Lapset vanhempien jalanjäljissä?

Mitä ajattelet siitä, että lapset lähtevät samalla alalle kuin vanhempansa? Minä en ole koskaan toivonut, että omat lapseni lähtisivät samalla alalle kuin me vanhemmat olemme. Pidän työstäni kyllä, mutta en toivo sitä samaa vastuuta ja tiettyä painetta omille lapsilleni. Toivon heille jotain toisenlaista työtä.

 

Ei näissä jalanjäljissä muuta vikaa ole kuin paska palkka.

 

Se on ihan kiinni kunkin kiinnostuksesta.
Jokainen lapsi sen oman kiinnostuksensa mukaan.

 

Voi taivas, toivottavasti eivät! Saa sitä särvintä leivän päälle vähemmälläkin huolella ja vastuulla ja rankoilla työpäivillä...mutta toisaalta, minkäs teet - jos meistäkin huolimatta kokevat ammatit omikseen ja tuntevat työhön sitä sisäistä paloa, niin...sitten kasvatetaan niitä omenapuita !

 

Se on ihan kiinni kunkin kiinnostuksesta.
Jokainen lapsi sen oman kiinnostuksensa mukaan.

Juuri näin Mun on vaikea omista lapsistani kuvitella, että he haluaisivat mahdollisimman helpon ja vähän vastuuta ja/tai painetta sisältävän työn. Toki sitten, jos heillä ei ole työlle muita odotuksia kuin säännöllinen palkka.

 

Mä en osaa yksilöidä mitään töitä ja ammatteja, mitä haluaisin lapsilleni. Haluan, että ovat onnellisia ja tekevät sitä, minkä kokevat omakseen.

Jos joku noista oikeasti haluaa "seurata mun jalanjäljillä", ja tehdä fyysisesti raskasta, ajoittain vaarallista duunia useimmiten likaisissa olosuhteissa ja aikalailla säiden armoilla, ja vielä paskalla palkalla, niin anti mennä. Siis sillä varauksella, että tykkää siitä oikeasti.

 

Mikäs siinä, jos tykkää.

Itse en ole koskaan ollut kiinnostunut hoitoalasta (missä äitini oli) enkä insinöörin hommista (kuten isäni).

Mut saattaa kyllä olla , että oma tyttöni päätyy samalle alalle mun kanssa. Ainakin nyt merkit vahvasti näyttävät siltä :saint:

 

Juuri näin Mun on vaikea omista lapsistani kuvitella, että he haluaisivat mahdollisimman helpon ja vähän vastuuta ja/tai painetta sisältävän työn. Toki sitten, jos heillä ei ole työlle muita odotuksia kuin säännöllinen palkka.

MInulla on ehkä jotenkin liian äidillinen ajatus tässä, kun oman ammatin tietysti tietää, ei haluaisi että omalla lapsella olisi niitä paineita, joita tässä työssä on, niitä murheita ja vaikeuksia. Jotkut muut paineet, murheet, ilot, hyvät puolet kyllä olisi hieno asia. Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. =)

 

MInulla on ehkä jotenkin liian äidillinen ajatus tässä, kun oman ammatin tietysti tietää, ei haluaisi että omalla lapsella olisi niitä paineita, joita tässä työssä on, niitä murheita ja vaikeuksia. Jotkut muut paineet, murheet, ilot, hyvät puolet kyllä olisi hieno asia. Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. =)

Ymmärrän kyllä Mutta muista, että niiden lasten mielikin voi muuttua elämän aikana. Mun ei ikinä, EI IKINÄ pitänyt ryhtyä yrittäjäksi. Vaan kuinkas kävikään

 

Mä toivoisin kyllä periaatteessa jotain muuta mitä meillä vanhemmilla.

Haluisin että löytäisivät selkeen kiinnostuksen kohteen ja opiskelivat siihen kunnolla.
Ei näin, että vahingossa ajautuu jollekin alalle...

