Lapsia vai ei...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja voikuntietäis
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Entä kun mies on ns. tyytyväinen työtön, joka kyllä olisi tosi hyvä isä, mutta mites elanto kun minä olen tähän asti tuonut toimeentulon? Kaiken lisäksi asumme toisella puolella maata kuin minun sukulaiseni ja miehen sukulaisten huomaan taas en voisi ikinä luottaa lastani hoitoon, jos hoitopaikkaa tarvitsisi. Luulen, että muuten olisin vihdoin valmis äitiyteen, mutta nämä realiteetit toimeentulon ja jaksamisen suhteen hirvittävät.
 
Haaveita vain; no, meillä sama tilanne, paitsi että mies on ns. ikiopiskelija. Hän on kuitenkin ihan reipas ja vastuullinen ihminen, vaikka noi opinnot tökkiikin.
Vaikka ihanne on, että mies saisi pikapikaa opintonsa loppuun tai menisi töihin, niin realistista se ei ole.

Me ollaan ajateltu näin, että mies jää kotiin lapsen kanssa, ja minä palaan työhöni, joka on mukavaa ja mielekästä. Kaikki hyötyvät; toimeentulo säilyy kohtuullisena, ja minä voin käydä töissä ilman, että tarvitsee huolehtia lapsen sairasteluista ym. Mies voi jäädä kotihoidontuella kotiin ja opiskella samalla. Sitä paitsi hänellä on tässä lähellä paras kaveri koti-isänä, joten hänellä olisi päiviksi seuraakin.
Meilläkään ei ole sukulaisia hoitamassa, mutta tämä riski nyt on otettava, tai sitten on pakko jäädä lapsettomaksi. Eiköhän me kaksi tervettä aikuista nyt yhden lapsen kanssa pärjätä- jos voimat on lujilla niin sitten ei toivota enempää lapsia.

Joten miten teillä kävisi samanlainen ajattelmalli; miehellä säästyy päivärahat, kun hän saa olla kotihoidontuella, sinä saat keskittyä myös työhösi ja jos miehesi saa töitä, niin mietitte asioita sitten uudelleen. Sinä saat olla se odotettu supersankari, jota odotetaan kotiin (jossa kotityöt tietty tehtynä) ja mies se, jolle lapsi voi kaiket päivät kiukutella. Ei kai se niin pahalta kuulosta sentään?;)
 
Anteeksi kun tuppaan teidän ketjuun. Sanon teille et teistä tulee hyviä ja maalaisjärkeä käyttäviä äitejä jos joskus päätätte ryhtyä äideiksi. Ei siinnä tarvitsekuumeilla ja koko maailmaansa muuttaa vauvan syntymisen myötä, vaikka ajatus maailma siinnä muuttuukin pikkuisen kuitenkin =)
Ja niille jotka ei äideiksi loppujen lopuksi halua niin onnea heillekkin omaan valintaansa
 
Omat ajatukset lapsiperhe-elämästä liukuu äkkiä semmoiseen marttyyrimäiseen ahdistukseen; olen mm. miettinyt, että jos tulisin raskaaksi, pitäisikö irtisanoutua vakityöpaikasta (tiedän, hullua), jottei työnantaja (joka on kohdellut mua aina tosi reilusti) joutuisi maksumieheksi näiden perheellistymispyrkimyksieni vuoksi. Ja jos jäisin näihin töihin, niin kuinka pystyisin AINA hoitamaan työni niin, että olisin neljän jälkeen päiväkodissa jälkikasvua noutamassa? Joskus ajattelin ihan tosissani, että täytyisi varmaan tulla töihin vielä illalla, kun on lapsi nukkumassa... mitä en todellisuudessa edes kuvittele jaksavani tehdä. Lisäksi kannan jo valmiiksi huonoa omaatuntoa sotkuisesta kodista, riittämättömästä ajasta lapsen kanssa, purkkisapuskasta, kertakäyttövaipoista... Omat harrastukset olen mielessäni haudannut jo aikaa sitten.

Joo, aivan ihana keskustelu. Ap, vaikutat tavattoman ihanalta ihmiseltä, kun jaksat kantaa huolta jopa työnantajasi hyvinvoinnista. Mutta oletko ajatellut, onko tunne aidosti molemmin puolinen. Itselläni on mukava työ, kivat pomot ja työyhteisö. Mutta tiedän, että jos firmallamme lähtisi menemään hunosti, nämä kivat pomot eivät tarpeen vaatiessa epäröisi saneerata minua pihalle. (Talon muilla toimialoilla/osastoilla tätä on tapahtunut aivan viime aikoina)

Muista, että Kela korvaa työnantajallesi osan taloudellisista menetyksistä. (Harva saa enempää kuin 3kk täyden palkan, josta Kela maksaa osan työnantajalle ja lopun maksaa sitten joka tapauksessa Kela). Koska vaikutat työteliäältä tyypiltä, olet jo ehtinyt maksaa melkoisen kasan veroja... mm. perhetukia varten.

Se, että olet ilmeisesti tottunut painamaan jatkuvasti ylitöitä huolestuttaa minua eniten. Olet todennäköisesti juuri näitä "liian kilttejä" työntekijöitä, jotka suurella todennäköisyydellä polttavat itsensä jossain vaiheessa loppuun. En halua "maalata piruja seinälle", mutta jos normaalin perhe-elämän ja työn yhteen sovittaminen ahdistaa sinua noin paljon, saattaa "bönari" olla jo nurkan takana. (Vinkki: Älä luovu kaikista harrastuksistasi edes sitten, jos joskus päätät perustaa perheen... ne ovat ainoa keino pitää pää kasassa)

Olen itse kohta vuoden vanhan pojanpalleron äiti. Olen tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, ettei työ ei tekemällä lopu (Koskee myös kotitöitä... heh, heh) Jos emme synnytä lapsia, on kaikki muukin työ tulevaisuudessa turhaa. Pikkulapsivaihe vie vain joitain vuosia ja niitä työvuosia meillä kolmekymppisillä on jäljellä ihan riittävästi.

