Lapsi ja kuolleet sukulaiset, onko ihan pakko?

Irmeli Mäkelä Iltalehdessä:

Vesa menehtyi elokuisena yönä kello yhden aikaan. Lapsemme Mirka ja Ilja olivat kanssani paikalla isänsä kuolinhetkellä.

Nykyään ihmiset viedään sairaalaan kuolemaan ja kuolema siivotaan silmistä. Minusta oli hienoa, että kouluikäiset lapsenlapsemmekin näkivät vaarin vielä kerran krematoriossa, jossa arkun kansi oli auki.

"Halusin, että mieheni kuolee kotona" | Tosielämää | Iltalehti.fi

**************
Mitä mieltä olette? Meillä useampi lähisukulainen on saanut hepulin, kun en suostunut
lähettämään 5veen puolitutun sukulaisen hautajaisiin. Se on yllättävän monelle todella tärkeätä, että lapsi pääsee katsomaan kuollutta sukulaista arkussa.

Eräs lähisukulainen on pyytänyt lapset hoitoon heti kun puoliso kuoli, kattokaa kun lapset tuo lohtua - kun on surusta sekaisin. Voi vittu oikeesti.

Jos artikkelin eukko olis vienyt mun lapset krematorioon, loppuis mummolavierailut kuin seinään. Eikö omaa surua voi käsitellä YKSIN tai esim. AIKUISEN ystävän kanssa... *huoh*

 

Lapset ovat saaneet halutessaan käydä katsomassa kuollutta arkussa. Hautajaisiin ovat osallistuneet automaattisesti.

 

Ihan hyvä lapset on ottaa mukaan hautajaisiin. Oppivat käsittelemään elämää ja kuolemaa. Ei ole järkevää yrittää salata elämän tosiasioita.

 

Lasten on hyvä oppia pitämään kumpaakin elämän ääripäätä luonnollisena tapahtumana eikä kuolemastakaan kannata tehdä sen isompaa peikkoa lapsille. Omat lapseni olivat pienenä katsomassa isomummoa arkussa ja se oli ihan kaunis hetki, siinä ei ollut mitään kammottavaa tai pelottavaa. Väkisin en olisi heitä sinne raahannut

Siinä olen kyllä samaa mieltä, ettei ihan kaikkea tarvitse näyttää vain siksi että aikuistesta tuntuu siltä. Oisikohan tuo artikkelin kirjoittaja ottanut lapsensa mukaan myös synnytyssaliin?

 

Riippuu paljon lapsen iästä ja kyvystä ymmärtää, kun miettii miten kuoleman antaa näkyä ja miten siitä kertoo. Meidän lapset ovat olleet mukana hautajaisissa, ja vastailen ikätason mukaisesti kysymyksiin aina kun jokin mietityttää.

 

Kuolema kuuluu elämään kuten syntymäkin. Ventovieraiden sukulaisten hautajaisiin ei lapsia viedä, mutta lähiomaisten hautajaisiin kyllä. Kuolemasta ja hautajaisista ei saa tehdä tabua, josta ei puhuta ja sitä ei saa nähdä. Ihan hyvin lapsen voi ottaa mukaan vuodeosastolle jättämään hyvästit läheiselle omaiselle, jos omaisen tila on rauhallinen eikä sekava ja levoton.

 

Ööö... missä sanottiin että lapset olisi viety väkisin (ilman lasten/vanhempien suostumusta) katsomaan kuollutta?

 

Olen äärimmäisen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että olen saanut nähdä kuolleita ihmisiä, käydä hautajaisissa ja muutenkin asioista on puhuttu avoimen rehellisesti oikeastaan jo taaperoiästä saakka. Enpä koskaan tule varmasti pelkäämään kuolemaa ja läheisten poismenokin on helpompi ymmärtää kun se on niin luonnollinen ja itsestäänselvä, vaikkakin surullinen, asia. Pakottamaan en lähtisi, mutta ehdottomasti veisin myös, jos tilaisuus olisi ja haluaisivat ja aivan varmasti haluaisivat kun ei nämä ole pahoja asioita. Kuolemasta tehdään aivan turhaan suuri ja mystinen, pelottava ja jotenkin vieras asia. Ei syntymäkään ole ja vauvoja käydään katsomassa, miksi ei voi sitä viimeistä vierailua tehdä ja hyväksyä sen, että näin tämä nyt vain menee. Minua ei suljeta minnekään arkkuun ja piilotella niin kuin jotain kamalaa ja luonnotonta asiaa.

