Lapset nuorena vs. vanhana. Pohdiskelua

Mitä eroa siinä oikeastaan on että:

A) Tekee lapset nuorena niin lasten kasvettua "pääsee" vielä ihmisten iässä viettämään vapaata aikaa niin kuin tahtoo.

B) Tekee lapset vasta sitten kun on viettänyt nuorena vapaata aikaa niin kuin tahtoo.

Mä en tiedä mitä haen tällä aloituksella, mutta kommentoikaa nyt jotain mun mieliksi =) Ajattelen tässä nyt noin 20 ja 40 vuotiaita.

Itse ajattelen että +20v:nä alkoi tuntua siltä että haluaa asettua ja rauhoittua, joten hyvä aika tehdä lapset. Ja innolla odotan myös sitä että ollessani vasta nelikymppinen, olen vapaa tekemään juuri sitä mitä itseä huvittaa, enkä ole edes vanha

Alkääkä ottako niiin kirjaimellisesti, ei ne lapset mikään pakollinen riesa sentään ole, kunhan pohdiskelen.

 

Paras tehdä siinä nuoren ja vanhan välissä eli kolmekymppisenä

 

Mitähän tähän nyt sanoisi, kun olen saanut lapsia vanhana ja nuorena 36 v/23 v. Näin on aika hyvä.

 

Mä sain esikoiseni 21v ja mua kaduttaa kun tein niin aikaisin. Luulin haluavani asettua paikoilleen yms. Mutta nyt on tuntunut,että olisi pitäny odottaa pidempään..elää omaa elämää,matkustella ja bilettää kun on vielä nuori. ikä 20-30 on kuitenkin ihmisen kulta-aikaa eikä se oma aika sitten 40 v ole sama asia..

 

Tuota kolmekymppisyyttä mäkin odotan mielenkiinnolla. Tällä hetkellä (25 v.) ei tod. kiinnosta mikään perheen perustaminen. Tuntuu, että omakin elämä on vielä kesken ja suunta hakusessa, niin en halua tähän mitään rasitteita enää lisäksi.

Nelikymppisenä esikoinen taas tuntuu "liian" vanhalta - jaksaako sitä enää niitä yövalvomisia, olen jo nytkin tarkka siitä, että saan uneni nukuttua rauhassa ilman häiriöitä.

Nähtäväksi jää, tuleeko niitä lapsia ikinä.

 

Minä ajattelen että on aika tylsää jos useampi sukupolvi tekee lapset vasta nelikymppisenä, silloinhan lasten isovanhemmat ovat jo kahdeksankymppisiä kun lastenlapset ovat ihan pieniä. Ei lastenhoitoapua isovanhemmista ja lapset eivät opi tuntemaan isovanhempiaan kun nämä jo kuolevat.

Toisaalta parikyppisen äidin omat vanhemmat saattavat olla täysillä työelämässä, eikä heistäkään ole välttämättä kovasti apua.

 

on tullut tehtyä lapsia niin parikymppisenä kuin nelikymppisenäkin. molemmissa hyvät puolensa.

 

Tuota kolmekymppisyyttä mäkin odotan mielenkiinnolla. Tällä hetkellä (25 v.) ei tod. kiinnosta mikään perheen perustaminen. Tuntuu, että omakin elämä on vielä kesken ja suunta hakusessa, niin en halua tähän mitään rasitteita enää lisäksi.

Nelikymppisenä esikoinen taas tuntuu "liian" vanhalta - jaksaako sitä enää niitä yövalvomisia, olen jo nytkin tarkka siitä, että saan uneni nukuttua rauhassa ilman häiriöitä.

Nähtäväksi jää, tuleeko niitä lapsia ikinä.

Mitä vittua teet kaksplussalla???