Lukeudun myös äiteihin, joilla ei koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta. Omat ajatukseni kiteytti Body Shopin perustaja tuossa joku aika sitten näkemässäni TV-haastattelussa. Hän teki lapsia ainoastaan uteliaisuudesta. On aina halunnut kokeilla uusia asioita, eikä halunnut jäädä paitsi tätäkään kokemusta. Firman hän perusti lasten ollessa muistaakseni 5- ja 7-vuotiaita ja hyvin ehti ;O)

Palatakseni alkuun... vaikutat niin mukavalta ja ajattelevaiselta tyypiltä, että sinusta tulisi varmasti hyvä äiti. Jos toisaaltaan päätät satsata täysillä uraan, niin uskon, että saat sillekin valinnalle arvostusta. Mietit nyt vain rauhassa, mikä on tärkeää!!!
 
Kiitos sinulle, Muutama mielipide, mieltä lämmittävistä sanoista! Olet varmasti ihan oikeassa, mm. tuon saneerausjutun suhteen. Näinhän se menee. Vaikka tämä nyt menee rankasti alkuperäisen aiheen ohi, niin valotan sen verran ajatuspohjaani, että omassa päässäni homma menee näin: palkkaa maksetaan tehdystä työstä, ja sopimuksen ehdoin kumpikin osapuoli voi tarpeen vaatiessa irrottautua sopimuksesta. Siis minä voin vaihtaa työpaikkaa, tai työnantaja voi irrottautua tarpeen vaatiessa minusta. Tähän kuvioon ei äitiysloma OMASSA PÄÄSSÄNI mahdu. Siis että minä, yksipuolisesti, "hankkiudun" raskaaksi. Työnantaja maksaa (ok, vain osan) kuluista, mutta hän on silti sidottu minuun, tietämättä, tulenko takaisin 5 kk päästä - 9 kk päästä, 3 v. päästä??? Nyt karataan rankasti yhteiskuntapolitiikan puolelle, mutta jotenkin en vaan koe reiluna sitä, että voin noin vain tehdä kahden osapuolen väliseen sopimukseen omin päin muutoksia, jotka toisen on vaan nieltävä.

Ja juu - tiedän kyllä, että laki on näin, ja minulla on halutessani täysi oikeus toimia niin. Ymmärrän myös sen, että nämä säännöt on luotu perheen/lapsen turvaksi, eikä ihmisillä keskimäärin koskaan olisi mahdollisuutta hankkia lapsia, jos kaikki pitäisi maksaa omasta pussista. Mutta huolimatta pykälistä, omassa mielessäni en vaan kokisi tekeväni oikein. Jotenkin tuntuu, että tästä näkökulmasta työnantajan ei todellakaan kannata palkata synnytysikäistä naista vakitöihin - ja näinhän monet työnantajat eivät myöskään tee. Minä haluaisin olla luottamuksen arvoinen, yhtä hyvä ja tuottava ja "luotettava" kuin mieskollegat. En halua erityiskohtelua (hyvässä enkä pahassa), vain siksi, että olen nainen.

Kuten sanouttu, aiheen vierestä meni, eikä tämä asia nyt oikeasti minua koko aikaa vaivaa. Tämä on vain yksi niistä asioista, jotka minua äidiksi tulossa mietityttää. Ja kun mieli on epävarma, niin sitähän pohtii kaikkea mahdollista...
 
Ap: minä taas kuulun niihin työntekijöihin, jotka työllistyy vain hankkeisiin. On selvää, ettei työnantaja ole sitoutunut minuun kuin suhteellisen lyhyiksi ajoiksi kerrallaan. Siksi minulle ei ole koskaan tullut mieleenkään, että minun pitäisi sitoutua työnantajaan. Ja siksi tuntuu ihan hullulta, että jättäisin oman elämäni elämättä vain kasvottoman organisaation vuoksi. Hitot se välittää, onko sitä työtä tekemässä minä vai joku muu. Oma elämäni on kuitenkin se, joka kantaa näiden hankkeiden välisinä työttömyysaikoina.

Riippumatta siitä, mitä teen lastenhankinnan suhteen, kehotan vakavasti miettimään, onko työsi ja oma elämäsi tasapainossa. Työ ei nimittäin kanna sinua kuin juuri niin kauan, kuin olet fyysisesti ja henkisesti riittävän vahva jaksaaksesi sen kanssa. Teit lapsia tai et, jossain vaiheessa työelämä ei enää anna sinulle sitä mitä se nyt antaa. Sen näkee hyvin selvästi näistä vanhemmista uraohjuksista; jossain vaiheessa oven takana on kymmenittäin nuoria ja nälkäisiä kilpailijoita syrjäyttämään vanhan työntekijän. Työ ei koskaan ole antanut sitä kiitosta, mitä siltä kaikkien uhrauksien jälkeen alitajuisesti ollaan odotettu. Monet alkavat viidenkympin jälkeen etsiä elämäänsä uusia arvoja työn lisäksi, ja silloin on kova paikka herätä siihen, ettei ole kehittänyt myös omaa elämäänsä.

