P
Perhe on pahin
Vieras
.. näin minulle sanottiin synnytysvalmennuksessa. Että alkaa tuntea todella vahvasti molempia päitä, vihaa ja rakkautta. Oletteko kokeneet näin? Itse voin allekirjoittaa tuon hyvin, rakkaus omaan lapseen on jotain, mitä en ole aiemmin kokenut. Itku tulee vähemmästäkin, kun oma lapsi halaa ja sanoo "äittä". 
Mutta entä se viha sitten? Se, joka saa nyt tämän palstatilan verran minua purkautumaan? Anteeksi jo etukäteen! 
Vuoden valvomisen jälkeen (meillä herätään edelleen 2-8 kertaa yössä, lapsi 1v) se aggressiivisuus on kyllä havaittavissa, varmaan jo ihan väsymyksestä johtuen, mutta ei ikinä omaan lapseen, vaan YSTÄVIIN JA SUKULAISIIN! Onko kenelläkään muulla näin? Nimittäin, ai että riepoo nuo sukulaiset, jotka eivät ymmärrä meidän elämän muuttuneen niin, että jokaisissa kissanristiäisissä ei viivytä yöhön asti tai tulla paikalle kun he ystävällisesti samana päivänä soittavat ja "tilaavat" meidät tulemaan esim. tuntia aiemmin tekemään jonkun kissanristiäisen juhlavalmisteluja tai ajelemaan autolla hakemassa tavaroita pitkin kaupunkia. Pienen lapsen kanssa kun tuo extempore lähteminen ei välttämättä aina ole niin yksinkertaista. Ja kun emme lupaudu juhlimaan iltakymmeneen, meiltä tivaillaan moneen kertaan, että miksi näin on, ja ettekö te nyt viitsi todella, mikä vaivaa? Meillähän ei nykyisin ole muuta elämää - meille voi myös ilmoittaa sukulaislapsen juhlista juhlapäivää edeltävällä viikolla, neljä päivää ennen, että nyt pitäisi olla paikalla siihen ja siihen aikaan - ai ette pääse? Ette siis halua tulla? Oma lukunsa on kummit, jotka itse kertovat tulevansa kummilapsensa 1v-synttäreille ja kun lähetän kutsun, he eivät vastaa kutsuun mitenkään. Kun yritän vielä ennen juhlia tavoitella heitä puhelimitse, he eivät vastaa, ei puhelimeen, ei tekstiviesteihin. Eikös tämä ole jo todella ihmeellistä? Eikös se kuulu ihan yleisiin käytöstapoihin vastata kutsuun? En loukkaannu, jos ihmiset eivät juokse meidänkään kissanristiäisissä (ts. lapsen synttäreillä), en todellakaan, koska itse koen nämä synttärijuhlinnat lähinnä perhekeskeisiksi, mutta jos kummit itse ensin "kutsuvat itsensä" juhliin, ja lopulta eivät tule - saati sitten vastaa edes kutsuun (tai puhelimeen, tai tekstiviestiin), kyllä minulla sen jälkeen on ihan sama näenkö näitä ihmisiä enää ollenkaan. Samoilla rakkailla sukulaisilla on myös taipumus tulla yllätysvierailuille ilmoittamatta mitenkään - ja sitten pahoitella, kun ei näekään sisarensa lasta, tämä kun on juuri silloin menossa päiväunille. Meillä ei ole tosiaan mitään elämää- voi myös täräyttää tulla lapsensa kanssa aamuyhdeksältä lastenhoitoapua varten, kun meillä on kotona 2-viikkoinen käärö. Ilmoittaa hoitotarpeesta tuntia ennen, syy hoitoapuun on omalle jumppatunnille meno. Vedänkö herneitä nenään ihan turhasta, vai mikä on, kun ärsyttää nuo ihmiset, todella! Ystävistä muistan kuulleeni sellaista, että osa vain "karsiutuu" matkan varrella pois, koska eivät ole ehkä samassa elämäntilanteessa kuin itse on (sitähän helposti hautautuu tänne kotiin) ja jotenkin osalle voi olla vaikeaa olla yhteydessä, jos ei varsinkaan tällainen perhe-elämä kiinnosta yhtään. Ymmärrän hyvin. Surullista se on silti, että ne nk. ystävät saattavat jopa soitella ja valitella omia ongelmiaan, eivätkä kertaakaan kysele, miten meillä menee tai edes jotenkin osoita, että olisi kiinnostusta tietää ollenkaan minun kuulumisia. Olen kuunnellut monologeja mahdollisesta avioerosta ja työkriiseistä, mutta samaisissa puheluissa en ole sanallakaan kertonut mitään lapsestani tai meidän elämästä sillä hetkellä. Nämä ihmiset saattavat soitella parin kuukauden välein ja voivotella sen hetkistä ongelmaansa, sitten ei taas vähään aikaan kuulu mitään. Voi kysyä, tarvitseeko tällaisia ystäviä ollenkaan, mutta miten minusta tuntuu siltä, että on enemmän kuin yleistä, että ystävät aikalailla "pakenevat paikalta", kun joku saa lapsen? Ehkäpä se on oletus, että me kotonaolevat haluamme kuulla muistakin jutuista jotain, eikä vain näitä vaippa-sose-juttuja koko ajan eli on ok kertoa kaikesta muusta ja puhua omia juttuja ainoastaan. Ihankuin se "piristäisi" meitä kotonaolevia jotenkin? En tiedä. Tunnen suurta vihaa näitä ajattelemattomia sukulaisia ja ystäviä kohtaan, ja tunteiden ääripäät on todella vahvistuneet, täällä ainakin. Onkohan kenelläkään muulla näin?
