Professori Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan lapsen tulisi saada kasvaa ainakin noin puolitoistavuotiaaksi kotona. Alle kolmivuotiaalle perhepäivähoito olisi parasta.
Vasta yli kolmivuotias voidaan sijoittaa ryhmään, mutta tutkimuksissa parhaiksi todetut ryhmäkoot ovat hätkähdyttävän pieniä: kolmivuotiaille vain 6-8 lasta.
- Niin kauan kuin uraäidit ja kotiäidit ovat toistensa niskassa, saavat poliitikot nukkua yönsä rauhassa.
Keltikangas-Järvinen painottaa, että päivähoidon ratkaisut ovat yhteiskunnan ratkaisuja. Hyökkäilyt toisia vanhempia vastaan tulisi lopettaa ja suunnata keskustelu päivähoidon laadun parantamiseen. Nykyisellään laatu on kehno, koska laadun perusmittarit lasten kannalta eli hoitoryhmän koko, hoitajien pysyvyys ja hoitopäivän pituus näyttävät monin paikoin punaista.
Ryhmäkoot ja hoitajien määrät ovat poliitikkojen päätettävissä. Näiden vajauksia ei voi korvata henkilökunnan pätevyydellä, eikä vajauksista pidä henkilökuntaa syyllistää.
Professori ehdottaa, että koti- ja uraäidit ja vielä lastentarhanopettajatkin yhdistäisivät voimansa lapsen parhaaksi.
Työelämä saneli, ei lapsen paras
Suomen päivähoitojärjestelmä syntyi yhteiskunnan murroksessa, jossa maaltamuutto oli voimakasta ja äidit lähtivät palkkatyöhön. Järjestelmä luotiin lapsen pelastamiseksi jäämästä heitteille.
Professori ihmettelee, miksi järjestelmä on sittemmin saanut sellaista hehkua, että moni luulee päivähoidon olevan lapselle jopa paras ratkaisu.
Nykyään käytössä on uutta tietoa lapsen aivojen kehityksestä. Jos se saisi sanella, sellainen käsite kuin alle kolmivuotiaan subjektiivinen oikeus päivähoitoon romutettaisiin.
- Alle kolmivuotiailla tulisi olla subjektiivinen oikeus kasvaa kotona. Älyllinen rehellisyys edellyttää sen toteamista, että lapsi ei tätä oikeutta tarvitse, mutta yhteiskunta ja työelämä tarvitsevat, sanoo Keltikangas-Järvinen.
Hänen mukaansa normaali pikkulapsi ei tarvitse kehittyäkseen päivähoitoa. Tarpeellista tai jopa välttämätöntä päivähoito on vain ongelmaperheiden lapsille, joille hoitopaikka tarjoaa esimerkiksi lämpimän aterian ja jopa suojan vanhempien aggressiivisuudelta.
Professoria häiritsee se, että päivähoitoa puolustellaan asioilla, jotka eivät oikeasti ole sidoksissa päivähoitoon: esimerkiksi kavereilla, pihalla leikkimisellä ja ongelmaperheiden auttamisella.
Hoitoon vasta yli 1,5-vuotiaana
Keltikangas-Järvinen pitää lähtökohtana sitä, että äidit osallistuvat jatkossakin työelämään. Tarvitaan siis päivähoitoa, mutta lapsen kehityksen mukaista päivähoitoa.
Mitä siis pitäisi tehdä äidin, jonka vanhempainvapaa on päättymässä? Lapsi on kohta kymmenkuinen ja opettelee kävelemään. Kotona olo houkuttaisi äitiä, mutta asuntolaina ja esimerkiksi miehen lomautusuhka puhuvat vastaan.
Kehityspsykologiaan erikoistunut professori vastaa, että pahin mahdollinen aika erota äidistä on vierastamisikä eli 9-10 kuukautta. Se järkyttää perusturvallisuutta. Tasan yksi vuotta on parempi, mutta se ei vielä mahdollista siirtymistä suoraan ryhmään.
Lapsen olisi hyvä saada olla vanhempiensa hoidossa noin puolitoistavuotiaaksi. Tässä iässä saavutetaan tietty kiintymyssuhteen vaihe, jolle jatkokehitys rakentuu.
Keltikangas-Järvisen mukaan jokainen kuukausi, jonka ihan pienen lapsen kotona oloa voi venyttää, on lapselle hyväksi, ja jokainen tunti, jonka isomman lapsen hoitopäivästä saa pois, on lapsen etu.
Vuoden, puolentoista ja kolmen vuoden etapit ovat kuin luonnonlakeja. Lapsi käy läpi tietyn psyykkisen kehityksen ja kykenee eri vaiheissa oppimaan eri asioita. Se, mitä hän oppii, ei ole niinkään yhteydessä ympäristön virikkeisiin eikä hoitajien koulutukseen, vaan lapsen aivoihin.
Keltikangas-Järvisen mukaan tämä maturaation käsite tuntuu osalta ammattilaisiakin olevan hukassa.
Suuri ryhmä haittaa älyllistä kehitystä
Noin puolitoistavuotias voi olla erossa ensimmäisestä kiintymyssuhteestaan joitakin tunteja. Äiti voi aloittaa työn, mutta aluksi esimerkiksi kuusi tuntia riittäisi.