Sinä olet varmasti erittäin hyvä työntekijä. Mutta sinäkään et jaksa, jollet panosta myös omaan elämääsi. Ajattele näin; miksi meillä kaikilla muilla naisilla olisi oikeus tehdä lapsia, myös työnantajan piikkiin, mutta sinulla ei sitä oikeutta olisi? :)
 
Aika hurjaa lukea, että joku on noin tunnollinen työntekijä. Kyllä mäkin (akatemisesti koulutettu, hyvässä duunissa) teen työni tunnollisesti, mutta musta jos sopimuksessa lukee, että työaikani on 7h 15min, niin se myös on sitä. Ja siitä pidän kiinni.

En ikinä jättäisi elämää elämättä töiden takia. Imaiseehan kiinnostava työ, johon on sitoutunut, välillä aika hyvinkin mukaansa, mutta työ on vain työtä. Ihan oikeasti. Kyllä se hyvän itsetunnon antaa, mutta kovin kestävää se ei kuitenkaan ole. Sitä saa pönkittää itsetuntoaan työn kautta ikuisesti ja silti tuntea itsensä vajaaksi. Ja onko sitten ihan oikeasti onnellinen?

Jokainen on korvattavissa ja aika kilpailuhenkistä se meininki kuitenkin on. Musta vuoden äitiysloma antoi toisaalta ihan erilaista perspektiiviä myös työelämään. Viisikymppiset ovat sen selvästi jo tajunneet. En mä tarkoita että on sitten jo ihan kyyninen laiska paska, mutta selvästi huomaavat, milloin joku asia on "taistelun" arvoinen ja milloin ei.

Mä oon ainakin niin itsekäs, ettei ole mitään omantunnon ongelmia siitä että olen jo toisella äitiyslomalla. Työnantaja on sellainen verenimijä joka tapauksessa, että nyt on aika ottaa takaisin. Kyllä kotona on tärkeimmät asiat elämässä eikä jossain projekteissa.
 
Olipa hyvä kirjoitus, nimim. Maiju2! Olen samaa mieltä, vaikka olenkin unelmatyössäni ja työ on innostavaa ja palkitsevaa. Olen 28-vuotias ja odotan esikoistani, olen ollut koulutustani vastaavassa työssä runsaat neljä vuotta.

Luin Ritva Kuusiston mainiosta kirjasta "Imetän ja hoivaan" (WSOY) seuraavan ajatuksen: "Lapsi ei halua tulla pysäyttämään elämäämme. Hän haluaa tulla hyväksytyksi joukkoomme." Yhdyn ajatukseen täysin, ja siksi haluankin lapset suht nuorena. Oikeastaan, olenko enää edes sitä?! Lapsesta tulee osa elämääni, elämäni ei keskeydy tai joudu jäähylle lapsen syntyessä. Minusta vain tulee sen lisäksi mitä nyt olen, äiti.
 
Pelottaa ihan tollanen sitoutuminen työhoön. Siis kohtelet mieluummin reilusti työnantajaa kuin mietit lapsesi parasta. Lapsellesi on parasta että sinulla on työ johon palata ja parempi äitiyspäiväraha. Tuskin teilläkään ylimääräistä on.

Itsekin tein mainonnan alan hommia välillä 20h/vrk ja olin todella sitoutunut työnantajaan. Mutta en todellakaan tuntenut huonoa omaa tuntoa äitiyslomastani, vaikka oli pienessä firmassa ja äitiysloma sekoitti pakan täydellisesti. Kun työnantajasi on palkannut sinut vakituiseksi, hän on antanut sinulle mahdollisuuden äitiyslomaan, aivan tietoisesti.

Ikävä kyllä, maailma on kova ja julma ja ihmiset käyttävät hyväkseen liian hyväsydämmisiä ihmisiä..
 
Nyt en malta olla vielä pikkuisen jatkamatta... Ensinnäkin - mielestäni teillä, jotka ette ole "ylisitoutuneita" työhönne, on erittäin hyvät perustelut ajatuksillenne. Ihan oikeasti. En tarkoita noilla mielipiteilläni sitä, että näin "kuuluisi" ajatella - en edes pidä ajatuksiani millään tavalla ainoina oikeina omalla kohdallani. Kerroin vain siltä, miltä minusta tuntuu. Siis alitajuisesti, järkiperusteista huolimatta.

Ja toinen juttu (vaikka tällä ei nyt ole yhtään mitään merkitystä...), niin en koe ollenkaan olevani "työn orja", puhumattakaan että uraohjus. Työaikani on 7,5 h/pvä - ja ok, joustan päivittäisessä työajassa, mutta "lahjaksi" en tunteja anna. Mm. kesällä jatkoin vuosilomaani kahdella viikolla (=menneen vuoden ylityöt). Tämä on työnantajan kanssa sovittu, ja homma toimii molemmin puolin. Ehkä olisikin helpompi olla "itsekäs", jos työnantaja vaatisi ja edellyttäisi ilmaisia ylitöitä tms, mutta kun näin ei ole. Lomilla on puhelimet kiinni, eikä se tuota mitään ahdistusta, päinvastoin.

Maiju2: Et ehkä saanut ihan kiinni siitä, mitä yritin kertoa. Minua ei huoleta lainkaan se, että joku joskus ottaa paikkani. Näinä (tulevan?) työvoimapulan aikoina uskon siihen, että töitä riittää tekevälle. Ehkä. Ongelmani (joka nyt kyllä tällä palstatilalla mitattuna on saanut vähän liian suuret mittasuhteet...) on lähinnä se, että mielestäni ei ole oikein, että työnantaja palkatessaan naisen, joutuu kantamaan riskin asiasta, johon hän ei voi vaikuttaa. Ja jos jäisin ä-lomalle, se riski konkretisoituisi minuun. Tämä ei tunnu oikealta.