 

Mä olen kanssa sitä mieltä, että tuosta väliltä on hyvä, siinä 3-kympin molemmin puolin. Äitini on saanut minut 32-vuotiaana ja nyt 65v. hoitaa tuota poikaa mielellään.
Itse en olisi ollut 2-kymppisenä valmis perustamaan perhettä, silloin mentiin ja pidettiin hauskaa ja opiskeltiin. Nyt päälle 3-kymppisenä olen valmis ainakin suurimmaksi osaksi.

 

Tuota kolmekymppisyyttä mäkin odotan mielenkiinnolla. Tällä hetkellä (25 v.) ei tod. kiinnosta mikään perheen perustaminen. Tuntuu, että omakin elämä on vielä kesken ja suunta hakusessa, niin en halua tähän mitään rasitteita enää lisäksi.

Nelikymppisenä esikoinen taas tuntuu "liian" vanhalta - jaksaako sitä enää niitä yövalvomisia, olen jo nytkin tarkka siitä, että saan uneni nukuttua rauhassa ilman häiriöitä.

Nähtäväksi jää, tuleeko niitä lapsia ikinä.

Mitä vittua teet kaksplussalla???

Tuskin mitään vittua... :O

 

Minä ajattelen että on aika tylsää jos useampi sukupolvi tekee lapset vasta nelikymppisenä, silloinhan lasten isovanhemmat ovat jo kahdeksankymppisiä kun lastenlapset ovat ihan pieniä. Ei lastenhoitoapua isovanhemmista ja lapset eivät opi tuntemaan isovanhempiaan kun nämä jo kuolevat.

Toisaalta parikyppisen äidin omat vanhemmat saattavat olla täysillä työelämässä, eikä heistäkään ole välttämättä kovasti apua.

olen samaa mieltä.. Musta on mukavaa,että meidän lapsilla on lämpimät välit isovanhempiin ja isoisovanhempiin..
Mutta kaipa molemmissa on puolensa. Aika paljon on yksilöstä kiinni. Itse sain ekan 18 vuotiaana ja toisen 19 vuotiaana. ja ihan tyytyväine olen ollut. Tosin ei kaikki ole silloin vielä valmiita.

 

ei ole ihmisen kulta-aikaa tuo 20-30v

 

Tuota kolmekymppisyyttä mäkin odotan mielenkiinnolla. Tällä hetkellä (25 v.) ei tod. kiinnosta mikään perheen perustaminen. Tuntuu, että omakin elämä on vielä kesken ja suunta hakusessa, niin en halua tähän mitään rasitteita enää lisäksi.

Nelikymppisenä esikoinen taas tuntuu "liian" vanhalta - jaksaako sitä enää niitä yövalvomisia, olen jo nytkin tarkka siitä, että saan uneni nukuttua rauhassa ilman häiriöitä.

Nähtäväksi jää, tuleeko niitä lapsia ikinä.

Mitä vittua teet kaksplussalla???

Miksi hän ei saisi olla??

 

Olen itse 32 v tuleva äiti. Kysymyksesi on itseänikin mietityttänyt aika paljon.

Toisaalta harmittelen, etten lapsia silloin kaksikymppisenä lähtenyt tekemään silloisen mieheni kanssa, koska tosiaan lapset olisi nyt jo reilusti yli 10 vuotiaita ja niiden kanssa voisi touhuta vaikka mitä yhdessä ja erikseen. Nyt kaikki on vasta edessä ja moni myöhemmin aloitettu harrastus esim. on pakko panna jäihin muutamiksi vuosiksi.

Toisaalta nykyinen mieheni on sanonut että hän ei olisi esimerkiksi koskaan ottanut yh:ta (vaikka tavattiin lähes kolmekymppisenä), joten jos elämänlatu olisi erkaantunut lasten isän kanssa kuitenkin, niin tätä tämänhetkistä onnea ei olisi koskaan tullut vastaan.

