No kerron nyt jotain synnytyksestä sitten...
TAYSista lähdettiin aamuyöllä pois, kun kinusin että pitää päästä Vammalaan synnyttämään. Käytiin kodin kautta siinä vielä, kävin vähän vaatettamassa jne, kun TAYSiin tuli lähdettyä yöpaidassa, ilman sukkia/kenkiä/silmälaseja/muuta. Supistukset alkoivat olla kyllä jo aika kipeitä siinä vaiheessa. Olimme ehkä puoli viideltä Vammalassa sairaalassa. Pikkuhijaa alkoi olla yhä tukalampaa. Klo 6.07 sain ekan epiduraalin (ja myöhemmin useita tehosteita). Puoli kymmeneltä tilanne oli se, että olin 3 cm auki ja kalvot puhkaistiin. Sain välillä epiduraalia lisää ja jatkuvasti olin oksitosiinitipassa (paitsi hetken kalvojen puhkaisun jälkeen). Puoleltapäivin olin osapuilleen täysin auki, vain vähän jotain lippaa enää... Varsinainen ponnistusvaihe alkoi kahden aikoihin. Ei ollut mitään vaihtoehtoja ponnistusasennolle, koska en pystynyt lainkaan nousemaan sängystä (en edes kontilleni tms., SAATI jakkaralle/synnytystuoliin tms.!!). Eli tilanne valitsi ponnistusasennon puolestani. Onneksi en ollut mitenkään erityisesti päättänyt/suunnitellut ponnistaa missään tietyssä asennossa. Ponnistin kyljelläni sängyllä ja loppuajan selälläni. Lapsi syntyi klo 15:14. Kaikkein epätoivoisimmat hetket olivat siinä klo 15 aikaan ja jälkeen... Oli se kyllä jotain niin kauheeta, että HUH.
Mutta terve tyttö syntyi ja se on tietty pääasia.
Sain 2. asteen repeämiä, joten jouduin tikattavaksi sitten siinä ennen salista lähtöä. Osastolla alkoi toipuminen... Mutta se oli tosi kivinen tie alusta asti. Mulla oli mm. selkä tosi kipeä ja kovia jälkisupistuksia (vaikkei niitä edes "pitäisi" olla ensisynnyttäjällä?!). Parin päivän päästä (pe) päivällä nosti kuumeisen viluhorkan ja oli todella kauhea selkäkipu... Olin ihan puolitajuton ja tärisin kauheasti. Särkylääkkeillä homma meni parin tunnin jälkeen pikkuhiljaa ohi, mutta se oli ensi merkki siitä että kaikki ei ole kohdillaan. Lääkäri tuli vasta minun oltuani jo pari tuntia ihan kohtalaisen ok ja ensimmäinen kysymys oli "mites noi mielialat, kun sulla on tota taustaa?" (Olen ollut masentunut aiemmin, nyt olen ollut viimeiset reilun puoltoista vuotta OK.) Otin kohtalaisesti itseeni. Minä olen kuumeessa ja selkäsäryssä ja lääkäri pitää mulle luentoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta!!! GRRR. Sanoin, että mielialassani ei ole mitään erityistä vikaa, mutta fyysinen vointini ei ole häävi. Lähettivät oikein psykiatrisen sairaanhoitajankin juttusilleni... jolle kerroin samat asiat. Oikeesti mun mielialassani ei ole ollut mitään erityistä vikaa, mitä nyt korkeintaan se harmitti että ensimmäisen viikon ajan en voinut ollenkaan hoitaa lasta vaan mieheni teki kaiken. Olin niin sairaana, alhainen verenpaine etenkin haittasi. Meillä oli perhehuone, joten olimme koko perhe samassa huoneessa koko tuon reilun viikon, jonka vietimme sairaalassa. Ilman miestäni ei olisi kyllä onnistunut mikään... Hän hoiti tytärtä täysipäiväisesti ja minuakin siinä sivussa.
