Lapsen saamisen pelko vs. Vauvakuume

Hei! Olen avoliitossa itseäni yli 10 vuotta vanhemman miehen kanssa, jolla on ala-asteikäinen lapsi ex-vaimonsa kanssa. Olemme seurustelleet nyt hieman yli puoli vuotta ja tulin raskaaksi joulukuussa. Päätös raskaudenkeskeytyksestä oli vaikea, vaikken ole aiemmin lapsia halunnutkaan. Itselläni on opiskelut pahasti kesken ja toimeentulomme on tiukahkoa. Opiskelujen tai rahan en kuitenkaan usko olevan ongelma, apua meillä on saatavilla paljon.

Raskaudenkeskeytyksestäni lähtien tunteeni ovat olleet sekavat. Samanaikaisesti olen toivonut kovasti yhteistä lasta mieheni kanssa ja erityisesti pienten vauvojen näkeminen saa minut miettimään omaa menetettyä "esikoistani", mutta pelko vie kuitenkin voiton. Käytän tällä hetkellä hormonaalista ehkäisyä, mutta olen harkinnut sen lopettamista.

Pelkään ennen kaikkea oman vapauteni menetystä, katumusta jälkeenpäin, mahdollista eroa ja siitä seuraavaa yksinhuoltajuutta sekä lapsen syntymistä sairaana. Mieheni kuitenkin alkaa olla jo siinä iässä, että mielestäni lapsi/lapset olisi viisainta hankkia nyt, enkä totta puhuen haluaisi itsekään venyttää lasten hankintaa yli 25 vuoden ikään. Mies on valmis hankkimaan lapsia vaikka saman tien, eikä suhteessammekaan ole valittamista.

Tämä pohdintani lähti liikkeelle siitä, kun olen hiljattain huomannut jonkinlaisia raskausoireita itsessäni. Tein tänään raskaustestin, joka oli negatiivinen. Ensimmäisellä kerralla saatuani positiivisen tuloksen silloin viime syksynä menin paniikkiin ja itkin hysteerisesti. Nyt petyin testin tuloksesta, vaikka minun olisi periaatteessa pitänyt olla helpottunut. Onko muilla ollut ennen lasten hankintaa vastaavanlaisia kokemuksia tai pelkoja? Toivoisin vastauksia sekä lapsettomilta samojen ongelmien kanssa painivilta, sekä jo lapsen/lapsia saaneilta, jotka ovat joskus pohtineet näitä asioita. Mielelläni luen myös kommentteja siitä, jos kaikki on todella mennyt huonosti tai elämä pilalle lapsen myötä.

 

Tärkeä kysymys vielä unohtui: Voiko lapsen haluamisesta koskaan olla 100 % varma ja onko aina kyse vain tunteisiin perustuvasta päätöksestä?

 

Hei! Kaikilla varmasti on pelonsekaisia ajatuksia vanhemmaksi tulemisesta. Itse olen halunnut lasta monta vuotta ja nyt olemme päättäneet ryhtyä yrittämään (pillerit loppuu seuraavan viikon torstaina!) Puhun nyt vain omasta kokemuksesta ja todellakin vain mun mielipiteestä, enkä millään tavalla halua loukata ketään. Itse koen asian niin, että niin kauan kun vanhemmaksi haaveileva "pelkää" oman vapauden menetystä on vielä liian aikaista ja mielestäni silloin ei kannattaisi tehdä hätiköityjä päätöksiä. Ehkäpä siinä tilanteessa voisi olla paikallaan kuukauden tai parin tai pidemmänkin ajan mietintä tauko/ tauko koko asiasta.

Meillä tilanne on mennyt niin, että 9 vuoden yhdessä olon aikana minä olen mielestäni halunnut lasta koko ajan. Kunnes noin 4 vuotta sitten mieheni sanoi, että mikä jottei...No silloin tajusinkin etten ollutkaan oikeasti mielestäni valmis, vaikka olin kuvitellut. Silloin opiskelijaelämä ja matkustelu kiinnosti ja pelkäsin, että menetän sen oman vapauden. Myöskään mieheni perustelu "Jos se saa sut onnelliseksi" ei oikein vakuuttanut.

Siispä jatkoin opiskeluelämää ja olin vuoden ulkomailla. Nyt minusta taasen tuntuu, että minulla olisi aikaa ja rakkautta uudelle perheenjäsenelle ja koen, että en menetä mitään, vaan jos kaikki käy hyvin, saan jotain uskomatonta ja elämää rikastuttavaa. Myös mieheni vastaus on muuttunut: "Lapsi kyllä toisi varmasti lisää sisältöä ja onnea meidän elämään."

En tiedä auttoiko tämä yhtään, mutta itse siis olen tyytyväinen siihen, että odotin. Olen nyt 26 vuotias ja en todellakaan koe olevani vielä liian vanha. Ja nyt kun kotona oleminen ja kodin laittaminen muutoinkin kiinnostaa enemmän kuin niin moni muu asia en pelkää oman vapauden menetystä. Enemmänkin haluaisin, että saisin viettää aikaa kotona uuden perheenjäsenen kanssa.