Ja vielä siitä uran tekemisestä... Jos saisin lottovoiton, jättäisin todennäköisesti nykyisen työni, vaihtaisin totaalisesti alaa, muuttaisin korpeen, ja alkaisin näperrellä rakkaan harrastukseni parissa :-) En elä tälle työlle, vaan elän tällä työllä. Syy, miksi pohdin välillä kieltämättä vähän epäloogisiakin juttuja, on se, etten jostain syystä tiedä, olenko valmis äidiksi (ikinä?). Jos osaisinkin hahmottaa tässäkin asiassa selkeän päämäärän, en varmasti miettisi näitä työkuvioitakaan. Nyt vaan on puntit niin tasan puolesta ja vastaan, että pienikin nytkäys puoleen tai toiseen keikauttaa vaakaa tappiin asti. Ymmärrystä :-)
 
Nykyinen äippä: Nytpä toivoisin, ettei mentäisi asioitten edelle. En tiedä, luitko ketjua alusta saakka, mutta tiedoksesi: minulla ei ole lasta, enkä ole raskaana. Pohdin vasta asiaa, eikä se omalla kohdallani ole aina ihan helppoa. Jos olisi, tuskin pohtisin.

Ihmettelet, että kohtelen mielummin paremmin työantajaani, kuin mietin lapseni parasta. Jos luit muutaman päivän takaisen juttuni tuosta ketjusta, niin tätä mahdollista äitiyttäni miettiessäni kerroin jos valmiiksi syyllistyneeni mm. valmisvaipoista, purkkisapuskoista ja liian vähästä ajasta lapsen kanssa. Siis ajatuksissani - sitä lasta kun ei ole. Koen yhtenä äitiyden nurjana puolena juuri sen, että sivusta seuranneena olen huomannut ihmisten syyllistävän toisiaan milloin mistäkin asiasta. Tyypillisin lienee tilanne, että kotiäiti syyllistää työssäkäyvää äitiä - työssäkäyvä äiti vähättelee kotiäitiä jne. Stereotypiota, mutta sitä tapahtuu. Siksi tuntuu paitsi oudolta, myös varsin surulliselta, että jo nyt, kun yritän vasta kerätä kokemuksia ja mielipiteitä asiasta, olen jo tässä vaiheessa syyllistetty siitä, etten ajattele lastani. Siis lasta, jota ei ole, eikä ehkä koskaan edes tule.
 
Alkuperäinen kirjoittaja voikuntietäis:
Nyt haluaisin kommentteja ja kokemuksia lähinnä niiltä äideiltä, jotka ovat tulleet äidiksi ilman kuumeiluja. Muuttuuko kaikki sen jälkeen, kun testi näyttää plussaa? Hurahtaako siihen äitiyteen ja unohtaa nämä kaikki muka-loogiset ajatuksensa? Ja mahtaisiko löytyä joku muukin, jolle kaikki ei ole niin raivostuttavan itsestäänselvää, mitä tuo lapsen haluaminen tuntuu niin monille olevan?

Hei ap, luin vielä ketjun aloitusviestin ja ajattelin vastata alkuperäiseen kysymykseesi. Minun elämääni raskaus tuli ilman vauvakuumetta. Olemme miehen kanssa monissa asioissa yliharkitsevia, olisiko niin, että viimeinen sysäys perheen perustamiseen (jota kumpikin joka tapauksessa halusimme jossakin vaiheessa) tuli siitä, että tajusimme todella, ettei raskauden alkaminen ole itsestäänselvyys. Iloksemme raskaus alkoi kuitenkin suht pian, ja nyt ollaan neljännellä kuulla kohti vanhemmuutta.

Minäkin jopa pelkäsin päänsisäisiä muutoksia ja "hurahtamista" ja kaikenlaista mammautumista. Pidän todella työstäni, ja pelkäsin, menetänkö jollain tavalla terän ja innon tehdä luovaa työtäni. Noh, vastaus: raskauden edetessä asiat ovat järjestyneet yksi kerrallaan, ja asiat tuntuvat aina vain luonnollisemmilta. Työ kiinnostaa edelleen, mutta näen ikään kuin sen ohi tai rinnalla paljon TOISENLAISTA (ei huonompaa tai parempaa), mitä äitiys tuo tullessan. Olen suunnattoman iloinen, että "uskalsimme" antautua vauva-asialle nyt. Vaikka meillä on pitkä parisuhde ja olemme naimisissakin, lapsen hankkiminen ei ollut itsestäänselvä seuraava "siirto".
 
Mulla on myös samanlaisia ajatuksia kuin nimimerkillää "Odottaja -79". Onkohan niin, että jos lapsentekoa ajattelisi puhtaasti järjellä, niin suurin osa palleroista jäisi syntymättä. Itse koin myös vahvasti, että kyse oli uskaltamista. Ikäänkuin "heittäydyin" johonkin josta ei ole paluuta. Vähän samalla lailla kuin kaikki muutkin uudet extreme-elämykset, tämäkin homma vaati totuttelua.

Kun synnytyksen jälkeen toivottivat laitoksella "tervetuloa uudelleen", pidin henkilökuntaa vinksahtaneena. Nyt haaveilen jo täysillä, että pääsen vielä kokemaan saman uudestaan.

