Lapsuuden huippu-urheilijat

Vähän oli vaikea vääntää otsikkoa, mutta selitetään paremmin :

Eli jos täällä on paikalla aikuisia, jotka lapsena harrastivat jotain lajia ihan tosissaan, olis kiva kuulla ajatuksia. Ja "tosissaan" tarkoitan sitä, että treenasitte monta kertaa viikossa tähtäimenä kilpailut, kisat, turnaukset, SM-kisat jne. Miltä se tuntui lapsena? Miltä se tuntuu nyt? Tuliko teistä ammatilaisia? Saitteko siitä eväät hyvien elämäntapojen aikuisuuteen? Vai oliko se veren maku suussa -meininkiä, vanhempien/valmentajan painostuksesta?

Kysyn siksi, että tytön kavereista muutamalla on monena päivänä viikossa treenit, ja pelit ja turnaukset siihen päälle. Esim. jääkiekkoa, joukkuevoimistelua, taitoluistelua ym. Hänkin kyllä harrastaa, muttei kilpailumielessä. Enkä ole sitä hänelle hirveästi edes markkinoinut, koska mulla on vahvasti sellainen mielikuva, että se ei aina ole lapselle hyväksi. Tietysti lapset on erilaisia, vanhemmatkin, mutta pääsääntöisesti koen, että lapsella on hyvä olla joku harrastus, mutta vapaalle leikille ja "hölläilylle" pitää jättää riittävästi aikaa. Enkä nyt lyttää niitä vanhempia, joiden lapset harrastavat paljon . Se on jokaisen perheen oma valinta. Halusin vaan tietää, mitä ajattelee aikuinen, joka on ollut paljon harrastava lapsi .

 

Mä treenasin tavoitteellisesti alle ala-asteikäisestä lukion loppuun, loukkaantumiseen asti. Ammattilaista musta ei koskaan tullut, mutta kisoissa tuli kyllä käytyä ahkerasti. Välillä se oli ihan pyllystä ja inhosin sitä tunnetta, joka tuli omasta toiveesta jättää leikki kesken, kun tiesi mikä pettymys se olisi valmentajille, joukkueella ja vanhemmille. Suurimman osan aikaa se oli kuitenkin äärimmäisen palkitsevaa ja jätti jälkeensä elinikäisiä ystävyyssuhteita ja terveelliset, urheilulliset elämäntavat. Säännöllinen urheiluharrastus oli myös todella omiaan pitämään teini-ikäinen tyttö poissa huonoilta poluilta ja joukkuelaji kasvatti todella sosiaalisia taitoja ja ryhmätyökykyä. Etenkin nämä jälkimmäiset olen kokenut äärimmäisen tärkeäksi opiksi mitä noilta vuosilta jäi käteen.

Ja joo, voisin kannustaa omaa lastani samaan harrastukseen.

 

Itse harrastin kovasti ala/yläkouluikäisenä monia asioita: lähinnä yhtä joukkuelajia (SMtasolla) ja musiikkia (soitin instrumenttia ja lauloin kuorossa). Lisäksi osallistuin koulun kerhoihin.

Pidin siitä kaikesta, koska asiat olivat monipuolisia. Minua surettaa omien lasten kohdalla se, että kaiken on oltava niin "lajikohtaista" jo heti pienenä. Että ei voi esim. pelata sekä jääkiekkoa ja jalkapalloa ja soittaa kitaraa vaan pitää valita joku urheilulaji jo 7vuotiaana, jos ei halua vain "leikkiä vaan kehittyä". reenit on 4 kertaa viikossa kilpatasolla + turnaukset/kisat ja niissä on kanssa oltava. Valinta on pienelle on kauheaa, jos sattuu olemaan kiinnostunut "kaikesta" tai ei elä ja hengitä vain yhtä lajia/asiaa.

Omalla kohdallani urheilusta on ollut hyötyä siinä, että olen omaksunut liikunnallisen, terveen elämäntavan. Musiikilla olen jopa ajoittain elättänyt itseäni ja siitä tuli osa työtäni. Omia lapsiani pyrin ohjaamaan monipuoliseen harrastamiseen silti, vaikka se nykysysteemeillä tuntuu olevan vaikeaa.

 

Itse harrastin kovasti ala/yläkouluikäisenä monia asioita: lähinnä yhtä joukkuelajia (SMtasolla) ja musiikkia (soitin instrumenttia ja lauloin kuorossa). Lisäksi osallistuin koulun kerhoihin.

