M
Moona
Vieras
Otsikko kuulostaa pahalta, mutta tuntuu vielä pahemmalta.
Miehelläni ja minulla on 4-vuotias poika. Erosimme alkuvuodesta. Minä muutin yhteisestä omakotitalosta kerrostalokaksioon. Kaikki eroon liittyvä meni niin hyvin kun vaan voi niissä olosuhteissa mennä. Poika otti eron vastaan ihan hyvin. Aloitimme viikko ja viikko-systeemin. Isän luo muutti aika pikaisesti uusi nainen, mutta me olimme pojun kanssa kahdestaan aina syksyyn asti, jolloin tapasin mukavan miehen. Emme asu yhdessä, mutta hän on luonamme usein.
Ongelmat ovat alkaneet siitä. Tapailimme ensin niinä viikkoina kun olin yksin ja kun tuli tutustumisen aika, niin poika ilmoitti ettei halua nähdä miestä. Keksin kuitenkin mukavan tavan tutustumiselle ja näin alku alkoi ihan lupaavasti. Miehellä ei ole lapsia, mutta hän on suhtautunut kaikkeen hyvin. Ei yritä puuttua väkisin minun ja pojan keskinäisiin väleihin. Poikaa kohtelee kaikinpuolin hyvin, omana itsenään. Ei yritä esittää mitään.
Nyt poika on ilmottanut isälleen kun äidin, minun ,luo tulo on koittanut, ettei halua tulla. Olen huomannut mustasukkaisuutta kun esim mies tulee töistä ja vaikka halaa, niin poika saattaa juosta syliini ja hokea, että olen äidin oma kultapoika ym... Tottakai otan lapsen syliin ja sanon, että olet tietenkin tai jotain muuta vastaavaa. Omasta mielestä huomioin poikaa paljon. Askarrellaan, ulkoillaan ym. yhdessä ja minä ja poika kahdestaan. Poika on päivisin hoidossa kun olen töissä ja illat olen jättänyt yhdessäololle. En harrasta mitään niinä viikkoina kun poika on luonani. Illat on niin lyhyitä.
Kysyin viimeksi miksei äidin luo ole mukava tulla. Poika vastasi, että isin luona on leikkimökin rakennus kesken ja kun seinät on valmiit niin sitten voin tulla. Uskonkin ettei syy ole mikään ihmeellisempi. Isin luona on ehkä mukavampaa, enemmän tekemistä omakotitalossa. Mutta niin pahalta se tuntuu kun lapsen suusta kuulee, ettei halua minun luokse.
Kirjoituksesta tuli pitkä, mutta toivon että joku jaksoi lukea loppuun...
Miehelläni ja minulla on 4-vuotias poika. Erosimme alkuvuodesta. Minä muutin yhteisestä omakotitalosta kerrostalokaksioon. Kaikki eroon liittyvä meni niin hyvin kun vaan voi niissä olosuhteissa mennä. Poika otti eron vastaan ihan hyvin. Aloitimme viikko ja viikko-systeemin. Isän luo muutti aika pikaisesti uusi nainen, mutta me olimme pojun kanssa kahdestaan aina syksyyn asti, jolloin tapasin mukavan miehen. Emme asu yhdessä, mutta hän on luonamme usein.
Ongelmat ovat alkaneet siitä. Tapailimme ensin niinä viikkoina kun olin yksin ja kun tuli tutustumisen aika, niin poika ilmoitti ettei halua nähdä miestä. Keksin kuitenkin mukavan tavan tutustumiselle ja näin alku alkoi ihan lupaavasti. Miehellä ei ole lapsia, mutta hän on suhtautunut kaikkeen hyvin. Ei yritä puuttua väkisin minun ja pojan keskinäisiin väleihin. Poikaa kohtelee kaikinpuolin hyvin, omana itsenään. Ei yritä esittää mitään.
Nyt poika on ilmottanut isälleen kun äidin, minun ,luo tulo on koittanut, ettei halua tulla. Olen huomannut mustasukkaisuutta kun esim mies tulee töistä ja vaikka halaa, niin poika saattaa juosta syliini ja hokea, että olen äidin oma kultapoika ym... Tottakai otan lapsen syliin ja sanon, että olet tietenkin tai jotain muuta vastaavaa. Omasta mielestä huomioin poikaa paljon. Askarrellaan, ulkoillaan ym. yhdessä ja minä ja poika kahdestaan. Poika on päivisin hoidossa kun olen töissä ja illat olen jättänyt yhdessäololle. En harrasta mitään niinä viikkoina kun poika on luonani. Illat on niin lyhyitä.
Kysyin viimeksi miksei äidin luo ole mukava tulla. Poika vastasi, että isin luona on leikkimökin rakennus kesken ja kun seinät on valmiit niin sitten voin tulla. Uskonkin ettei syy ole mikään ihmeellisempi. Isin luona on ehkä mukavampaa, enemmän tekemistä omakotitalossa. Mutta niin pahalta se tuntuu kun lapsen suusta kuulee, ettei halua minun luokse.
Kirjoituksesta tuli pitkä, mutta toivon että joku jaksoi lukea loppuun...
