Lapsettomuudesta kertominen

Milloin ja miten olet kertonut tai aiot kertoa muille lapsettomuudestasi?
Miten kerroitte omille/puolisosi vanhemmille?

Olen itse jakanut asian parin ystävän kanssa ja ajattelin että kerrotaan vanhemmilleni sitten, kun rankemmat hoidot alkavat ja on vähän niin kuin pakko kertoa. Kohta vuorossa on eka inssi ja tuntuu että en kyllä edelleenkään halua kertoa vanhemmilleni. Tuntuisi tosi pahalle kertoa, että heidän ainoa tytär ei näytä ehkä ikinä saavan lasta. En haluaisi heidän murehtivan meidän puolesta.

 

Mielestäni kannattaa ilman muuta kertoa. Etkä ole ainoa asian kanssa. Asiat järjestyvät aina paremmin puhuttua, enemmin tai myöhemmin ja taakka mitä sinä koet kantavasi, ei varmasti olekaan niin iso "muiden silmässä" kuin kuvittelet sen olevan. Tsemppiä!

 

Huomasin viestisi ja se kosketti, koska olen itse hyvin samankaltaisessa tilanteessa. Me kärsimme myös lapsettomuudesta, yritystä takana kaksi vuotta eikä yhtään plussaa ole tänä aikana testiin tullut. Olen itse myös kertonut vain parille lähimmälle ystävälleni asiasta, minun tai puolisoni vanhemmat eivät asiasta tiedä. Minä olen myös vanhempieni ainut tytär, eikä heillä ole vielä lastenlapsia. Ajatuskin siitä, että joudun jossain vaiheessa kertoa äidilleni, etten välttämättä koskaan tule saamaan lasta, tuntuu todella pahalta. Meillä ensimmäinen inssi takana ja piinapäiviä elellään, nyt dpo 9. Minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta ja miehellä jonkin verran toivomisen varaa siittiöissä, kuitenkin normospermian rajoissa. Mielellään en asiasta muille kertoisi, ehkä en halua vielä täysin myöntää asiaa itsellenikään. Tuntuu, että lapsettomuudesta tulee sitä todellisempi mitä useampi siitä tietää. Mikäli meille raskaus suodaan vuoden sisällä, kerron luultavasti asiasta vanhemmilleni vasta sitten, kun olen jo raskaana. Haluan luottaa siihen, että meidän vuoro on vielä. Haluan myös, että saamme keskittyä yrittämiseen rauhassa, ilman ulkopuolelta tulevaa painetta.

 

Nyt, kun aloin miettimään asiaa... Aika moni tietää, mutta ei kaikki "lähimmät".
Useampi työkaverini tietää, että käymme hoidoissa. Muutama heistä on sellaisia, joille puhun asiasta paljonkin. Näin käsittelen itse asiaa, eikä niin paljon kaadu mieheni niskaan. Tietenkin keskustelen miehenkin kanssa asiasta, mutta en halua kuormittaa häntä liikaa.
Mieheni perheestä vain yksi hänen sisaruksistaan tietää. Minun perheestä suurin osa, mutta ei kaikki. Esim. Äitini ja siskoni tietävät, ovat tienneet siitä saakka kuin aloitimme yrityksen. En pystyisi salaamaan asiaa heiltä.

Itselle on tärkeää, että se olen minä itse tai mieheni, joka asiasta kertoo. En kuitenkaan koe lapsettomuudesta häpeää, mutta onhan se raskasta ja vaikeaa. Välillä koen tarvetta mainita asia joillekin, jotta sitten jos ollaan onnekkaita ja saamme lapsen, ei ajatella "tottakai ne hankki lapsen, kun ovat nuoria". Ei, se ei ole itsestäänselvyys, eikä lapsia "hankita". Se on muuten ärsyttävintä, kun puhutaan lasten hankkimisesta. Ei lapsi ole jokin minkä voi tuostanoin ostaa tai hankkia, voit käyttää vaikka kaikki rahasi, mutta ei se takaa lasta!

Sori pieni avautuminen!

