytyy lasten takia jaksaa...."

Tämä se minunkin pointti oli... Kyllä ne lapset tajuaa sen tunnekylmän, ellei jopa jäätävän tunnelman kotona, vaikkei tappeluita tms olisikaan.

Eivät lapset tosiaankaan ole tyhmiä ja varmasti huomaavat, jollei vanhempien välit ole kunnossa. :/

joo,mut jos es.yksi vuosi on vähän laimeaa, ei kannata siksi erota

 

[harmi]

Mulla myös on omissa ihmissuhteissa ongelmia. Teininä ja nuorempana pidin muka rakkautena kaikenlaista, sitä että joku hetken piti hyvänä.
Takana yksi avioliitto miehen kanssa joka osoittautui väkivaltaiseksi paskiaiseksi.
Nyt olen toista kertaa naimisissa ja mies on maailman ihanin, hänet tavattuaan jotenkin "rauhoituin" ja eka kertaa rakastan jotain muutakin kuin lapsiani. Silti en oikein osaa luottaa mieheen, ja mun on tosi vaikeaa uskoa että hän tai ylipäänsä kukaan minua rakastaisi. Pelkään koko ajan että mies jättää minut ja lähtee vaikka jonkun muun mukaan, mitään syytä näille mun peloille ei ole, paitsi mun äärettömän huono itsetunto.
sirkkatälli: Onneksi mennyt on mennyttä, kyllä nämä asiat silti välillä vaivaa vaikkei niitä jatkuvasti vatvoisikaan.

Luepa, jos jostain käsiisi saat Ben Malisen Häpeän monet kasvot. Aika helppolukuinen ja ainakin itsellä selkiytti ajatuksia, vaikka lukiessa kyllä ahdisti ja itketti välillä tosi paljon. Vanhemmillesi voisit sanoa, että toivoit lapsuutesi ajan heidän eroavan. Vanhempasi ovat kypsymättömiä k***päitä, jos syyttävät sinua/sinun olemassa oloasi yhdessä pysymisestään.

 

[vieras]

Mullakin vaikea nuoruus takana ja asioiden kanssa on mennyt vuosia, ennenkuin olen vihdoin päässy niistä ylitse. Minua on auttanut se, että olen hyväksynyt kaiken paskan osaksi elämääni ja ennenkaikkea sen, että olen antanut anteeksi niin asianomaisille kuin itsellenikin.

Ja kun on nämä asiat kunnossa, ei menneisyys tunnu enää läheskään niin pahalta Toki asioiden mietiskely on vienyt paljon aikaa, mutta se on sen arvoista.

Sinun kannattaa ehdottomasti kertoa vanhemmillesi asioista vaikka kirjeessä ja ennenkaikkea sinun pitää muistaa, ettei menneisyytesi ole sinun syysi. Ei lapsi todellakaan ole vastuussa omista vanhemmistaan ja heidän tekemisistään, typeriä ovat kun sinua syyttävät. Tekosyy se on...

 

[Just]

Mä kans muistan noin 6-vuotiaasta asti aktiivisesti toivoneeni että porukat eroaa. 9-vuotiaana pyysin että eroavat, mutta eivät kuulemma mun takia voi.

Erosivat kun muutin luokion jälkeen pois kotoa. Ja nyt hehkuttaneet kuinka alko uusi elämä. Joo sori kauheesti että jouduitte mun takia kärsiin vanhaa elämäänne niin kauan.