Kun vauvan "uutuudenviehätys" oli ohitettu, ajattelin jossain vaiheessa elämäni olevan totaalisesti pilalla. Mutta siinä vaiheessa kun olisin päässyt lähtemään lasilliselle kavereiden kanssa, pidinkin yhtäkkiä tärkeämpänä jäädä kotiin. Olin päättänyt mennä töihin heti vanhempainvapaan päätyttyä, mutta löysin itseni rustaamassa hoitovapaahakemusta. Kuulostaa imelältä, mutta huomasin, että minusta on tosiaan tullut äiti :O)

p.s. Tämä äiti muuten käyttää ihan surutta valmisruokia ja hieman huonolla omalla tunnolla kertavaippoja. Ei ole vielä kukaan tullut lynkkaamaan!
 
Ap:viittaus tuohon työn menettämiseen oli tarkoitettu kuvaamaan pelkästään minun tilannettani. Hanketyössä oppii tehokkaasti, että vaikka ylittäisi itsensä, niin hanke loppuu, rahat loppuu ja sen jälkeen on taas omillaan. Ihan sama paljonko pomo tykkäsi työn jäljestä. Jos työtilanteeni olisi eri, voisi ajatusmaailmanikin olla eri - nyt työnantajaan sitoutuminen olisi typerää, niin kovasti kuin sen jokus tahtoisin tehdäkkin. Ihminen taitaa olla rakennettu sitoutumaan yhteisöihin.

Oman kokemukseni mukaan monia, (itseni mukaan lukien)jotka haluavat tehdä elämässään parhaansa, ahdistaa lasten keskeneräisyys, särmikkyys, se että lapset voivat olla myös puhtaasti ilkeitä ja inhottavia. Lapsen kanssa ei aina voi olla mukavaa, vaikka itse yrittäisi olla mukava. Minä ahdistun herkästi ihmissuhteissa olevista ristiriidoista, erimielisyyksistä, huutamisesta jne. oli kyseessä lapsi tai aikuinen. Minusta lapsen raivo on jopa rasittavampaa ottaa vastaan kuin aikuisen vihanpuuska, ja vie paljon voimia.
Lapsen mukana elämään tulee ihminen, joka ei vielä tiedä, miten asioita voidaan hoitaa korrektisti ja itsensä hilliten, toiset huomioon ottaen. Monet kaverini, jotka arastelevat lapsia, ahdistuvat lasten fyysisyydestä, äänekkyydestä, rasittavuudesta ja siitä, että kun tilassa on lapsia, niin kontrolli on menetetty, ja tilalle astuu hallittu kaaos.:)

Minua tämä kaikki ahdisti (ja ok, ahdistaa jos alan ajattelemaan) samoin nuo vaippavuoret ja pilttipurkit. Olen miettinyt sitäkin, onko edes oikein tehdä lapsia tähän maailmaan, jonka ekosysteemi tuhoutuu ihmisen järjettömän kulutuksen seurauksena. Nyt ajattelen niin, ettei tätä maailmaa pelasteta ihmisiä vähentämällä, vaan empatiaa, vastuuta ja ymmärrystä lisäämällä. Minun oman onnellisuuteni pohja on yhteys toisiin ihmisiin, ja lapsen saaminen olisi osa tätä onnea. Silläkin riskilllä, että lapsi lisää elämääni paljon ristiriitoja, avuttomuuden, riittämättömyyden, syyllisyyden ja vihankin tunteita, haluan kuitenkin tulla äidiksi. Kun tajusin, että lapsen saaminen tuntuu ahdistavalta, koska pelkään sen tuovan elämääni hallinnan puutetta ja torjunnan pelkoa, niin asiat jotenkin lähti luistamaan.

En ajattele, että kaikkien pitäisi tehdä lapsia- päin vastoin. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että kaveripiirissä pärjäävät erittäin hyvin äitinä ne, jotka eniten jännittivät ja pohtivat äidiksi tulemista ja olivat varmoja, ettei heistä siihen hommaan ole. Ehkä se menee näin, että mitä vähemmän elämässä on itsestäänselvyyksiä, sen vähemmän on sitten myös pettymyksiä, äitiydessäkään.
 
Oman kokemukseni mukaan monia, (itseni mukaan lukien)jotka haluavat tehdä elämässään parhaansa, ahdistaa lasten keskeneräisyys, särmikkyys, se että lapset voivat olla myös puhtaasti ilkeitä ja inhottavia. Lapsen kanssa ei aina voi olla mukavaa, vaikka itse yrittäisi olla mukava. Minä ahdistun herkästi ihmissuhteissa olevista ristiriidoista, erimielisyyksistä, huutamisesta jne. oli kyseessä lapsi tai aikuinen. Minusta lapsen raivo on jopa rasittavampaa ottaa vastaan kuin aikuisen vihanpuuska, ja vie paljon voimia.
Lapsen mukana elämään tulee ihminen, joka ei vielä tiedä, miten asioita voidaan hoitaa korrektisti ja itsensä hilliten, toiset huomioon ottaen. Monet kaverini, jotka arastelevat lapsia, ahdistuvat lasten fyysisyydestä, äänekkyydestä, rasittavuudesta ja siitä, että kun tilassa on lapsia, niin kontrolli on menetetty, ja tilalle astuu hallittu kaaos.:)

Maiju2, osuit nyt varmaan ihan oikeaan kohtaan. En ole asiaa tältä kantilta ajatellut, mutta totta - juuri nuo kertomasi asiat kieltämättä ahdistavat. Olen jotenkin kasvanut siihen, että minä olen korrekti ja ystävällinen ja pitkäpinnainen ja ymmärtäväinen ja luotettava ja tiesmitäkaikkea. Kai jotenkin alitajuisesti jo ymmärrän, että äitinä en sitä pysty olemaan, ja se pelottaa. Muuttuuko kaikki? Muutunko minä? Jääkö tämänhetkisestä minusta mitään jäljelle? Pitääkö edes jäädä? Ja kun olen aina pitänyt "hommat hanskassa", niin kuka sitten pitää, jos en minä?