 

Ymmärrän kyllä Mutta muista, että niiden lasten mielikin voi muuttua elämän aikana. Mun ei ikinä, EI IKINÄ pitänyt ryhtyä yrittäjäksi. Vaan kuinkas kävikään

Meillä on nuorin kollega sellainen, joka oli vaipoissa, kun olin hänen vanhempiensa työpaikalla harjoittelijana oman opiskeluni aikaan. Kysyin häneltä, että mitä hänen vanhempansa ovat siitä, että lapsi hakeutui samalle alalle. Hän sanoi, että tietysti he sanoivat, että älä nyt hullu tähän hommaan ala. Mutta hän alkoi ja onpa siinä hyvä ammattilainen! =) Olen kyllä omistani aika varma, toinen on ollut vuoden vanhasta ilmiselvä insinööri ja toinen on taivaanrannanmaalari ja taiteilija. Mutta niitä kumpiakin on meillä kyllä töissä...

 

Mä ajattelen asian niin, että jos lapset haluaa samalla alalle kuin vanhempansakin, niin ilmeisesti se vanhempi tykkää työstään ja lapsikin on sen huomannut, kun haluaa samaa tehdä. Eli koen sen jotenkin niin, että lapsen mielestä äiti tai isä on tyytyväinen työhönsä ja koska se on sen äidin/isän mielestä kivaa, niin se voisi olla lapsellekin kiva ala. Tietty on aina näitä sukurasitteita (tyyliin meillä on viisi sukupolvea poliiseja...) eikä se ammatinvalinta välttämättä mene silloin ihan niin, että mitä se lapsi itse haluaisi, vaan lähinnä että mitä häneltä odotetaan. Ja silloin ollaan ihan väärillä raiteilla.

 

Peesaan Saraldoa. Ajattelen, että vanhempansa ammatin valinnut lapsi tietää, mihin on ryhtymässä. Se on positiivista. Kun tuntuu, että nykyisin ihmiset hakevat ja hakevat "omaa" ammattia. Sellaisessa kutsumuksellisuudessa on epärealismia (tosin myös nuoruuden idealismia). Ihan kuin puolisonkin etsinnässä. Suhteettomin odotuksin haetaan aina vain parempaa, TÄYDELLISTÄ. Elämä ei vaan ole täydellistä. Täytyy sopeutua siihenkin, että on aika arkista ja työlästä.

 

Totta. Työ ei saisi olla raskasta tai likaista. Se ei saisi alkaa liian aikaisin aamulla, muttei myöskään kestää liian pitkään illalla. Mitään etuisuuksia ei pitäisi joutua odottamaan ja ansaitsemaan, vaan niiden pitäisi tulla heti nyt.

 

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos haluavat samaan ammattiin kuin me miehen kanssa olemme. Olemme itsekin apinoineet vanhempiamme, samoin suurin osa meidän molempien sisaruksista.

Tosin kukaan lapsistamme ei ole ainakaan vielä ilmaissut minkäänlaista halukkuutta tälle alalle. Pääasia, että viihtyisivät työssään ja olisivat onnellisia silläkin elämän osa-alueella.

 

Minusta se ei olisi kamalan toivottavaa, että seuraisivat minun jalanjälknäni. Tai jos sitten seuraavatkin, toivon , että tekisivät sen sitten todellisesta halusta, eikä ajatumisesta alalle, kuten itselleni kävi- vähän äitini saappaita lainatessani.

Palkka on huono ja työ välillä raskasta ja pikkulapsivaiheen ja työn yhdistäminen rankkaa. Toisaalta työ on helppoa ja palkitsevaa. Mutta jos katson lapsiani nyt, en ole ainakaan sen kuvan perusteella, mikä minulla heistä nyt on, että se työ olisi heidän juttunsa ja riittävän motivoivaa.
Toivoisin heidän löytävän sen oman juttunsa, itse en taida tehdä työtä, joka olisi juuri se minun juttuni ja sellaisen omille lapsilleni soisin. Joskin toivoisin, ettei heistä kasvaisi niin työkeskesiä, että muu elämä jää vähemmälle.

 

No sehän on ihan lapsen oma asia. Meillä kyllä on ihan kamalasti insinöörejä tai muita tietojenkäsittelyn ammattilaisia suvussa, joten voisihan sitä olla vaihtelua jos jotain muuta tekisi.