Asioilla on tosiaan monta puolta. Uskon että olisi parikymppisenä jäänyt monta ikävää asiaa kokematta ja tekemättä jos olisi ollut lapsi rauhoittamassa tilannetta. Kävin kuitenkin töissä ja opiskelin yliopistossa koko ajan joten elämässä olisi voinut olla tilaa lapsellekin vähän järjestelemällä.

En kyllä näe itseäni nelikymmpisenä äitinä, minulle riitti 10 vuotta täyspäiväistä työelämää ja opiskelua ja nyt on sen ansaitun tauon vuoro. En haluaisi lähteä takaisin työelämään ja taas 10 vuoden kuluttua aloittaa tässä tilanteessa alusta, eli jos lisää lapsia tulee niin ihan lähivuosina. Oma äitini sai iltatähden 39 vuotiaana ja hoiti kuitenkin mallikkaasti homman kotiin, mutta hän onkin erityisen nuorekas ja näyttääkin ikäistään lähes 10 vuotta nuoremmalta. Ja onhan se tietoinen päätös nelikymppisenä lähteä yrittämään lasta kun se vastuu on lähes kuusikymppiseksi asti.

Luokallani oli pari henkilöä joilla oli iäkkäät vanhemmat ja satun tietämään että kyllä sitä ihmeteltiin ja vähän kiusattiinkin kun toinen oli jo eläkkeelläkin.

 

mä olen kans tehnyt lapset nuorena..
eli 40v olen taas vapaa ku taivaan lintu...
ja osa vasta aloittelee sitä vauva rumpaa =)
jaksaahan sitä nuorempana toki paremminkin valvoa ja leikkiäkkin lapsen kanssa..
tosin kaikki ei vaan ole valmiita nuorena vanhemmaksi..
meille tämä nuorena lasten pyöräytys oli se paras vaihtoehto

 

Tuota kolmekymppisyyttä mäkin odotan mielenkiinnolla. Tällä hetkellä (25 v.) ei tod. kiinnosta mikään perheen perustaminen. Tuntuu, että omakin elämä on vielä kesken ja suunta hakusessa, niin en halua tähän mitään rasitteita enää lisäksi.

Nelikymppisenä esikoinen taas tuntuu "liian" vanhalta - jaksaako sitä enää niitä yövalvomisia, olen jo nytkin tarkka siitä, että saan uneni nukuttua rauhassa ilman häiriöitä.

Nähtäväksi jää, tuleeko niitä lapsia ikinä.

Mitä vittua teet kaksplussalla???

No haloo? Olisinko kenties täällä keskustelupalstalla? Läheskään kaikki ketjut eivät liity vauvoihin/lapsiin. Olen täällä ihmisten takia, ....idiootti.

 

Ihan omakohtaisesti ajateltuna, eroa on siinä, että pystyin käymään opinnot loppuun ja samalla viettämään perhe-elämää.

Nuoruutta ehdin mielestäni viettää koko teini-iän, kun 20 vuotiaana esikoiseni sain. Äitiyttä edeltänyt aika täytti ihan nuoruuden "menemisen" vaatimukset matkusteluineen ja jopa niine baarikokemuksineen. Olen pari kertaa käynyt sen jälkeenkin baareissa, lähinnä päätä pyörittelemässä, ei ole sitä ikävä. Matkustella sen sijaan voi perheenkin kanssa, siitä nautin nyt enkä vasta +40 =)

 

No jos noista kahdesta pitää valita, niin sitten toi 40-vuotiaana. Koska itse en olisi ollut parikymppisenä vielä valmis äidiksi. Sain esikoiseni 26-vuotiaana ( eli melkein parikymppisenä kuitenkin ) . Ja loput kolme lasta sain 33-38-vuotiaana. Tuo 26 vuotta oli kyllä mulle hyvä ikä. Mutta sitä ikääkin tärkeämpiä asioita on mm. kuka on lapsen isä ( eli millaiseen parisuhteeseen lapsi syntyy ) , mikä on elämäntilanne ja taloudellinen tilanne. Kolmekymppisenä on mun mielestä paras ajankohta, jos pelkästään ikää ajattelee.

