M
"méredetroix"
Vieras
Olen erittäin hämilläni miten olisi viisainta toimia tässä tilanteessa.
Lapsi (10v) on harrastanut muutaman vuoden jalkapalloa. On siinä luonnostaan melko hyvä, mutta harjoittelumotivaatio aaltoilee. Toisinaan touhuaa harjoitusten ulkopuolella kaikkea muuta, toisinaan lähtee pallo kainalossa harva se ilta kentälle - vaikka yksin.
Harjoituksissa treenaa välillä todella hyvin, välillä kaverit tuntuvat olevan tärkeämpiä.
Lapsi valittiin uuteen kilpajoukkueeseen syksyllä. Kävimme keskustelun silloin siitä, mitä kilpajoukkueessa pelaaminen ja harjoitteleminen tarkoittaa koko perheemme kannalta. Se vaatii suurta sitoutumista myös meiltä vanhemmilta niin rahallisesti kuin ajallisestikin, joten oletamme suurta sitoutumista myös häneltä. Harjoitukset tulee hoitaa hyvin ja jalkapallon täytyy olla sitten monessa asiassa etusijalla, jos joukkueeseen haluaa. Ja hän halusi.
Olimme, ja olemme edelleen, luonnollisesti ylpeitä ja iloisia pojan menestyksestä. Sanoin myös hänelle, että eikö olekin hienoa, miten oma työ on kantanut hedelmää? Syksyllä ennen valintoja poika treenasi paljon yksin.
Nyt tuntuu, että jalkapallosta ei tule mitään. Käy kyllä mielellään ja on ylpeä paikastaan joukkueessa. Käyttää vapaa-ajallaankin vain seuran vaatteita ja omien sanojensa mukaan treenaa hyvin.
Peleissä kuitenkin näyttää siltä, että hän on lähinnä taantunut, kun kaikki muut tuntuvat edistyneen. Keskittyminen peliin on täysin olematonta.
Pojalla on mielestäni esipuberteetin oireita, joten olen entistäkin hämmentyneempi siitä miten pitäisi toimia.
Olenko vihainen, koska hän ei aseta jalkapalloa ykköseksi kuten sovittiin? Näytänkö pettymykseni? Kannustanko kaikesta huolimatta, vai olenko täysin välinpitämätön? Teeskentelenkö, etten muista koko jalkapalloa?
Tämän viikon treeneihin ilmoitin pojan poissaolevaksi - ajattelin hänen kuitenkin ehkä tarvitsevan taukoa.
Kokemuksia, ajatuksia? Ja korostan vielä, että kyse ei ole siitä, että hänet olisi pakotettu harrastamaan.
Lapsi (10v) on harrastanut muutaman vuoden jalkapalloa. On siinä luonnostaan melko hyvä, mutta harjoittelumotivaatio aaltoilee. Toisinaan touhuaa harjoitusten ulkopuolella kaikkea muuta, toisinaan lähtee pallo kainalossa harva se ilta kentälle - vaikka yksin.
Harjoituksissa treenaa välillä todella hyvin, välillä kaverit tuntuvat olevan tärkeämpiä.
Lapsi valittiin uuteen kilpajoukkueeseen syksyllä. Kävimme keskustelun silloin siitä, mitä kilpajoukkueessa pelaaminen ja harjoitteleminen tarkoittaa koko perheemme kannalta. Se vaatii suurta sitoutumista myös meiltä vanhemmilta niin rahallisesti kuin ajallisestikin, joten oletamme suurta sitoutumista myös häneltä. Harjoitukset tulee hoitaa hyvin ja jalkapallon täytyy olla sitten monessa asiassa etusijalla, jos joukkueeseen haluaa. Ja hän halusi.
Olimme, ja olemme edelleen, luonnollisesti ylpeitä ja iloisia pojan menestyksestä. Sanoin myös hänelle, että eikö olekin hienoa, miten oma työ on kantanut hedelmää? Syksyllä ennen valintoja poika treenasi paljon yksin.
Nyt tuntuu, että jalkapallosta ei tule mitään. Käy kyllä mielellään ja on ylpeä paikastaan joukkueessa. Käyttää vapaa-ajallaankin vain seuran vaatteita ja omien sanojensa mukaan treenaa hyvin.
Peleissä kuitenkin näyttää siltä, että hän on lähinnä taantunut, kun kaikki muut tuntuvat edistyneen. Keskittyminen peliin on täysin olematonta.
Pojalla on mielestäni esipuberteetin oireita, joten olen entistäkin hämmentyneempi siitä miten pitäisi toimia.
Olenko vihainen, koska hän ei aseta jalkapalloa ykköseksi kuten sovittiin? Näytänkö pettymykseni? Kannustanko kaikesta huolimatta, vai olenko täysin välinpitämätön? Teeskentelenkö, etten muista koko jalkapalloa?
Tämän viikon treeneihin ilmoitin pojan poissaolevaksi - ajattelin hänen kuitenkin ehkä tarvitsevan taukoa.
Kokemuksia, ajatuksia? Ja korostan vielä, että kyse ei ole siitä, että hänet olisi pakotettu harrastamaan.