 

Kyllä se kuolema on osa elämää ja lapsille se myös pitää opettaa. Meillä lapset aina hautajaisissa mukana ja saisivat mennä katsomaan vainajaa jos tämä siis lähisukulainen olisi ja itse haluaisivat.
Ot. Lapseni käyvät myös työpaikallani, jossa hoidan vanhoja ihmisiä. Ovat käyneet myös dementiaosastolla, jossa on erikoisesti käyttäytyviä ihmisiä.

 

Ja onhan se menetyksen kokeneelle suuri ilo, kun saa lapsia lähelleen.(no ei tietty kaikille..) Antaa iloa ja toivoa surun keskellä.

 

Terveempää minun mielestäni on ihmisen nähdä kuolleita ja kuolevia, puhua kuolemasta ja suhtautua asiaan ylipäätään avoimesti ja osana elämää, kuin hysteerisoida, pelätä ja tehdä asiasta suhteeton mörkö, ihan kuin kuolema olisi jotain luonnotonta, poikkeuksellista ja yllättävää. Mitä enemmän aihetta välttelee, piilottelee ja lakaisee maton alle, sen vääristyneempi, ahdistuneempi ja pelokkaampi suhtautuminen kaikille asianomaisille kuolemaa kohtaan muodostuu.

 

Mun mielestä on hyvä, jos kuolema osataan ottaa luonnollisesti. Ei lapsia tarvitse välttämättä tarkoituksella viedä kuollutta katsomaan, mutta jos tilanne tulee vastaan, niin sen voi ottaa vastaan samaan tapaan kuin minkä muunkin perhetapahtuman. Itse olen nähnyt 5-vuotiaana kuolleen isosetäni. Äitini oli kuulemma miettinyt tilannetta, miten toimia, ja onneksi ei ollut vienyt minua pois, vaan näin isosetäni. Omat lapseni ovat nähneet kuolleen isäni arkkuun laitettuna sairaalan tiloissa, mutta olivat vielä pieniä eivätkä välttämättä muista tilannetta.

Hautajaisissa en ole koskaan katsonut arkkuun. Se ei ole ollut meillä tapana. En muista, että olisin edes nähnyt kenenkään tekevän niin. Ehkä tämän tavan suhteen on paikallisia eroja. Hautajaisiin otan lapset tietysti mukaan.

 

Ja onhan se menetyksen kokeneelle suuri ilo, kun saa lapsia lähelleen.(no ei tietty kaikille..) Antaa iloa ja toivoa surun keskellä.

Ja samalla lapset oppivat empatiaa, normaalia vuorovaikutusta ja toisten tunteiden lukemista, kunhan vaan turvallinen, ei surun murtama aikuinen pitää huolta tunteiden ja tunnelmien auki puhumisesta ja selittämisestä ja siitä, ettei lapsi/-et koe olevansa vastuussa toisen ihmisen iloiseksi tekemisestä surun keskellä.

 

Jutun "lapsista" nuorin oli isänsä kuollessa 18-vuotias.. Ei sillä, mielestäni lapsen on syytä osallistua hautajaisiin ja myös tavata surevia ihmisiä kun kyseessä on lähisukulainen. Muuten saattaa asiasta muodostua liian suuri peikko.

 

Mä en vie lapsia katsomaan kuolleita, en itsekään halua nähdä. En käynyt äitinikään ruumista katsomassa.

 

En veisi 2-vuotiastani hautajaisiin, vanhemman sitten kyllä. Paitsi en pientä lasta vasten tahtoaan. Vainajaa katsomaan en lapsia veisi, koska en halua mennä itsekkään. Ei se anna mulle mitään lohtua tai muutakaan sellaista. Isompina toki saavat mennä, jos vaikka jonkun sukulaisen kanssa tahtovat mennä. Ja en minä silti kuolemaa pelkää, olen ollut vanhainkodissakin töissä. En vaan itse koe että sillä itse ruumiilla pitäisi sen enempää "mässäillä", kaikki arkkuun katsomiset sun muut on minusta tarpeetonta. Oman käsityksen mukaan se ruumis on kuoleman jälkeen vain kuori ihmisestä, itse sielu on jo mennyt taivaaseen.

 

Mitä te kuoleman piilottelua kannattavat vastaatte lapsille, kun he alkavat kysellä kuolemasta? Että se on vain satua?