Pidin siitä kaikesta, koska asiat olivat monipuolisia. Minua surettaa omien lasten kohdalla se, että kaiken on oltava niin "lajikohtaista" jo heti pienenä. Että ei voi esim. pelata sekä jääkiekkoa ja jalkapalloa ja soittaa kitaraa vaan pitää valita joku urheilulaji jo 7vuotiaana, jos ei halua vain "leikkiä vaan kehittyä". reenit on 4 kertaa viikossa kilpatasolla + turnaukset/kisat ja niissä on kanssa oltava. Valinta on pienelle on kauheaa, jos sattuu olemaan kiinnostunut "kaikesta" tai ei elä ja hengitä vain yhtä lajia/asiaa.

Omalla kohdallani urheilusta on ollut hyötyä siinä, että olen omaksunut liikunnallisen, terveen elämäntavan. Musiikilla olen jopa ajoittain elättänyt itseäni ja siitä tuli osa työtäni. Omia lapsiani pyrin ohjaamaan monipuoliseen harrastamiseen silti, vaikka se nykysysteemeillä tuntuu olevan vaikeaa.

Monipuolinen harrastaminen ei ole vain hauskaa vaan myös hyödyllistä. Ruotsalaisia NHL-pelaajia tutkittiin tarkoituksena löytää resepti menestykseen ja heillä kaikilla oli yhteistä esimerkiksi se, että he harrastivat lapsena useita urheilulajeja, ei vaan jääkiekkoa. Samaten he kaikki käyttivät paljon aikaa kavereiden kanssa pelailuun, ei vain järjestelmälliseen harrastamiseen. Valitettavasti usein toimitaan juuri päinvastoin ja uskotaan sen olevan tie menestykseen.

 

Mä harrastin joukkuelajia maajoukkuetasolla asti. Aloitin joskus 6-vuotiaana, pelasin vuotta vanhempien kanssa ja treenasin poikajoukkueessa (kyseessä siis "miesten"laji) oman joukkueen lisäksi. Etenin ensin pienenä oman seuran edariin, vähän vanhempana piirijoukkueeseen, aluejoukkueeseen ja lopulta maajoukkueeseen. SM-tasolla harrastin vielä lasten syntymän jälkeen, sitten kun vanhenin siirryin alemmille sarjatasoille kunnes paha loukkaantuminen lopetti peliuran viitisen vuotta sitten. Se oli osa elämää, oli tosi vaikea tottua elämään ilman. Juoksemaan en enää pysty ton loukkaantumisen jälkeen, joten löysin pyöräilyn ja kuntosalin. Niitä harrastan nyt aktiivisesti.

Lapset on saaneet itse päättää. Yksi harrastaa kilpailumielessä, kaksi liikkuvat omaksi ilokseen, pelailevat kavereitten kanssa jotain höntsäsäbää tai futista ja käyvät salilla

 

Minua surettaa omien lasten kohdalla se, että kaiken on oltava niin "lajikohtaista" jo heti pienenä. Että ei voi esim. pelata sekä jääkiekkoa ja jalkapalloa ja soittaa kitaraa vaan pitää valita joku urheilulaji jo 7vuotiaana, jos ei halua vain "leikkiä vaan kehittyä". reenit on 4 kertaa viikossa kilpatasolla + turnaukset/kisat ja niissä on kanssa oltava. Valinta on pienelle on kauheaa, jos sattuu olemaan kiinnostunut "kaikesta" tai ei elä ja hengitä vain yhtä lajia/asiaa.

Puhut asiaa. Tytöllä on luokkakaveri, joka on nyt jo joutunut valitsemaan tykkäämiensä harrastusten kesken, koska aika ei vaan riitä edes kahteen. Jos siis harrastaa neljä, viisi kertaa viikossa. Toinen ongelma on se, että jos vaikka kuudennella luokalla kiinnostuu jostain lajista, ollaan auttamatta myöhässä (riippuu toki lajista, mutta monen harrastuksen kohdalla näin on). Eikä ole helppoa löytää ns. harrastelijaseuraa tai joukkuetta, vaan se ainoa vaihtoehto johtaa kilpailemiseen.

 

Monipuolinen harrastaminen ei ole vain hauskaa vaan myös hyödyllistä. Ruotsalaisia NHL-pelaajia tutkittiin tarkoituksena löytää resepti menestykseen ja heillä kaikilla oli yhteistä esimerkiksi se, että he harrastivat lapsena useita urheilulajeja, ei vaan jääkiekkoa. Samaten he kaikki käyttivät paljon aikaa kavereiden kanssa pelailuun, ei vain järjestelmälliseen harrastamiseen. Valitettavasti usein toimitaan juuri päinvastoin ja uskotaan sen olevan tie menestykseen.

Tää on kyllä ihan totta, mutta pitää ottaa myös se huomioon, että tosi moni laji pitää sisällään sen itse päälajin lisäksi tosi paljon muitakin aktiviteettejä. Esimerkiksi oma lajini oli siis muodostelmaluistelu ja jääharkkojen lisäksi valikoimaan kuului kuntosalia, lenkkeilyä, liikkuvuusharjoitteita, käsitöitä yms. yms. Ja luonnollisesti aika näiden jälkeen oli aika kortilla, kun sivussa on koulut, mulla myös muut harrastukset sun muut. Että vaikka itse harrastinkin muutakin, ymmärrän myös hyvin, ettei yhden monipuolisen harrastuksen rinnalle ole enää resursseja harrastaa muuta.

 

Eikä ole helppoa löytää ns. harrastelijaseuraa tai joukkuetta, vaan se ainoa vaihtoehto johtaa kilpailemiseen.

Mua ärsyttää tämä ihan aikuistenkin kanssa. Ois kiva harrastaa jotain lajia ihan huvikseen, mutta yleensä ne aikuistenkin joukkueet kilpailee tai koostuu jostain entisistä sm-tason urheilijoista. Tällaiset 'pelataan kaksi kertaa viikossa huvin vuoksi'-joukkueet ovat tosin suosiossa nyt suuressa maailmassa, josta rantautuu varmaan joku päivä Suomeenkin.

 

Ainakin meidän kaupungissa on mahdollista varata esim. koulujen liikuntasaleja omaan käyttöön, ihan pilkkahinnalla. Esimerkiksi koulujen liikuntasalien tuntivuokra on 8-17€. Mutta sitten pitäisi saada vielä koottua se samanhenkinen porukka, joka tykkää pelata sitä korista tai säbää tai lentopalloa tai mitä ikinä haluaakin. Mutta ohjatun toiminnan löytäminen aikuisille, siis muut kuin jumpat, on vaikeaa.

 

Ainakin meidän kaupungissa on mahdollista varata esim. koulujen liikuntasaleja omaan käyttöön, ihan pilkkahinnalla. Esimerkiksi koulujen liikuntasalien tuntivuokra on 8-17€. Mutta sitten pitäisi saada vielä koottua se samanhenkinen porukka, joka tykkää pelata sitä korista tai säbää tai lentopalloa tai mitä ikinä haluaakin. Mutta ohjatun toiminnan löytäminen aikuisille, siis muut kuin jumpat, on vaikeaa.

Juuri tuon porukan kasaan saaminen on vaikeaa. Varsinkin naisten keskuudessa. Miehet tuntuvat harrastavan enemmän tuota kaveriporukalla pelaamista.

 

Mua ärsyttää tämä ihan aikuistenkin kanssa. Ois kiva harrastaa jotain lajia ihan huvikseen, mutta yleensä ne aikuistenkin joukkueet kilpailee tai koostuu jostain entisistä sm-tason urheilijoista. Tällaiset 'pelataan kaksi kertaa viikossa huvin vuoksi'-joukkueet ovat tosin suosiossa nyt suuressa maailmassa, josta rantautuu varmaan joku päivä Suomeenkin.

Onhan näitä harrastesarjoja jne, mutta jossain kohtaa nekin muuttuu niin kilpailulliseksi ja haalitaan entisiä huipputason harrastajia mukaan. Siellä sitten ne kuntourheilijat jää jalkoihin tai kuluttaa vaihtopenkkiä. Ikävä vesittää tommonen hyvä liikuntaharrastus.

 

Itse olen harrastanut lapsena juoksua. Ajauduin vähän vahingossa sille tielle, olin n.6-7 vuotias kun kysyttiin mukaan maastojuoksukisoihin. Yllätykseksi pärjäsinkin hyvin. Ja niin hiihdon tilalle tuli juoksu. En oikeastaan harjoitellut mutta silti pärjäsin hyvin kisoissa. Äitini kuljetti kisoihin lähes joka viikonloppu. Muistan ala-aste aikana, että minua kiusattiin ns. yksilölajista. Paikkakunnalla panostetaan paljonkin tiettyihin joukkuelajeihin ja minä olin outo susi joka harrasti yksilölajia.
Juoksu jäi kuvioista yläasteella, kun päätin vain että nyt loppuu. Kaduin päätöstäni parin vuoden sisään, ja koin silloin olevani liian vanha aloittamaa uudelleen juoksun parissa kilpailemisen.

Rakastan edelleen juoksemista ja kilpailuhenkisyyttä löytyy vaikka millä mitalla. Se kun näkee juoksulenkillä jonkun juoksijan selän, saa kinttuihin vipinää entisestään. Ja se tunne kun pääsee ohi ja saa vielä jätettyä toisen juoksijan. Ehkä jonain päivänä rohkaistun ja lähden veteraanikisoihin.

 

Kysykää Petri Nygårdilta. Sehän oli oman ikäluokkansa yksi parhaita suomalaisia jääkiekkoilijoita ja kutsuttiin maajoukkueleirillekin.