lapsiako?

[elas]

En tieda kirjoitanko oikealle palstalle, mutta haluaisin muiden ajatuksia tilanteestani.
Olen 30v nainen hyvassa suhteessa herttaisen miehen kanssa. Monet ystavistani ovat perustaneet perheen tai yrittavat tulla raskaiksi.
Pidan lapsista ja mieheni on todella hyva lapsien kanssa. Suvun ja ystavien lapset ovat meille kummallekkin rakkaita.
Tiedan etta jos haluan lapsia saada, tassa iassa ei voi kovin kauaa odotella.
Mutta, Minulla ei ole minkaanlaista viettia tai vauvakuumetta. En vain tunne minkaanlaista tarvetta tai halua tulla raskaaksi ja elaa perhe elamaa.
Pitaisiko yrittaa tulla raskaaksi vaikka tunnepuolella siihen ei ole mitaan halua, sen takia etta sita saattaisi joskus katua. Onko taalla perheellisia naisia jotka ovat olleet samanlaisia? Ja miten tama uusi perheellinen elama on kohdellut teita? Muuttuuko mieli raskauden aikana?

 

[mmllppp]

Pitaisiko yrittaa tulla raskaaksi vaikka tunnepuolella siihen ei ole mitaan halua

Ei.

Suhteet-osastolla on oma palsta vapaaehtoisesti lapsettomille.

 

[oma asia]

No ei todellakaan kannata alkaa 'väkisin' perhettä perustamaan. Sehän on tasan jokaisen oma asia haluaako lapsia vai ei.

 

[kuuntelesydäntäsi]

Minä nautin pitkään lapsettomasta elämästä. Siitä rauhasta ja vapaudesta. No jossain vaiheessa ympäristön paineet ja ikä sai miettimään lisääntymistä ja olin myös hieman kyllästynyt työelämään, josta halusin taukoa.

Raskausaika oli minulle kamalaa ja ihmettelin niitä juttuja naisen kukkaan puhkeamisesta. Kun lapsemme sitten syntyi, olin tietenkin onnellinen hänestä, mutta aikansa vei totuttautua valvomiseen ja siihen ajatukseen, että on seuraavat 18 vuotta vastuussa toisesta ihmisestä. En myöskään innostunut vauva-aiheesta jauhamisesta muiden äitien kanssa, vaan kaipasin aikuisten keskusteluja.

Neuvona sinulle, joka epäröit: kuuntele itseäsi ja vain itseäsi, niin et tee virhevalintaa. Lapsen kanssa elämiseen kyllä tottuu, mutta välillä kaipaa entistä aikaa.

 

[nelli79]

Moi
Mulla on osaksi vähän samat ristiriitaiset fiilikset mutta olen kallistumassa lapsi-vaihtoehtoon. Olen edelleen epävarma mutta luotan siihen että elämä kyllä kantaa. Olen 29-vuotias nainen, todella hyvässä joskin vasta 1,5 vuotta kestäneessä parisuhteessa 27-vuotiaan miehen kanssa joka haluaa ehdottomasti lapsia. Minulla ei koskaan ole ollut mitään vauvahaaveita mutta ei ihan suoranaista kammoakaan, tykkään ihan lapsista mutta en voi sanoa että rakastaisin mitenkään erityisesti lapsia. Eli se mikä mua henkilökohtaisesti vähän epäilyttää on juuri se että mitä jos tekee ratkaisun hankkia lapsia ja sitten kun sen saa niin huomaakin että ei olisi pitänyt Joo tiedän että lapsia ei noin vaan saa ja sitä asiaa pitää todella miettiä ja olemme totta kai miettineetkin mutta tuntuu että vaikka kuinka paljon miettii ja mähkäilee niin valmista kaavaa ei vaan tule... Eli se mitä nyt olemme päättäneet on yrittää vauvaa, eihän sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu mutta mulla ratkaiseva ajatus oli se että en halua kymmenen vuoden päästä huomata että mitä olisi voinut olla jos olisi lapsi...