 

@jonna_r kiitos rohkaisusta! Ainakin ystäviin tuo pätee, mutta vanhemmille kertominen tuntuu jotenkin suuremmalta jutulta. Siis varmasti haluavat tietää ja tukevat jne, mutta en vaan haluaisi olla taas se lapsi jonka asioista huolehditaan.
@Nuttu92 vitsi tuo kuulostaa niin tutulta! Haaveilen myös siitä että kun vihdoin voin kertoa olevani raskaana, mainitsen että juu olipa muuten vaikea homma (varsinkin kavereille, jotta tietävät keneltä löytyy vertaistukea). Ja on vähän semmonen huijarisyndrooma, enhän minä voi olla oikeasti lapseton - ainakaan lopullisesti.
@Owlet sama juttu, pakko oli kertoa parille ystävälle ja rekisteröityä tänne kun en halua vatvoa miehen kanssa. Ehkä sitä pelkää että molemmilta vaan toivo häviää siinä surkutellessa. Ja todellakin pitäisi tätä ”valistusta” jakaa! Varmaan itselläkin on tuttuja jotka kärsii lapsettomuudesta mutta eivät vaan oo halunneet kertoa, ja itse ei nyt sitten tunne ketään samaa tilannetta kokenutta.

 

Pohdin tätä kertomisasiaa, erityisesti vanhemmille kertomista silloin aikoinaan, ja tulin siihen tulokseen etten kerro. Koitin miettiä sitä heidän kannaltaan, ja näin sen niin että heille se ainoastaan lisää huolta ja murhetta, jopa surua, joten koin tehneeni oikein kun en kertonut. Jokainen tuntee omat vanhempansa parhaiten, tämä ei tietenkään päde kaikkiin. Toki he lapsenlapsia kovasti toivoivat, mutta mietin olisivatko he onnellisempia tietäessään että eivät saa lastenlapsia koska minä kärsin lapsettomuudesta, vai luullessaan että eivät saa lapsenlapsia koska minä olen sillä hetkellä onnellisempi lapsettomana ja se on minun valintani - omien vanhempieni kohdalla päädyin jälkimmäiseen. En epäile ettenkö olisi saanut heiltä tukea kumpaankin ratkaisuun, joten sitä en pitänyt ratkaisun kriteerinä.

Toki tämä johti siihen että sain aika paljon kuulla (en läheisiltä, vaan esim. tuttavilta ja kauemmilta sukulaisilta) vihjailuja siitä kuinka onneton tulen olemaan vanhempana vaikka nyt tyytyväisenä uraohjustelenkin, juhlissa seurattiin juonko viiniä vai en ja tungettiin vauvoja syliin "josko se kuume tarttuisi". Kerran yksi naispuolinen tuttava totesi että se on ihanaa kun jokainen saa valita haluaako lapsia vai ei, jos ei saisi valita tai kärsisi lapsettomuudesta hän kyllä tappaisi itsensä saman tien, koska sellaisella elämällä ei ole merkitystä. Tuollaisilta kommenteilta toki välttyy jos kertoo kärsivänsä lapsettomuudesta, mutta eipä se sitä muuta mitä ihmiset ajattelevat - joten en olisi kertomisella mitään muuttanut.

Vuosikausien lapsettomuuden jälkeen minulla on nyt lapsi, ja olen muutamassa keskustelussa maininnut ettei hän ihan sormia napsauttamalla minulle tupsahtanut. Silloin yleensä aletaan puhua siitä kuinka olisi kannattanut aloittaa lastenteko aiemmin, johon en oikein voi kun nyökkäillä, vaikka olin lapsettomuushoidoissa jo silloin kun puhuja itse ei vielä edes suunnitellut esikoistaan.

Mutta kertomisen suhteen suosittelisin pohtimaan juuri omia läheisiään ja siitä miten he suhtautuisivat. Se että kertoo yhdelle, ei tarkoita että pitäisi kertoa kaikille, mutta näilläkin asioilla on usein tapana joiltakin lipsahtaa ja levitä. Mitään yleispätevää neuvoa en osaa antaa, paitsi ehkä sen että jos kokee keskustelun ja tuen tarvetta muttei halua omalle lähipiirilleen kertoa, lämpimästi suosittelen vertaistukea esim. Simpukka ryn, anonyymien keskustelupalstojen tai esim. blogien kautta.