Puolitoistavuotias ei ole kypsä ryhmään, vaikka Suomessa pidetäänkin selviönä sitä, että päivähoito tapahtuu ryhmässä ja kodin ulkopuolella. Ryhmä voi olla riskitekijä.
Isoon ryhmään tuikatun puolitoistavuotiaan tuntemuksia on mahdoton saada selville, mutta Keltikangas-Järvisen mukaan samalta saattaisi tuntua länsimaalaisesta kiinalaisella torilla: ihmisiä on valtavasti, et ymmärrä puhetta, yrität löytää tuttuja, ahdistaa.
- Siirtyminen liian aikaisin suureen ryhmään haittaa lapsen älyllistä ja kielellistä kehitystä. Tästä on selvä tutkimusnäyttö.
- Toinen asia on melu. Alle kolmivuotiaan lapsen aivot kehittyvät voimakkaasti. On osoitettu, että jatkuva melu haittaa niiden kehitystä.
Perhepäivähoito tai hoitajan saaminen kotiin olisi siis puolitoistavuotiaalle paras malli.
- Tämänikäinen ei aivojensa kehitysvaiheen takia kykene solmimaan kiintymyssuhdetta kuin 3-4 ihmiseen. Vanhempien lisäksi tähän ei mahdu kuin yksi hoitaja.
Hoitopäivän tulisi olla lyhyt, ympäristön tuttu, hoitajan pysyvä ja hoitolapsia vain 3-4, jotta sosiaalisten tapahtumien määrä on lapsen hallittavissa. Kehityspsykologia siis huutaa: lisää perhepäivähoitoa! Kunnissa perhepäivähoito kuitenkin näivettyy muun muassa surkean palkkauksen takia.
Liian iso ryhmä lietsoo aggressiota
Keltikangas-Järvisen mukaan kolmivuotiaallekin koti on paras hoitopaikka. Kolme vuotta on kotihoidon tuen yläraja, minkä jälkeen lapsi moni lapsi siirtyy päivähoitoon. Raja on kehityspsykologian perusteella oikeassa kohdassa. 3-4-vuotias oppii päiväkodissa jo esimerkiksi paljon puhuttuja sosiaalisia taitoja.
- Varhaiskasvatuksesta voi puhua vasta yli kolmivuotiaiden kohdalla. Sitä nuoremmilla kyse on hoivasta.
Todellisuutta ovat yli kymmenen lapsen alle 3-vuotiaiden ryhmät ja paikoin lähes 30 lapsen isojen ryhmät. Keltikangas-Järvisen mukaan tutkimuksissa havaitut ihannekoot ovat ihan eri maailmasta: alle kolmivuotiaiden ryhmässä se olisi 6-8 lasta, kun yli 12 muodostaa jo riskin.
- Kun sosiaalinen kenttä ei ole hallittavissa, lapsi ei voi oppia sosiaalisia taitoja, vaan turvautuu aggressioon.
Eikö auta, että 20 hengen lapsiryhmässä on useita aikuisia?
- Ei auta. Tämän osoittavat kaikki tutkimukset kiistattomasti. Kyse ei ole aikuisten taidoista, vaan ryhmän ominaisuudesta. Jokainen lisäaikuinenkin muuttaa ryhmän dynamiikkaa ja tuo lisäelementtejä.
Aikuisia lisäämällä ei siis voi ryhmän kokoa kasvattaa, vaikka näin halutaan nykyään uskoa.
Liian suuressa ryhmässä hoitajan aika menee konfliktien selvittämiseen. Jos lapset jätetään harjoittelemaan sosiaalisia taitoja keskenään, voimaan astuu viidakon laki.
Suurissa ryhmissä on lisäksi meluisaa. Keltikangas-Järvisen johtamassa tutkimuksessa havaittiin, että pääkaupunkiseudun päiväkodeissa melu nousi jossain vaiheessa päivää 90 desibeliin ja useissa se oli tällä tasolla suuren osan päivää. Melun on osoitettu haittaavan oppimiskyvyn kehitystä.
Koulujen levottomuus päiväkodeista perittyä?
Keltikangas-Järvisen mukaan ylisuurten ryhmien kaikkia haittoja ei tiedetä, koska missään tutkimuksissa ei ole käsitelty näin suuria ryhmiä kuin Suomessa esiintyy. Muutakin poikkeuksellista meiltä löytyy:
- Näin pitkiä hoitopäiviä kuin mitä Suomessa on myös alle kolmivuotiailla, ei ole missään tutkimuksissa edes tarkasteltu.
Tieteellisesti kestävin päivähoidon vaikutuksia selvittävä tutkimus, jossa mukana on ollut 27 eri yliopistoa ja tutkimuskeskusta, kertoo ison kuvion: kun tuhansia lapsia seurattiin vuosia, havaittiin, että hoitopäivän pituus, varhainen aloitusikä ja ryhmän suuri koko sekä levottomuus olivat koulu- ja murrosiässä yhteydessä sellaisiin asioihin kuin sosiaalisten taitojen ja empatian puute, omien etujen ajaminen, röyhkeys, tottelemattomuus, vastaan sanominen aikuisille, levottomuus ja keskittymiskyvyttömyys.
Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan on hyvä kysymys, onko koulumaailman nykyisellä levottomuudella tekemistä päivähoidon ongelmien kanssa.