Tuokin, että haluaa läheisen kuoleman jälkeen lapset hoitoon - mitä niin kamalaa siinä on, jos ihminen on kuitenkin siinä kunnossa, että jaksaa lapsia hoitaa? Eiköhän tuo "lapset tuovat lohtua" tarkoita enemmän sitä, että arkinen touhuilu heidän kanssaan pitää kiinni tässä hetkessä, ei sitä, että suru kaadettaisiin heidän niskaansa? Ja voihan tuollaisen sanominen olla sellainen ele, että ilmaisee vanhemmille jaksavansa hoitaa lapsia. En itse ehkä kehtaisi pyytää tuossa tilanteessa, ellei toinen itse sanoisi, että haluaa ja jaksaa.

Itse en ole nähnyt sukulaisiani kuolleena, mutta en pidä sitäkään pahana. Kauhean ruhjoutunutta vainajaa en lapsille näyttäisi, mutta noin muuten moni on kokenut vainajan näkemisen helpottavan hyvästijättöä, kun on tullut konkreettisesti olo, ettei se ihminen ole siinä enää, vaan ainoastaan kuori.

 

kuka täällä koko kuolemaa on piilottelemassa? kai kuolemasta voi puhua, vaikka ei käy kurkkimassa arkkuihin taikka ei halua että omat lapset on sukulaisille jotain terapiavälineitä.

 

Mä näin ala-asteikäisenä mummoni kuolleena, ja yläasteikäisenä veljeni. Mulla tuo kuolleena näkeminen on auttanut ymmärtämään että he todella olivat kuolleet, ja oli jotenkin helpompi käsitellä asiaa. En ymmärrä miksi pitäisi hyssutellä asiaa, tai varjella lasta kaikilta hautajaisilta, tekee vain hallaa kun kuolema ei koskaan tunnu luonnolliselta.

 

Kamalaa olisi jos lapset menettäisi yhteyden myös toiseen isovanhempaan vain sen takia että mitä en kestä ajatusta että lapseni myös lohduttavat jäljelle jäänyttä isovanhempaa.

 

Käyttekö te lasten kanssa hautuumaalla? Jos käytte vaikka hautajaiset on kammotus niin miten te selitätte lapsellenne mikä paikka on kyseessä?

 

Kyllä meidänkin poika vauvana on tuonut pappalleen "lohtua", kun äitinsä kuoli. Näin sen ilmaisi kun lapsen näki, ja minusta se oli ihan kauniisti sanottu. En mä silti lastani lähettäisi hoitoon jollekkin, joka olisi vielä "surusta aivan sekaisin".

Ja kyllä meidän lapsi käy hautuumaalla, on käynyt vauvasta asti. Juuri eilen vei isän pappan haudalle kynttilän, omin kätösin. On 2 v, eihän hän asiasta vielä mitään ymmärrä, vaikka sanotaankin että se on pappan hautapaikka.

Hautajaiset ei ole kammotus, mutta koen että esim. meidän 1 v ei niistä olisi mitään ymmärtänyt suuntaan eikä toiseen, joten miksi häntä olisin sinne raijannut. Päivä oli tarpeeksi raskas muutenkin. Saman koen vielä tuon 2-vuotiaan kohdalla. Eipä tuon ikäiset sitä muista tai ajattele, olivat siellä taikka ei. Heidän tulevaisuuden kannalta yhden tekevää.

 

pappa : papan

 

[QUOTE="ei mulla muuta";30356759]pappa : papan[/QUOTE]

Etkö huomannut mitä muita murreilmaisuja tekstissäni käytin? Unohdit mainita mm. sanat mä ja hautuumaalla. Ja tais lopussa olla ihan yhdyssanavirhekin.

Jos alkaa korjailemaan, se kuuluu tehdä kunnolla. Muuten vittuilu jää puolitiehen.

 

En lukenut ihan koko ketjua,mutta mun mielestä lasten ikää olennaisempi on lasten ja kuolleen suhde. Eli lapselle vieraan (vanhemmille voi olla läheinen mutta jos lapsi tavannut esim kerran vuodessa ei koe läheiseksi) aikuisen hautajaisiin en välttämättä pieniä lapsia veisi. Mutta,oma isäni oli meiän lapsille todella tuttu,rakas ja tärkeä. Olimme paikalla hänen kuollessaan,lapset "sanoivat Hei-heit" hänelle ja näkivät/kuulivat kun ruumis vietiin pois. Hautajaisissa olivat mukana ja molemmat laski arkulle kukan. Lapset oli sillon 1v4kk ja 4v. Hautajaisten jälkeen ollaan käyty haudalla,viety sinne kukkia,muisteltu vaaria mm kuvia katsellen.