Olen tänään jotenkin aivan rikki. Minulla on kaksi lasta, joista nuoremmalla epäillään lapsuusiän autismia. Hän on vasta vähän päälle kaksi. Keväällä aloin epäillä, että maailman helpoimmasta vauvasta ei ole kasvamassa ihan tavallinen lapsukainen. Puhe alkoi kehittyä myöhään yksittäisinä sanoina ja sitten nekin jäivät pois. Vuorovaikutus- ja kontaktitaidot ovat todella heikkoja. Sairaalassa ollaan oltu, puheterapiaan päästään, avustajakin tulee päiväkotiin jossain vaiheessa. Ennen niin helppo elämä on yhtäkkiä muisto vain. Elämä on yhtä hoitokokousta, terapeutin metsästystä, PECS kuvia ja tehtäviä. Kun lapsi oppii uuden asian joku vanha opittu asia katoaa.
Olen kuin kone joka suorittaa tätä arkea, en jaksa useinkaan olla iloinen. En riitä mihinkään tarpeeksi. Vanhempi lapsi stressaa päiväkodissa pienemmän vaikeuksien vuoksi. Kaupungilta onnistuisi siirto toiseen päiväkotiin ehkä 4 kk hakemuksen jättämisestä, enkä tiedä olisiko siirrosta enemmän haittaa kun hyötyä. En jaksa ihmettelyjä puhumattomuudesta, selitellä outoa käytöstä. Joka aamu kun herään toivon, että kaikki olisi pahaa unta vain. Tottuukohan tähän koskaan?
Olen kuin kone joka suorittaa tätä arkea, en jaksa useinkaan olla iloinen. En riitä mihinkään tarpeeksi. Vanhempi lapsi stressaa päiväkodissa pienemmän vaikeuksien vuoksi. Kaupungilta onnistuisi siirto toiseen päiväkotiin ehkä 4 kk hakemuksen jättämisestä, enkä tiedä olisiko siirrosta enemmän haittaa kun hyötyä. En jaksa ihmettelyjä puhumattomuudesta, selitellä outoa käytöstä. Joka aamu kun herään toivon, että kaikki olisi pahaa unta vain. Tottuukohan tähän koskaan?
Viimeksi muokattu: