Minä kirjoitin, että on ihanaa kun lapset kyläpaikassakin uskovat napakkaa kieltoa tai viimeistään sitä että mennän luo.
Ruuanlaitto-ongelma on meillä tosiaan ratkaistu osin tuolla portilla, joka ilmestyi meille pakon sanelemana mehunkeittoaikaan. silloin kun ei itsekään ole jatkuvasti keittiössä, vaikka kuuma kattila porisee hellalla ja höyryävä mehu lirisee kattilaan. Portti jäi, sillä huomasin, että pojat pystyy sulkemaan keittiöstä juri kriittisimpien ruuanlaittohetkien ajaksi. Siihen minä ne portin taakse paimennan ja siinä he sitten veikeilevät - tietävät kyllä että turvallisuuden takia heidät siihen hetkeksi vien. Kätevää silloinkin kun pienimmäinen saa päähänsä kiipeillä ruokapöydälle.
Myös minä sorrun joskus huutamaan, en ole pulmunen. Mutta olen myös vahvasti sitä mieltä, että huutaessaan aikuinen on tilassa johon fiksu ja jaksava vanhempi ei joudu. Ongelmat ovat yleensä ennakoitavissa ja ratkaistavissa toisin, kun vaan jaksaa käyttää siihen energiaa ja aivojaan. Meillä puolitoistavuotias osaa jo esim. varoa kuumaa. Oppi sen polttamalla pikkuisen näppejään olohuoneen uunin kyljessä, "vahinko" tapahtui valvotusti niin että mies kokeili uunia ja varmisti ettei kylki ole valtavan kuuma. Lapselle sanottiin että siihen ei saa koskea koska uuni on kuuma, sattuu. Uuni jätettiin kuitenkin vahtimatta, jolloin lapsi haki huomiota ja meni lääppimään kylkeä ja se poltti sen verran että itku tuli, jolloin tietenkin lohdutettiin, mutta samalla kerrottiin ja näytettiin että kuuma on ja koskea ei saa. Nykyään osaa melko hyvin varoa hellaa, kuumaa ruokaa, kiuasta, kuumaa vettä. Ja kuntelee, mitä sanotaan. Ovat oppineet varomaan mm. laatikoita, saranoita, kiipeämistä ja lätäköitä samalla tyylillä - on annettu töpätä kun on varmistettu että töppää turvallisesti.
Vilkkaita ovat meidänkin pojat. Mutta ajattelevia. Sellaisia toivoisin ap:nkin lapsistaan löytävän, mutta en kiistä etteikö lapsissa ole suurta eroa. Mutta ei meidän lapsemme olisi näin "helppoja" jos emme käyttäisi enemmän aivojamme kuin äänijänteitämme.
(