 

[Tuttua on]

Toiset tietää ja tuntee vahvasti haluavansa lapsia, toiset eivät. Jotkut huomaavat vasta lapsen saatuaan, että tämä olikin juuri sitä mitä halusin. Yhdelle ystävällinen kävi niin. Ja voi myös käydä niin, että huomaa tehneensä virheen...

Olen itsekin todella kahden vaiheilla. En koe mitään tarvetta tai haluakaan saada lapsia. Nautin elämästäni ja ihmissuhteestani riippumattomana. Mutta tosiaalta pelottaa, että jos jonain päivänä muutankin mieleni - ja silloin on jo liian myöhäistä?

Vapaus on valintoja, ja koska meillä länsimaisilla naisilla on valinnan vapaus raskauden suhteen, edessämme on myös vaikeita päätöksiä.

 

[Vaikea päätös on]

Päätös on vaikea, mutta kuitekin, mieti sitä,
kumpi oikeasti kaduttaisi enemmän, se että sait lapsen vai se että et saanut ?
Jos saat sen lapsen ja muutat mielesi, ei kovin paljon ole vaihtoehtoja.
Jos et saa ja muutat mielesi, voit adoptoida hyvin vielä neljäkymppisenäkin.

Suurempi riski mielestäni on tehdä "varmuuden vuoksi" lapsia.
Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus syntyä toivottuna ja siksi
lapsia pitäisikin "tehdä" vain sellaisten jotka niitä OIKEASTI haluavat.

 

[Miten on?]

Mä luulin, että 40 jälkeen ei enää saa adoptoida...?

 

[vain halusta]

Mä luulin, että 40 jälkeen ei enää saa adoptoida...?

Siinä on käsittääkseni joku semmoinen, että vanhempien ja lapsen välillä ei saa olla tiettyä suurempaa ikäeroa. Jos näin on, yil 4-kymppisenä voi adoptoida vähän isomman lapsen.

Lasta ei missään tapauksessa kannata tehdä, ellei sitä itse halua. Varsinkaan naisen, joka joutuu läpikäymään raskauden ja synnytyksen ja niiden aiheuttamat muutokset, on useimmiten paljon enemmän "kiinni" lapsessa, jolle lapsi todennäköisesti eron sattuessa jää jne.

 

[Vauvakuumeesta]

Mutta muista ap se, että jos edes jollain tasolla uskot haluavasi lasta, kannattaa asiaa miettiä ihan järjellä - siis myös puolesta ei vain vastaan. Vauvakuumetta ei mitenkään välttämättä koskaan tule. Tai ehkäpä se tulee ihan liian myöhään. Meillä alkaa olla yritystä takana jo kohta kaksi vuotta ja vauvakuume on ikuisesti vain antanut odottaa itseään enkä usko sitä koskaan saapuvaksi. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, etten haluaisi lasta. En ehkä yhtä palavasti kuin joku toinen, mutta omaani rakastaisin aivan varmasti, vaikka en mitenkään erityisen lapsirakas olekaan, lapset pikemminkin vähän pelottavat minua - etenkin pienet. Uskon vakaasti, että luonto hoitaa asian siinä yhdeksän kuukauden aikana, vaikka en usko, että silti tulen olemaan mitenkään erityisen ihastunut KAIKKIIN maailman lapsiin. Tuolla jo toisessa keskustelussa sanoin, että uskon, että katuisin enemmän lasten hankkimattomuutta kuin sitä että niitä hankkisin. Kuten joku tuolla ylempänä kehottikin, kannattanee miettiä sitä kysymystä tarkasti

 

[hyvä elämä ei edellytä lapsia, jos niitä ei halua]

Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, etten haluaisi lasta.

No ap kyllä sanoo, ettei koe mitään tarvetta tai halua tulla raskaaksi ja elää perhe-elämää.

Ap:n ei mun mielestä noissa tunnetiloissa kannattaisi ryhtyä lasta yrittämään. Se ei ole automaatio, että rakkaus lapseen ja halu äitiyteen käynnistyy jos sen lapsen vaan vastentahtoisesti väkisin tekee, vaikka moni ei-toivotunkin lapsen äiti toki rakastuu lapseensa. Käy lukemassa vaikka Kiinankaalin rehelliset pohdinnat tuolla Vauvan hoito -puolella.

 

[Vauvakuumeesta]

No, ei kyllä tosiaan tietenkään kannata lasta yrittää, jos/kun ei siihen tunne mitään tarvetta (ja kyllä minä ap:n kirjoituksen luin). Mutta pointtini on, että vauvakuumetta ei välttämättä tule jokaikiselle sellaisellekaan naiselle, joka lapsia haluaa. Ja että järjelläkin voi lapsiasian ajatella. Ja jos sitä vauvakuumetta jää odottelemaan voi aika ajaa ohi ja tulla kadutus myöhemmin. Minusta koko vauvakuume on aivan ylihehkutettu ilmiö, jonka ikäänkuin pitäisi langeta jokaikisen naisen kohdalle tai on jotenkin viallinen. Tai jos ei vauvakuumetta ole, pitäisi ikuisesti olla hankkimatta lapsia.

 

[Vauvakuumeeton]

Ihan totta. "Vauvakuume" on kuitenkin tuore ilmiö, ja liittyy myös siihen länsimaisen nykynaisen mahdollisuuteen valita. Kun lapsia tulee, halusi tai ei, harva tuntee "vauvakuumetta", tai joutuu pohtimaan haluaako lapsia, koska ja millä ehdoin.

 

[elas]

Kiitoksia vastauksista,
On hienoa etta viitsitte jakaa ajatuksia tasta asiasta. Luin myos Kiinankaalin ajatuksia tuolta toiselta palstalta. Nille jotka lasta talla hetkella yrittavat, onnea matkaan.
En tieda tuleeko minusta koskaan aiti mutta tiedan etta ottaisin asiasta vastuun ja varmasti rakastaisin lasta. En myoskaan usko etta olisin erityisen huono aiti.
Miehen kanssa ollaan tasta puhuttu, ja talla hetkella ollaan sita mielta etta meidan elama on hyva juuri nain. paiva kerrallaan.

 

[Järjellä ja tunteella]

Vielä vähän jatkan tähän ketjuun, vaikka ap onkin jo päätynyt kohdallaan ratkaisuun, ainakin tällä hetkellä.

Olen elänyt jo yli 10 vuotta onnellisessa suhteessa mieheen, jota rakastan yli kaiken. Olemme onnellisia ja tyytyväisiä elämäämme, mutta yksi asia on ollut meille vuosia vaikea: mieheni haluaa lapsia, minä en.

Kolme kuukautta sitten päädyimme ratkaisuun, että jätämme pois ehkäisyn ja annamme luonnon päättää tuleeko meille lasta tai ei. Emme ole kovin nuoria enää kumpikaan. Tunsin olevani valmis ratkaisuun ja siihen, että meille ehkä tulisi sittenkin lapsi.

Tein eilen raskaustestin - ja se näytti plussaa. Ensimmäiset ajatukseni olivat epäusko ja kauhu. Nyt tunnen oloni lähinnä tyhjäksi ja masentuneeksi. En sittenkään ollut tähän valmis enkä näe mitään postiviisita tai iloista asiassa. En ole kertonut vielä miehelleni, keskustelusta tulee todella tuskallinen.

Ajattelin asiaa järjellä, ja myös tunteella, sillä tiedän lapsen olevan miehelle suunnattoman tärkeä asia ja rakastan häntä. Se ei kuitenkaan riittänyt. Ei ainakaan vielä juuri nyt. En tiedä mitä päätän/päätämme tehdä.

