vierailija
Hesarissa on ansiokas artikkeli lapsettomuushoitojen aiheuttamasta stressistä.
www.hs.fi
Minusta tuossa on hyviä havaintoja stressistä ilman että sorruttaisiin voivotteluun.
Itseäni kumminkin ärsyttää, kun psykologi taas kerran heittää täysin mihinkään tutkimuksiin perustuvan väitteen siitä, kuka kestää hoidot parhaiten.
Hänen mukaansa hoidot kestää toisaalta se, joka sietää epäonnistumista, toisaalta se jolla on itsevarmuus omasta onnistumisesta.
Nämähän ovat kaksi eri henkilöä. Itsevarmoilla voi olla pakkomielle onnistua, ja heille voi olla hyvin vaikea tilanne, kun ehkä ensi kertaa ei saakaan mitä haluaa, vaikka tekisi kaiken ihan oikein. Ne, joilla on ollut jo paljon vaikeuksia ja epäonnistumisia, jotka ovat menneet monesti ahdistuksen läpi ja selvinneet siitä, ovat tottuneempia kestämään epäonnistumista. Ne, joilla on kokemusta, että kaikkeen ei vain voi itse vaikuttaa ja aina on mahdollista että käy huonosti. Itseäni ainakin auttoi se, että ennestään kokemusta vaikeista asioista, joille ei vain voi mitään. Myös se, että ahdistus on tunteena tuttu ennestään. Täytyy myös muistaa, että kaikilla hoito ei pääty lopuksi onnistumiseen. Silloin se, että ei suostu koskaan tappioon ei välttämättä ole etu. (Tämä on minultakin mutua, minäkään en ole tutkinut asiaa.)
Myös sellainen asiavirhe tuossa on, ettö muka syöpäsairas saa paljon tukea mutta lapsettomuushoidossa oleva ei. Ja eikö juuri lapsettomuuspsykologin työ olisi tarjota tukea lapsettomille? Olen pitänyt juuri tätä kommentoivaa lapsettomuuspsykologia yhtenä harvoista hyvistä alalla. Petyin tuohon, että hänkin nyt puhuu miettimättö ikään kuin auktoriteetin suulla. Kaipa hän kuitenkin on antanut hyväksynnän ja lukenut etukäteen artikkelin?
Olisiko aika, että psykologit ottaisivat yksinomaan roolin tukijana ja kuuntelijana? Lakkaisivat esiintymästä "asiantuntijoina" ja heittämästä puolivillaisia väitteitä ja huonoja neuvoja. Yrittämästä määrätä ja ohjailla toisten elämää. Kun ei siihen varajumalana toimimiseen oikein riitä tuo koulutuspohja. Ja kun ei kellekään ole mitään hyötyä siitä, että joku tulee väittämään mutuauktoriteettinä höpöjuttuja, mutta paljon tuhoa se voi aiheuttaa. Pahinta, että joku vielä uskoo näitä: ajattelee vaikka, että ei kannata lähteä hoitoihin, kun vastaa kuvausta siitä, kelle hoidot ovat muka erityisen raskaita. Näilä mutuväitteillä on tapana myös alkaa elää omaa elämäänsä siten, että kohta väitteen esittämisen jälkeen aletaan karsia ihmisiä pois "kun sinulle varmaan tämä on liian raskasta".
Hoidot ovat raskaita toisaalta niille, joilla on huono tuuri ja huono ennuste, tietenkin. Toisaalta minun oman mutuni mukaan niille, joille ne ovat ensimmäinen kokemus siitä, ettei onnistu vaikka kuinka kovasti yrittää.
Minusta hoidot toivat toivoa elämään. Ajatus uudesta hoitokerrasta oli uusi toivon pilkahdus. Ja olen juuri sellainen, jolle hoidot ovat tuon psykologin väitteen mukaan erityisen raskaita. No eivät olleet. Päinvastoin.
Jotenkin yleisesti tuntuu, että maailmassa on yllättävän paljon ihmisiä, jotka pysyvät kasassa täysin musertavissakin tilanteissa sekä liittyen lapsensaantiin että kaikkeen muuhunkin. En ole ikinä ymmärtänyt, miten entisajan ihmiset tai edes osa heistä kestivät henkisesti sodat, nälänhädät ja kulkutaudit. Minä en olisi kestänyt. Ihminen on ihmeellinen otus.