 

Olen itse 32 v tuleva äiti. Kysymyksesi on itseänikin mietityttänyt aika paljon.

Toisaalta harmittelen, etten lapsia silloin kaksikymppisenä lähtenyt tekemään silloisen mieheni kanssa, koska tosiaan lapset olisi nyt jo reilusti yli 10 vuotiaita ja niiden kanssa voisi touhuta vaikka mitä yhdessä ja erikseen. Nyt kaikki on vasta edessä ja moni myöhemmin aloitettu harrastus esim. on pakko panna jäihin muutamiksi vuosiksi.

Toisaalta nykyinen mieheni on sanonut että hän ei olisi esimerkiksi koskaan ottanut yh:ta (vaikka tavattiin lähes kolmekymppisenä), joten jos elämänlatu olisi erkaantunut lasten isän kanssa kuitenkin, niin tätä tämänhetkistä onnea ei olisi koskaan tullut vastaan.

Asioilla on tosiaan monta puolta. Uskon että olisi parikymppisenä jäänyt monta ikävää asiaa kokematta ja tekemättä jos olisi ollut lapsi rauhoittamassa tilannetta. Kävin kuitenkin töissä ja opiskelin yliopistossa koko ajan joten elämässä olisi voinut olla tilaa lapsellekin vähän järjestelemällä.

En kyllä näe itseäni nelikymmpisenä äitinä, minulle riitti 10 vuotta täyspäiväistä työelämää ja opiskelua ja nyt on sen ansaitun tauon vuoro. En haluaisi lähteä takaisin työelämään ja taas 10 vuoden kuluttua aloittaa tässä tilanteessa alusta, eli jos lisää lapsia tulee niin ihan lähivuosina. Oma äitini sai iltatähden 39 vuotiaana ja hoiti kuitenkin mallikkaasti homman kotiin, mutta hän onkin erityisen nuorekas ja näyttääkin ikäistään lähes 10 vuotta nuoremmalta. Ja onhan se tietoinen päätös nelikymppisenä lähteä yrittämään lasta kun se vastuu on lähes kuusikymppiseksi asti.

Luokallani oli pari henkilöä joilla oli iäkkäät vanhemmat ja satun tietämään että kyllä sitä ihmeteltiin ja vähän kiusattiinkin kun toinen oli jo eläkkeelläkin.

No mä voin kertoa sulle, että nykyään moni saa lapsia vielä nelissäkymmenissä tai hieman päällekin. Eli ilmiö ei ole enää niin harvinainen. Turha sitä kiusaamista on pelätä, kiusaajat kyllä keksivät sen syyn kiusata vaikka mistä.

Niin, ja varmaan koskee kyllä ihan kaikenikäisiä tuo, että pitäisi olla tietoinen vauvan tuomasta vastuusta seuraavan kahdenkymmenen ajan pituudelta. Ei ole väliä tässä kohtaa onko äiti 20v vai 40v. Ei ainakaan pitäisi olla. Sitä omaa aikaa on sitten joko ennen lapsia tai lasten kasvettua, riippuen vanhempien iästä. Eikä kai kukaan suoraan hautaan ole lasten aikuistuttua mennyt, vaikka olisi ne lapset nelissäkymmenissäkin hankkinut...?!

 

Itse "elin täysillä" , biletin ja matkustelin ja nautin elämästä. 27 vuotiaana sain esikoiseni ja keskityin perhe-elämään ja taas nautin - oli kivaa. Sitten esikoinen olikin jo iso ja taas oli omaa aikaa mennä ja tulla, harrastaa ja matkustella. Kuinka ollakkan taas 47 vuotiaana olin raskaana ja nyt taas on kiva seurata taaperon touhuja vaikka mittarissa kohta 50 ! Että silleen sopivasti 20 vuoden välein....