Elämä kantaa, se on totta. Suuressa kokonaisuudessa minä ja minun elämäni on häviävän pieni hetki, eikä sillä, olenko minä ja onko minulla lapsia, ole juurikaan merkitystä. Siinä mielessä tällainen loputon asioiden vatvonta hyvinkin täyttää itsekkyyden tunnusmerkit ( - juuri se määre, jota omassa lähipiirissäni olen saanut kuulla kyllästymiseen saakka...) Ehkä pitäisi vaan uskaltaa heittäytyä ja luottaa laskuvarjoihin :-)
 
Ei ne lapset nyt niin kamalia ole. Monesti tuli sinkkuna heitettyä, että "kivoja niin kauan kun ne ei ole omia". Mutta kokemus on kyllä osoittanut päinvastaista. Lapsella on toki jonkinlainen syntymätempperamentti, mutta kyllä käytös heijastelee paljon kodin ilmapiiriä. Olen myös itse pitänyt itseäni pitkäpinnaisena jne. ja hyvin on pinna pitänyt lapsen kanssa (miehen suhteen onkin sitten toinen juttu... heh, heh. Se on yksi asia, mikä on aivan varma, että parisuhde kyllä muuttuu aika lailla). Lapseni on yleensä melko rauhallinen ja iloinen veijari. Yksi syy on tietysti se, että hänen äitinään osaan ennakoida asiota eli järjestää ruokaa, unta ja viihdykettä oikeisiin aikoihin, niin pallerolla ei ole syytä kiukutella. Vieraiden lasten suhteen aika harva sellaiseen pystyy.
 
Hei, haluaisin sanoa muutaman kommentin. Tätä ketjua lukiessa tulee tunne, että monet kirjoittavat ovat elämänsä suhteen ns. kontrollifriikkejä. Nykymaailmassa kun kaiken voi suunnitella niin tarkkaan ja kaiken voi tehdä juuri niinkuin itse haluaa (mm. uran, asunnon, harrastusten suhteen). Mutta lapsen saamisessa kaikki on "venäläistä rulettia"! Ei voi kontrolloida, koska tulee raskaaksi, jos tulee ollenkaan, ja minkälainen lapsi sieltä sitten tulee, onko terve, ja miten perhe-elämä lähtee sujumaan. Sanoisin vaan, että antakaa mennä, luottakaa siihen, mitäs sydän sanoo; kaikkea ei voi kontrolloida! Ja jos en muuta voi varmuudella sanoa, niin sen voin, että kun lapsenne lopulta syntyy tähän maailmaan, KUKAAN eikä MIKÄÄN tule koskaan olemaan teille rakkaampi tai tärkeämpi! Tämä on varsinainen "klisee", mutta niin totta.
Nimimerkillä "liikaa kaikkia asioita myös miettivä, vähän kontrollifriikkikin, mutta maailman onnellisin pienen pojan äiti".
 
Jos ei tule minkäänlaista voimakasta tunnetta saada lapsia, ehkä ei kannata sitten kannatakaan tehdä niitä. Muuten menee koko elämä, lapsella pohdiskellessa, miksi ihmeessä olen täällä jos vanhempia ei oikeasti kiinnosta...
 
Ap: niin eikös meidät naiset ole juuri kasvatettu olemaan yhtä aikaa sekä miellyttäviä että tehokkaita ja huolehtivan jokseenkin kaikesta maan päällä?:)
Minua pelottaa juuri eniten se, että osaanko käsitellä omia negatiivisia tunteitani, koska kotoa en ole saanut ollenkaan mallia siihen, että nainenkin voi olla vihainen ja silti ihan kelpo ihminen. Meillä on koira, joka sairasti ensimmäisen vuoden ajan tosi paljon. Se merkitsi, että valvoin miehen kanssa vuorotellen pennun kanssa monet monituiset yöt, ja kuukausien kuluessa oma väsymys jotenkin kerääntyi niin, että jo nukkumaan mennessä alkoi odottaa, milloin koiraa on lähdettävä viemään ulos, ja pieneenkin vikinään heräsi heti. Oma käytökseni oli lopulta tosi lapsellista, kiukuttelin koiralle ja miehelle, vaikka koiraparka oli kipeä ja mies ihan yhtä väsynyt ja huolissaan kuin minäkin. Kun koiralle saatiin sitten lopulta oikea diagnoosi, aloimme kaikki nukkumaan yömme ja oma kärsivällisyys palasi. Mutta, nyt kun vauva on tilauksessa, niin hirvittää, muutunko taas samanlaiseksi lyhytpinnaiseksi ämmäksi kuin aiemmin - tuskin vauvan kanssa saa senkään vertaa nukuttua kuin koiranpennun kanssa sai. En halua samaan tilanteeseen, jossa minä pimahdan jokaisesta pikkuasiasta, nalkutan ja mökötän, koska kyllä se heijastuu parisuhteeseen aika nopeasti eikä ole yhtään reilua miestä kohtaan. Aika moni äidiksi tullut kaverini kun on muuttunut jokseenkin siihen suuntaan..sitä ei sit ilmeisesti voi vältää..
 
Maiju kirjotti niin osuvasti asiasta, joka mullakin on käynyt mielessä monta kertaa...

Mä olin aina jotenki automaattisesti ajatellu että tottakai lapsia jossain vaiheessa. Hyvä ystäväni on taas aina ollu varma ettei hanki lapsia. Jossain vaiheessa sitte itekin rupesin miettimään, haluanko oikeesti lapsia, kun mulle harrastukset ja matkustaminen on aina ollu niin tärkeitä asoita.