 

[upup]

up

 

[Ann_i]

Järjellä ja tunteella; olethan tietoinen, että erittäin moni nainen on syvästi järkyttynyt, kun saa kuulla olevansa raskaana, ja moni miettii, että mitä ihmettä tässä tuli tehtyä - tätäkö haluan? Alkuraskauden voimakkaat negatiiviset tunteet, ja vihamielisyys tulevaa lasta kohtaan on yleistä, aj niitä minäkin kävin lävitse. Tämä on ensimmäinen raskausajan kriisi, toinen tulee sitten, kun lapsi alkaa potkimaan. Silloin moni miettiin kauhuissaan, että on ihan varma, ettei ollenkaan haluakaan lasta, nyt kun lapsi on jotenkin todellisempi liikkuessaan siinä ihon alla. Nämä on siis terveitä, normaaleja reaktioita, eikä kerro siitä, paljonko tulet lasta rakastamaan. Siksi raskausaika on niin pitkä, että mieli ehtii käydä totaalisen myllerryksen lävitse ennen lapsen syntymää.

Nämä kaikki, masennus, pettymyksen tunteet, halu perua kaikki ja viha ja kiukku raskautta kohtaan on siis tunteita, jotka täytyy käydä rehellisesti läpi raskausaikana, koska muuten ne käydään läpi lapsen synnyttyä, ja se on sitten vaikeampi juttu. Minulle vauva-aika on ollut helppoa henkisesti, koska raskausaikana luotin siihen, että tuntuu miltä hyvänsä, niin siltä juuri sillä hetkellä kuuluu tuntua, ja että varmasti suojelen ja rakastan lastani kun hän syntyy. Kuten on käynytkin.

Suosittelen sinulle kirjaa "raskausajan mahdollisuudet". Rehellistä, virkistävää tekstiä, jota äitimyytti aina onnellisesta äidistä ei ole pilannut. Luulen, että tuo kirja voi vastata moniin kysymyksiin, joita nuo tunteet herättää.

Älä siis tee mitään hätiköityä. Mielikuva siitä, että nainen plussattuaan itkee ilosta miehensä käsivarsilla, on useimmissa tapauksissa pelkkää median luomaa mielikuvaa. On erittäin yleistä, että sekä mies, että nainen, miettivät tosissaan,mitä positiivista tässä nyt muka on. Muista, että et sinä hetkessä muutu mihinkään - mielelläsi ja kehollasi on yllin kyllin aikaa sopeutua. Sinuä säilyt kyllä samana ihmsienä, eikä elämänhallintasi katoa mihinkään, vaikka oletkin raskaana. Voimia ja kaikkea hyvää sinulle. Kunpa jaksaisitte yhdessä tämän raskauden vaikean alun, sen jälkeen kaikki helpottaa. Ne onnen ja rakkauden tunteet tulee sitten pikkuhiljaa, pieninä murusina raskauden edetessä. Mielesi pitää siitä kyllä huolen, kun et pakota itseäsi olemaan onnellinen vain muiden mieliksi. Lapsi on turvassa sisälläsi, hän saa sinulta kaiken, mitä tarvitsee. Ei hän vaadi sinua rakastamaan häntä tai tulemaan hillittömän onnelliseksi.

 

[Ann_i]

Palaan vielä aiheeseen; ymmärräthän myös, että tunteesi tällä hetkellä kohdistuvat mielikuvaan lapsesta, joka tuntuu vieraalta ihmiseltä, ehkä vihamiehiseltäkin, eikä siihen todelliseen, elävään lapseen, jota kannat, ja jota et vielä tunne. Ei teille ole syntymässä mitään ylimaailmallista vauvolentoa, vaan sinun lapsesi. Tällä hetkellä sinun tunteesi heijastavat enemmän pelkojasi, odotuksiasi ja kokemuksiasi koko elämäsi varrelta, ei sitä, mikä sinulla on edessä. Vauva ei suurimmalle osalle odottajista tunnu raskausaikana konkreettiselta, eikä liikkeistä huolimatta edes todelta, ennen kuin hän on syntynyt. Sellaista, mitä ei osaa kuvitella, on vaikea etukäteen erityisesti rakastaa ja siitä on vaikea iloita.

Äidiksi tulo tarkoittaa, että elämään tulee uusi, vahva ihmissuhde pienen ihmisen kanssa, ei sen "kummempaa." Jos pystyy elämään hyvässä parisuhteessa, pystyy elämään hyvää elämää myös pienen ihmisen kanssa - molemmissa pätevät samat rakkauden lait.