Psykologia | Lapsettomuus riipii sisintäni niin, että itken ruokakaupan hyllyjen välissä – Raskaaksi ei tulla pelkällä sisulla, mutta siitä on kyllä hyötyä
Tämä on sisukkuuslaji, sanoi lääkäri Saara Ritvokselle lapsettomuushoidoista. Ritvosta kommentti ärsytti, mutta hän jäi pohtimaan, oliko lääkäri oikeassa.
www.hs.fi
Minusta tuossa on hyviä havaintoja stressistä ilman että sorruttaisiin voivotteluun.
Itseäni kumminkin ärsyttää, kun psykologi taas kerran heittää täysin mihinkään tutkimuksiin perustuvan väitteen siitä, kuka kestää hoidot parhaiten.
Hänen mukaansa hoidot kestää toisaalta se, joka sietää epäonnistumista, toisaalta se jolla on itsevarmuus omasta onnistumisesta.
Nämähän ovat kaksi eri henkilöä. Itsevarmoilla voi olla pakkomielle onnistua, ja heille voi olla hyvin vaikea tilanne, kun ehkä ensi kertaa ei saakaan mitä haluaa, vaikka tekisi kaiken ihan oikein. Ne, joilla on ollut jo paljon vaikeuksia ja epäonnistumisia, jotka ovat menneet monesti ahdistuksen läpi ja selvinneet siitä, ovat tottuneempia kestämään epäonnistumista. Ne, joilla on kokemusta, että kaikkeen ei vain voi itse vaikuttaa ja aina on mahdollista että käy huonosti. Itseäni ainakin auttoi se, että ennestään kokemusta vaikeista asioista, joille ei vain voi mitään. Myös se, että ahdistus on tunteena tuttu ennestään. Täytyy myös muistaa, että kaikilla hoito ei pääty lopuksi onnistumiseen. Silloin se, että ei suostu koskaan tappioon ei välttämättä ole etu. (Tämä on minultakin mutua, minäkään en ole tutkinut asiaa.)
Myös sellainen asiavirhe tuossa on, ettö muka syöpäsairas saa paljon tukea mutta lapsettomuushoidossa oleva ei. Ja eikö juuri lapsettomuuspsykologin työ olisi tarjota tukea lapsettomille? Olen pitänyt juuri tätä kommentoivaa lapsettomuuspsykologia yhtenä harvoista hyvistä alalla. Petyin tuohon, että hänkin nyt puhuu miettimättö ikään kuin auktoriteetin suulla. Kaipa hän kuitenkin on antanut hyväksynnän ja lukenut etukäteen artikkelin?
Olisiko aika, että psykologit ottaisivat yksinomaan roolin tukijana ja kuuntelijana? Lakkaisivat esiintymästä "asiantuntijoina" ja heittämästä puolivillaisia väitteitä ja huonoja neuvoja. Yrittämästä määrätä ja ohjailla toisten elämää. Kun ei siihen varajumalana toimimiseen oikein riitä tuo koulutuspohja. Ja kun ei kellekään ole mitään hyötyä siitä, että joku tulee väittämään mutuauktoriteettinä höpöjuttuja, mutta paljon tuhoa se voi aiheuttaa. Pahinta, että joku vielä uskoo näitä: ajattelee vaikka, että ei kannata lähteä hoitoihin, kun vastaa kuvausta siitä, kelle hoidot ovat muka erityisen raskaita. Näilä mutuväitteillä on tapana myös alkaa elää omaa elämäänsä siten, että kohta väitteen esittämisen jälkeen aletaan karsia ihmisiä pois "kun sinulle varmaan tämä on liian raskasta".
Hoidot ovat raskaita toisaalta niille, joilla on huono tuuri ja huono ennuste, tietenkin. Toisaalta minun oman mutuni mukaan niille, joille ne ovat ensimmäinen kokemus siitä, ettei onnistu vaikka kuinka kovasti yrittää.
Minusta hoidot toivat toivoa elämään. Ajatus uudesta hoitokerrasta oli uusi toivon pilkahdus. Ja olen juuri sellainen, jolle hoidot ovat tuon psykologin väitteen mukaan erityisen raskaita. No eivät olleet. Päinvastoin.
Jotenkin yleisesti tuntuu, että maailmassa on yllättävän paljon ihmisiä, jotka pysyvät kasassa täysin musertavissakin tilanteissa sekä liittyen lapsensaantiin että kaikkeen muuhunkin. En ole ikinä ymmärtänyt, miten entisajan ihmiset tai edes osa heistä kestivät henkisesti sodat, nälänhädät ja kulkutaudit. Minä en olisi kestänyt. Ihminen on ihmeellinen otus.