Sen verran otin siis itseeni tuosta, että fyysisten ongelmieni sijaan tutkivat psyykeäni, että en sitten seur. päivänä paljon valitellut mistään vaikka aihetta varmasti olisi ollut kun kunto koko ajan huononi. Sunnuntaina olin sitten jo hyvin, hyvin huonossa kunnossa. Verenpaineet olivat olleet matalia joka päivä, sunnuntainakin 90/50. Hb laski rajusti, vatsa turposi hyvin kipeäksi palloksi, en pystynyt yhtään olemaan pystyssä, tuli hirveitä hengitysvaikeuksia (hengitin lyhyttä pätkää), pulssi jatkuvasti 136-138(!) ja tulehdusarvo CRP huiteli KOLMESSA JA PUOLESSA SADASSA (norm. alle 10). Illalla klo 21 oli pakko vaatia lääkäriä paikalle ja sen jälkeen alkoikin tapahtua. Otettiin sydänfilmiä, kuunneltiin keuhkoja jne. Suunnittelivat siirtoa TAYSiin!! (En olisi MITENKÄÄN halunnut... Onneksi vältyin lopulta siirrolta.) Sain hyvin voimakkaan kipulääkityksen. Yöllä klo 02 päivystävä gynekologi tutki minua (- tosi kivoja noi sisätutkimukset a) välinein b) käsin c) ultralla alakautta, kun on hiton kipeä ja alakerta tikattu... mutta oli kipulääkitys). Epäiltiin endometriittia, kohdun sisäpuolista tulehdusta. Seur. kerran pääsin lääkäriin seur. aamuna (ma). Sama diagnoosiepäily. Veriviljelyt oli tilattu, laajakirjoinen antibiootti aloitettu. Tiistaina viljelytulokset tulivat. Verestä löytyi streptokokki-bakteeri. Sitä ei varsinaisesti tiedetä, mistä se tuli, mutta kyllä siinä todennäköistä on ollut, että kohdussa oli tulehdus (koska oli kohtutulehduksen oireet!!), mutta sen lisäksi pöpö siirtyi kohdun kautta myös vereen. Seuraavat päivät odotettiin täsmäantibiootin tehoamista. Torstaina aloin saada antibioottia suonen sijaan suun kautta, joten anelin kotiinpääsyä. En saanut sairaalassa lainkaan nukuttua ja tiesin, että kotona olisi paremmat mahdollisuudet. Olin päässyt jo keskiviikkona jalkeille, joten torstaina iltapäivällä pääsimme kotiin!!
Nyt koetetaan saada tästä arjesta jotenkin kiinni ja minä yritän saada itseäni kuntoon. Maitoa tulee huonosti , ehkä osin siksi että olen ollut niin sairaana ettei elimistö ole voinut priorisoida maidontuotantoon vaan on pitänyt yrittää korjata itseä. Saa nähdä, miten nopeasti loppuu koko imetys. Se on kyllä suuri harmi, jos niin käy. Lapsi vieläpä syö poikkeuksellisen paljon, joten korviketta joutuu nytkin jo syöttämään vaikka kuinka paljon. Mutta maito ei siis ollenkaan sillä tavalla "noussut rintoihin", kuin sen olisi pitänyt. Jonkin verran imetän ja lisäksi käyttelen rintapumppua, mutta huikeilla tuotantomäärillä ei todellakaan voi kehua.
Vauva valvoo yöt ja nukkuu päivät :kieh: , joten kyllähän tässä elämässä haastetta on... Tänään alkoivat d-tipat, saa nähdä onko vatsavaivaa luvassa siitä(kin) hyvästä. Melko rauhalliselta lapselta vaikuttaa kuitenkin, mutta kyllä tarpeistaan ilmoittelee terävästi... B)
Voikaahan paksusti
. Minä olen sentään vähän ohentunut... Arvatkaa, miten ihanaa on nukkua mahalla
terv. Kroko ja tyttö 2 vkoa