Insinöörin koulutus on siitä hyvä, että se ei kovinkaan rajoita alaa tai työnkuvaa. En tee täsmälleen samaa työtä kuin mieheni, isäni, appiukkoni, lankoni, enoni, tätini....

 

Hmm, en tainnut ollenkaan osata selittää mitä tarkoitan.

 

En ole ikinä ymmärtänyt miten joku voi ajautua johonkin. Meillä jotkut tekevät väitöskirjoja koska "jotenkin vaan ajauduin tähän ja mä nyt sitten tässä teen tätä..". Mikseivät mene tavallisiin DI hommiin mistä tienaakin paremmin? Perkele.

 

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos haluavat samaan ammattiin kuin me miehen kanssa olemme. Olemme itsekin apinoineet vanhempiamme, samoin suurin osa meidän molempien sisaruksista.

Tosin kukaan lapsistamme ei ole ainakaan vielä ilmaissut minkäänlaista halukkuutta tälle alalle. Pääasia, että viihtyisivät työssään ja olisivat onnellisia silläkin elämän osa-alueella.

Hei Tatitar, oletko sinä sama, kuin monia vuosia sitten tällä nikillä palstaillut? =)

 

Hmm, en tainnut ollenkaan osata selittää mitä tarkoitan.

Mitä sinä sitten tarkoitit?

 

Ymmärrän kyllä Mutta muista, että niiden lasten mielikin voi muuttua elämän aikana. Mun ei ikinä, EI IKINÄ pitänyt ryhtyä yrittäjäksi. Vaan kuinkas kävikään

minä en myöskään todellakaan halunnut alalleni. Ei ja EI.
Haaveet olivat aivan toisia, paljon kunnianhimoisempia. Mutta ei tullut minusta kirjailijaa, ei näyttelijää, eikä edes sitä oopperalaulajaa. Tosin etenkin tuosta viimeisestä olen onnellinen, ettei, ja varmaan muillekin parempi niin

 

Hei Tatitar, oletko sinä sama, kuin monia vuosia sitten tällä nikillä palstaillut? =)

Sama muorihan minä. Olen tässä nyt muutaman kerran käynyt vuosien tauon jälkeen lueskelemassa täällä ja totesin, että voisihan sitä taas vähän osallistua keskusteluihin. Piti vaan yrittää aika monta kertaa kirjautua, jotta sattui oikea salasana. Oli päässyt vähän unohtumaan vuosien saatossa...

 

Mitä sinä sitten tarkoitit?

Tarkoitin sitä, että kun ammattiin liittyy suuri vastuu ja siinä on mahdollisuus olla osana jossain isossa (tai pienemmässäkin) pahassa jutussa, sitä ei haluaisi omien lapsiensa työksi, vaikka työ on kiinnostavaa, se on välillä mukavaakin, se on tässä maailmantilanteessa melko tärkeäksi luokiteltavaa ja haastavaa, siinä on hyviä puolia paljon. Mutta se mitä itse on pitkähköllä uralla kohdannut ja mitä ei onneksi ole kohdannut, saa ajattelemaan, että jospa nuo tekisivät jotain muuta, missä saisivat haasteita ja saisivat toteuttaa itseään. Ihan siis äitinä tahtoisi, että heillä olisi jotain muuta =)

Muokkaus: tarkoitan tuolla että on mahdollisuus olla mukana, että voi joutua mukaan johonkin isoon hässäkkään, voi aiheuttaa sen itse tai olla vaan osana.

 

Sama muorihan minä. Olen tässä nyt muutaman kerran käynyt vuosien tauon jälkeen lueskelemassa täällä ja totesin, että voisihan sitä taas vähän osallistua keskusteluihin. Piti vaan yrittää aika monta kertaa kirjautua, jotta sattui oikea salasana. Oli päässyt vähän unohtumaan vuosien saatossa...

Jotenkin heti kello kilahti, kun näin nikkisi. En muista, olinko itse samalla nikillä siihen aikaan, kun joskus juteltiin. Olin tässä pitkään toisella nikillä ja nyt taas tällä "ensimmäisellä".