 

Mä sain esikoisen 20v. synttäripäivää seuraavana yönä.

Olin siihen mennessä ehtinyt nähdä baareja ja maailmaa sen, minkä halusin ja katsoin tarpeelliseksi ennen lapsia.

Olisi ollut ajan tuhlausta käyttää useampi vuosi johonkin hörhöilyyn vaan siksi, että niin kuuluu tehdä, vaikka itse en halunnut.

Ja olen sitten vähän päälle 40 kun lapset on isoja, jos se menemisen hinku sitten iskee, niin voin mennä ja tehdä.

Olen myös siitä omituinen, etten ymmärrä tätä nykyajan hössötystä, kuinka pitää elää lapsia varten. Mä elän lasten kanssa.

 

No mä voin kertoa sulle, että nykyään moni saa lapsia vielä nelissäkymmenissä tai hieman päällekin. Eli ilmiö ei ole enää niin harvinainen. Turha sitä kiusaamista on pelätä, kiusaajat kyllä keksivät sen syyn kiusata vaikka mistä.

Niin, ja varmaan koskee kyllä ihan kaikenikäisiä tuo, että pitäisi olla tietoinen vauvan tuomasta vastuusta seuraavan kahdenkymmenen ajan pituudelta. Ei ole väliä tässä kohtaa onko äiti 20v vai 40v. Ei ainakaan pitäisi olla. Sitä omaa aikaa on sitten joko ennen lapsia tai lasten kasvettua, riippuen vanhempien iästä. Eikä kai kukaan suoraan hautaan ole lasten aikuistuttua mennyt, vaikka olisi ne lapset nelissäkymmenissäkin hankkinut...?!

Hei!

Eikös suomalaisten miesten keski kuolinikä ole kuitenkin jotain seitsemänkymmenen luokkaa. Jos oletetaan että äiti on nelikymppinen ja isä vaikka 5 vuotta vanhempi niin kyllä siinä minusta on se riski ettei siinä lasten kotoamuuttamisen jälkeen enää paljoa ehdi elämäänsä elää. Toki sitä on sitten eletty se ensimmäiset 20 aikuisuusvuotta ennen lapsia.

Ja kyllä tiedän että se on yleistä tehdä nelikymppisenä lapsia, meillä on jopa neljävitosena eräs tuttava saanut (luomuna) mutta itse en haluaisi enää siinä vaiheessa, nytkin tuntuu jo vähän "myöhäiseltä" mutta elämä on elämää ja vienyt menojaan... ja aika useinhan tuo myöhäinen lapsenteko yhdistetään työhön ja uraan ja siihen minä itsekin taisin langeta.

 

Höh. Miks aina on vain kaksi vaihtoehtoa? Entäs esim. minä, joka valmistuin yliopistosta 23-vuotiaana, sain heti vakituisen työpaikan ja olen ehtinyt jo töitä painaa ennen valmistumistakin oman alan töissä.

Nyt kun on opiskeltu ja menty naimisiin niin vielä ajattelin muutaman vuoden rahaa säästää, jotta voin sitten olla pidempään kotona. Sellainen 28-30-v. on musta ihanteellinen "lapsentekoikä".

 

No, eiks siihen lasten tekoon tarvita kaksikymppisen kroppa ja nelikymppisen elämänkokemus. Itse olin 28v ja 29v kun lapset sain.

 

Mie luulen, että parasta on saada ne lapset silloin kun omaan elämään sopii. Toisilla se on varmaan silloin kaksikymppisenä, toisilla nelikymppisenä. Itselläni ei ole vielä lapsia ja olen onnellinen siitä ja vapaasta ja vähän villistäkin nuoruudestani. Mutta olen ihan satavarma että jos olisin niitä lapsia nuorena saanut, olisin onnellinen siitäkin. Molemmissa on puolensa, paras nauttia siitä mitä itsellä on.