 

Mun vanhemmat varmaan aina oletti, ettei saisi lastenlapsia minun kautta koska olin elämässäni sen 30 vuotta sitä mieltä etten niitä aio yrittää saada enkä ollut koskaan (muiden) lapsista kiinnostunut millään tasolla. Mieli muuttui, mutta lasta ei tullut ekassa 1,5 vuodessa ja long story short ainoa vaihtoehto oli lopulta IVF mikä sekään ei tuonut lopullista onnea heti.
Kerrottiin molempien vanhemmille sitten kun ekat hoidot oli alkamassa. Kerroin itse asiassa töissäkin pomolle koska oli tulossa satunnaisia poissaoloja ja olen aina ollut todella avoin töissä niin valehtelu poissaoloista olisi ollut inhottavaa ja ehkä vähän epäilyttävää.
Muutamat ystävätkin tiesivät asiasta. Meille oli vaan helpompi näin, kuin että olisi piiloteltu. Emme ole mitenkään somessa tms kuulutelleet lapsettomuudesta, mutta emme myöskään ole peitelleet asiaa yhtään jos puhetta tullut.
Kun lähdimme toisella kierrokselle pikkusisarusta toivomaan niin emme kertoneet siitä muuta kuin parille ystävälle, silloin se ei jotenkin liittynyt lapsettomuuteen tai hoitoihin, tuntui vaan hyvältä pitää se omana tietona. Mun mutsi ainakin on ihan älytön hössö niin en olisi huolinut yhtään pientäkään hössötystä asiasta toisella kertaa.

Alunperin se kertominen ei tietty siihen lapsettomuustuskaan auttanut yhtään kun kaikki ystäväpiirissä olivat tulleet luonnollisesti raskaaksi niin eivät he oikeasti olisi voineet ymmärtää mitä me kävimme läpi kun hoidoissa alkoi alkionsiirtojen lukumäärät kasvamaan ilman mitään tulosta. Mutta oli se silti niin iso osa itseä, että koin siitä olevan jo ihan hippasen hyötyä kun pystyi hoidoista, niiden etenemisestä tai etenemättömyydestä, kertomaan kun juteltiin 'mitä kuuluu' tyylisesti. Tämä keskustelupalsta on ollut paljon arvokkaampi kyllä vertaistuen kautta, mutta jo ystävän korvapari on myös auttanut.

 

@Montecea ai kamala mitä kommentteja ihmiset osaa päästää! Tosin olen varmasti itsekin joskus udellut törkeästi perheenlisäyksestä. Mutta että "tappaisin itseni jos kärsisin lapsettomuudesta", huhhuh mikä aivopieru. Veikkaan että itse möläytän asian ääneen joskus kun menee hermo johonkin ajattelemattomaan kommentointiin tai vauvakuumeen tartuttamiseen.
Olen ajatellut asiaa vanhempien suhteen vähän samalta kantilta. Kyllähän he ehtii sitä asiaa minun puolestani surra sitten myöhemminkin jos siitä tulee lopullista, miksi kertoisin jo nyt? Parhaimmillaan voin sitten joskus kertoa asiasta lapsi sylissä. Mutta tietysti he haluaisi varmasti tietää jo nyt... Ja äiti on vieläpä sairaanhoitaja niin auttaisi mielellään piikityksessä.
Kiitos vinkeistä! Annan paineen vielä kasvaa ja sitten kun sekoan lopullisesti hormoneista eikä anonyymit palstat tunnu riittävän, sisuunnun ja kerron vanhemmilleni. Ja hei, ihanaa että olet saanut lapsen

 

@Mandala hienoa että hoidot on lopulta auttaneet! Minullakin painaa se poissaolojen selittäminen, on jo ollut vaikeaa rampata seurantaultrissa salaa ja inssin myötä joudun varmaan poissaolojen vuoksi kertomaan vanhemmilleni - ollaan äidin kanssa samassa yrityksessä töissä... Äidin hössötys todellakin pahentaisi fiilistä!

Olisi kyllä mahtavaa jos joku kavereista olisi käynyt samaa läpi (siis tietysti se olisi hirveää, mutta siis vertaistuen kannalta). Minun ystäväni eivät edes ole ajatelleet vielä hankkia lapsia eivätkä varsinaisesti osaa syventyä aiheeseen. Eli heidän kanssaan asiaa ei pääse jauhamaan... EIkä he selvästi oikein tiedä että kannattaako asiasta varta vasten kysyä vai ei, mutta tässähän se tabu pikkuhiljaa rikkoutuu. Toisaalta, onhan lapsettomuus heille kaukaisempi aihe kuin minulle heidän koirien/kissojen koulutus, enkä minäkään jaksa niistä varsinaisesti innostuneena kysellä.