Mutta entä se viha sitten? Se, joka saa nyt tämän palstatilan verran minua purkautumaan? Anteeksi jo etukäteen! Vuoden valvomisen jälkeen (meillä herätään edelleen 2-8 kertaa yössä, lapsi 1v) se aggressiivisuus on kyllä havaittavissa, varmaan jo ihan väsymyksestä johtuen, mutta ei ikinä omaan lapseen, vaan YSTÄVIIN JA SUKULAISIIN! Onko kenelläkään muulla näin? Nimittäin, ai että riepoo nuo sukulaiset, jotka eivät ymmärrä meidän elämän muuttuneen niin, että jokaisissa kissanristiäisissä ei viivytä yöhön asti tai tulla paikalle kun he ystävällisesti samana päivänä soittavat ja "tilaavat" meidät tulemaan esim. tuntia aiemmin tekemään jonkun kissanristiäisen juhlavalmisteluja tai ajelemaan autolla hakemassa tavaroita pitkin kaupunkia. Pienen lapsen kanssa kun tuo extempore lähteminen ei välttämättä aina ole niin yksinkertaista. Ja kun emme lupaudu juhlimaan iltakymmeneen, meiltä tivaillaan moneen kertaan, että miksi näin on, ja ettekö te nyt viitsi todella, mikä vaivaa? Meillähän ei nykyisin ole muuta elämää - meille voi myös ilmoittaa sukulaislapsen juhlista juhlapäivää edeltävällä viikolla, neljä päivää ennen, että nyt pitäisi olla paikalla siihen ja siihen aikaan - ai ette pääse? Ette siis halua tulla? Oma lukunsa on kummit, jotka itse kertovat tulevansa kummilapsensa 1v-synttäreille ja kun lähetän kutsun, he eivät vastaa kutsuun mitenkään. Kun yritän vielä ennen juhlia tavoitella heitä puhelimitse, he eivät vastaa, ei puhelimeen, ei tekstiviesteihin. Eikös tämä ole jo todella ihmeellistä? Eikös se kuulu ihan yleisiin käytöstapoihin vastata kutsuun? En loukkaannu, jos ihmiset eivät juokse meidänkään kissanristiäisissä (ts. lapsen synttäreillä), en todellakaan, koska itse koen nämä synttärijuhlinnat lähinnä perhekeskeisiksi, mutta jos kummit itse ensin "kutsuvat itsensä" juhliin, ja lopulta eivät tule - saati sitten vastaa edes kutsuun (tai puhelimeen, tai tekstiviestiin), kyllä minulla sen jälkeen on ihan sama näenkö näitä ihmisiä enää ollenkaan. Samoilla rakkailla sukulaisilla on myös taipumus tulla yllätysvierailuille ilmoittamatta mitenkään - ja sitten pahoitella, kun ei näekään sisarensa lasta, tämä kun on juuri silloin menossa päiväunille. Meillä ei ole tosiaan mitään elämää- voi myös täräyttää tulla lapsensa kanssa aamuyhdeksältä lastenhoitoapua varten, kun meillä on kotona 2-viikkoinen käärö. Ilmoittaa hoitotarpeesta tuntia ennen, syy hoitoapuun on omalle jumppatunnille meno. Vedänkö herneitä nenään ihan turhasta, vai mikä on, kun ärsyttää nuo ihmiset, todella! Ystävistä muistan kuulleeni sellaista, että osa vain "karsiutuu" matkan varrella pois, koska eivät ole ehkä samassa elämäntilanteessa kuin itse on (sitähän helposti hautautuu tänne kotiin) ja jotenkin osalle voi olla vaikeaa olla yhteydessä, jos ei varsinkaan tällainen perhe-elämä kiinnosta yhtään. Ymmärrän hyvin. Surullista se on silti, että ne nk. ystävät saattavat jopa soitella ja valitella omia ongelmiaan, eivätkä kertaakaan kysele, miten meillä menee tai edes jotenkin osoita, että olisi kiinnostusta tietää ollenkaan minun kuulumisia. Olen kuunnellut monologeja mahdollisesta avioerosta ja työkriiseistä, mutta samaisissa puheluissa en ole sanallakaan kertonut mitään lapsestani tai meidän elämästä sillä hetkellä. Nämä ihmiset saattavat soitella parin kuukauden välein ja voivotella sen hetkistä ongelmaansa, sitten ei taas vähään aikaan kuulu mitään. Voi kysyä, tarvitseeko tällaisia ystäviä ollenkaan, mutta miten minusta tuntuu siltä, että on enemmän kuin yleistä, että ystävät aikalailla "pakenevat paikalta", kun joku saa lapsen? Ehkäpä se on oletus, että me kotonaolevat haluamme kuulla muistakin jutuista jotain, eikä vain näitä vaippa-sose-juttuja koko ajan eli on ok kertoa kaikesta muusta ja puhua omia juttuja ainoastaan. Ihankuin se "piristäisi" meitä kotonaolevia jotenkin? En tiedä. Tunnen suurta vihaa näitä ajattelemattomia sukulaisia ja ystäviä kohtaan, ja tunteiden ääripäät on todella vahvistuneet, täällä ainakin. Onkohan kenelläkään muulla näin?