Sitten nykyisen mieheni kanssa kuitenkin aika alkuvaiheesta asti oli selvää, että sitten joskus niitä lapsia. Mietittiin vaan, että ei vielä moneen vuoteen, kun halutaan matkustaa ja tehdä kaikkee. Kunnes viime keväänä remontin uuvuttamana ja hermot kireellä totesin, että ehkä musta ei olekaan äidiksi, ehkä mun hermot ei vaan kestäis...

Kesällä päästiin kuitenkin taas jo siihen asti, että päätettiin ens keväänä jättää ehkäisy pois. Mitään vauvakuumetta ei tosiaan ollu, mutta kun oon jo kohta 35, niin pakko on vaan ruveta toimimaan asiassa, jos lapsia haluaa.

Sitte luonto puuttu peliin, ja muhun iski ihan järjetön vauvakuume. Ja kun asiaa aikani pyörittelin, olin ihan varma, että en haluu odottaa kevääseen, vaan alottaa yrittämisen heti. Varovasti sitä sitten miehelle ehdotin, ja perustelin asian että kun oon jo niiiin vanha, ja ei voi tietää kauanko joutuu yrittämään ennenku onnistuu. Onneks mies oli samaa mieltä, ja pillerit jäi pois kuukausi sitten.

Meillä on kyllä kauheet suunnitelmat, miten ja mihin sitte reissataan kun on lapsi tai pari. Väkisinkin reissut muuttuu erilaisiks, mutta vakaa aikomus on jatkaa reissuelämää, koska kumpikaan meistä ei osaa eikä halua olla lomia kotona. Mieskin on reissannu vaippaiästä asti vanhempiensa kanssa, kai se on sitten vaan geeneissä...

Mutta sittenhän sen jossain vaiheessa näkee miten tässä käy =) Vakaa usko on kuitenkin siihen että kaikki järjestyy parhain päin ja aina jotenkin pärjätään.

Pitää vaan muistaa tuo aikaisemmin todettu asioiden ennakointi ja oppia sitten järjestämään ruokaa, unta ja viihdykettä oikeisiin aikoihin, eiköhän sillä tosiaan pärjää pitkälle. Niin miehen kuin lapsen kanssa ;)
 
Hyviä kommentteja oletkin jo saanut. Minä olen kahden lapsen äiti joka ei myöskään ole kokenut vauvakuumetta ja pitkään kaikki lapsiin liittyvä ahdisti valtavasti. Mies taas halusi kovasti lapsia. Muutaman vuoden mietiskelyn jälkeen ryhdyttiin tuumasta toimeen, jos olisin jotain kuumetta odottanut olisimme yhä lapsettomia, nyt lapsia on kaksi ja aivan ihania lapsia ovatkin.

Serkkuni sanoi kun hänen poikansa oli pahimmassa uhmaiässä että hän ei tiennytkään miten kamala ihminen hän on ennen kuin tuo uhma alkoi. Yhdyn hänen sanoihinsa täysin kun oma poikani on uhmaiässä ;). Enkä ole nukkunut kolmeen vuoteen ainuttakaan yötä putkeen mutta kaikkeen tottuu...

Eikä sinun ole pakko valmisruokia antaa tai käyttää kertakäyttövaippoja. Minä olen käyttänyt kyllä myös valmisruokia tosin olen tehnyt myös itse soseita. Molemmat lapset ovat käyttäneet pelkästään kestovaippoja, ne ovat nykyään moderneja ja yhtä helppoja käyttää kuin kertakäyttöisetkin, ei ole ollenkaan niin hankalaa hommaa kuin yleisesti luullaan (eikä tarvitse ahdistua kasvavasta vaippavuoresta) ;)
 
Kommenttina mam77 kirjoitukseen. Olet oikeassa. Tällä palstalla taitaa kirjoitella joukko naisia, jotka ovat tottuneet "pitämään lankoja omissa käsissään" (Kontrotrollifriikistä mulle tulee mieleen vähän sama kuin neurootikko ja sellaisena en ainakaan itseäni näe.) No mam77 on oikeassa siinäkin, ettei raskaaksi tuloon tai lopputulokseen voi juuurikaan itse vaikuttaa. Itse mietin aikoinani paljonkin sitä, että jos lapsi onkin vammainen, niin entäs sitten. Esimerkiksi mieheni ei halunnut tästä mahdollisuudesta edes keskustella. Jossain vaiheessa päätin, että "fine", kävi miten kävi, minä huolehdin siitä jokatapauksessa. No tosiasiahan on, että suurin osa syntyvistä lapsista on terveitä tai poikkeamat ovat aika harmittomia. Luin odotusaikana kirjan "Leijonaäidit", joka on muutaman vuoden takainen kokoelma suomalaisten erityislasten äitien kirjoituksia. Tämä vahvisti uskoa siihen, että myös erityislasten kanssa voi elää täyttä elämää.

Kyllä se luonto on järjestänyt niin, että omaan lapseensa kiintyy aivan varmasti (ellei sitten pode jotain vakavaa psyykkistä häiriötä). Itse en pitänyt omaa lastani mitenään poikkeuksellisen söpönä, kun se syntyi. Ihmettelin, kuinka kaikki muut kehuivat, kuinka kaunis se on. Nyt huomaan, että ihastelevani jatkuvasti, kuinka täydellisen olennon olemme saaneet aikaan. (No kohta se jo kirjoilee ja valehtelee ;O)

Maju2:lle: mieheni sanoi minulle tuossa viime keväänä useaan otteeseen, että minusta on tullut kiljuva ämmä. Myöskään ulkonäössäni ei ollut kehumista. Mutta jotenkin saimme sen ajan kuluessa väännetyksi vitsiksi. Kun on käynyt suhteessa tosi "syvällä" niin henkisesti kuin fyysisestikin ja toinen on vielä siinä vierellä, niin silloin on pakko ainakin uskoa, että kyseessä on tosirakkaus. Sitäpaitsi on vaikea sanoin kuvailla, miltä tuntuu kun pikkupallero, joka on kummankin "verta ja lihaa" tuhisee (tai nykyisin kikkailee) minun ja mieheni välissä.

Nimimerkille "Helmi" sellainen kommentti, että olen myös matkustellut sinkkuna aika lailla. Tavattua tulevan mieheni reissut muuttuivat aika lailla. Rantasharongin alla nukkuminen vaihtui vähintään keskitason hotelleihin, extreme ja biletys nähtävyyksien katseluun ja ravintolaillallisiin. Nyt haavelilen, jostain hotellista hyvällä lastenaltaala ja tenavakerholla ;O) Nyt jos menisin jonnekin täydenkuun raveihin, voisi sillä tulla vastaan muutama tuttu, jotka ovat jatkaneet samaa rataa. En tiedä ovatko he sen onnellisempia, tuskin! Oma olo tuntuisi joka tapaukseessa aika ulkopuoliselta. Niin ne ajat muuttuu. Lapsi pistää kyllä suunnitelmat uusiksi.
 
Urasta sanoisin sen verran, että jopa presidentillämme on lapsi;-)) Ja suurimmalla osalla naisilla ei ole mitään upeaa uraa vaan ihan tavallinen työpaikka. Mutta jos asia tuntuu mietityttävän kovasti (negatiivisesti), en ryhtysi yritykseen. Kyllä sen sitten tietää kun todella haluaa lapsen.
 
Myöhemmin havainnut: Olet oikeassa; myös presidentillämme on lapsi. Samoin monella muulla huiman uran tehneellä, vähän vähemmän huiman uran tehneellä, tavallisella työtätekevällä, sekä myös usealla työelämän ulopuolella ikänsä henganneella. En epäile hetkeäkään, etteikö moni nainen kykenisi huoletta hoitelemaan uran (enemmän tai vähemmän upean) sekä lapset ja perheen. Mutta kykenenkö minä? Monella on vahvat taustajoukot, mutta minulla ei ole. Siis tällä hetkellä, uskoisin, ei ainuttakaan ihmistä (miehen lisäksi), jolle voisin esim. vielä lapsen tarvittaessa hetkeksi hoitoon, tai joka voisi tarvittaessa hakea lapsen päiväkodista. Jokainen joutuu siis miettimään asiat omasta tilanteestaan lähtien, ja koska miehen työ ei ole 8-16 tyyppistä, olen tosiaan joutunut päätymään siihen, etten mitenkään voisi jatkaa nykyistä työtäni ollessani perheellinen. Tosin pidän sitä ihan luonnollisena, että kaikkea ei voi saada, ja tässä niitä elämän valintoja sitten tehdään.
 
Niin no ainakin minulle. Vaikuttaa siltä, että ap:sta saattaa tällä hetkellä tuntua, että asia on päin vastoin... (siis ilman mitään v***lua)

Pitkästä aikaa näitä palstoja selailemassa... Olet oikeassa! Sukulaisissa ja tuttavissani on paljon sellaisia perheitä, joiden lapsia tulee sääli. Isät tekee 100 tuntia viikossa töitä (enkä nyt edes liioittele) ja äidit haikailee katkeroituneina oman uran perään. Kannattaako tuollaisessa tilanteessa hankkia lapsia. Nopeasti kun ajattelisi, niin ei missään nimessä. Kuitenkin on niin, että ihmisten arvot ja elämäntilanteet voivat muuttua. Olen kuullut miesjohtajista, jotka ovat jääneet hoitovapaalle. Jos on riittävän varma omasta asemastaan, niin silloin siihen varmaan pystyy ;O) No jos sitten ajatellaan, ettei edellleenkään halua tinkiä omasta urasta. Niin... no nyt saan varmasti kakki kotiäitiyden kannattajat ainakin liikkeelle... Voisiko ajatella, että palkkaisi lapselle vakituisen hoitajan kotiin. Hyvät ansiot omaavilla pitäisi siihen olla varaa. Itselläni oli hoitaja kotona parikuisesta eteenpäin. Parivuotiaana olen aloittanut perhepäivähoidossa ja 4-vuotiaana tarhassa. Ihan normaali minusta on kai tullut?!? Eikä edes mikään havinainen tarina 70-luvulta, jolloin äitiysloma oli tosiaan se 2kk. Tiedän kyllä, että tällaisen kasvatuksen saaneissa on tutkitusti jotain vaikeuksia kiintymyssuhteiden muodostamisessa (Siksiköhän olin 30-vuotiaaksi sinkku?) Mutta toisaaltaan joku aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan ns. tarhakasvatuksen saaneet olivat pärjänneet kotihoitoa saaneita paremmin. En ole edes nähnyt koko tutkimusta, mutta veikkaan että menestystä on mitattu ainakin palkkatuloilla. Työteliäillä vanhemmilla on työteliäitä lapsia... Niinpä... siis ap:n kysymykseen "kykenenkö minä"??? Varmasti kykenet, jos on pakko! Eli jos todella haluat lapsen... Joudut kyllä luopumaan paljosta. Voi olla, että myös nykysestä työstäsi. (Kannatta toisin tehdä se, vasta kun lomat on pidetty :O)
 

Similar threads

Yhteistyössä