Lapsen kuolema

Eipä ole tälle aiheelle omaa lokeroa Kaksplussan keskustelupalstalla. Ja tavallaan pienen ihmisen kuolemassa jotain menee kesken -odotettu elämä.

Tyttäreni 9kk menehtyi kolme viikkoa sitten. Minulla ei ole oikein muita kelle asiasta kertoisin, niin olen ajoittain rohkaistunut kirjoittamaan asiasta täällä palstalla. Jos teissä on joku, joka haluaa kirjoittaa yv:ä asiasta, kiitos. Tai vaikka suoraan tämän aloituksen alle. Parempi jutella suoraan.

Kova on ikävä. Mutta elämä jatkuu. Isommat lapset pitävät minut pinnalla ja arjessa riittää tehtäviä täyttämään päivän. Mutta vaikka sylittelen muita lapsiani, sylissä on nyt tyhjä kohta. Eikä se ihan heti täyty. Enkä koskaan unohda ihanaa hymytyttöäni.

Joskus tapaan hänet vielä, siellä enkelten maassa.

Voimia kaikille keskenmenon, kohtukuoleman, lapsen kuoleman kokeneille :hug:

 

Otan osaa suruunne. Valitettavasti en voi sanoa tietäväni miltä sinusta tuntuu mutta ymmärrän surusi suuruuden. Meillä esikoinen oli 6kk sairaalassa ja sinä aikana näimme hänen ympäriltään lasten kuolevan. Pikkusisaruksensa kuoli kohtuun, mutta emme odottaneetkaan raskauden kestävän loppuun saakka.

Mieluusti kirjoitan tämän 'auki'. Suru on suuri meillä, jotka olemme lapsemme menettäneet.

Pystyitkö valmistautumaan menetykseen?

Meillä edelleenkin, vaikka kuolemasta on kulunut jo jokin aikaa, suru on läsnä tunneittain. Toisaalta on saatu elämäkin läsnä. Sen menettämisen pelko on vain kasvanut sillä elämän lanka ei todellakan ole vahva. Vaikka se sitkeä onkin.

 

:hug: Tunnettasi en aivan tarkalleen tiedä, mutta lapseni olen menettänyt n. 1v7kk sitten kohtuuni rv 38. Sinä ehdit jo nähdä lapsesi ja kiintyä häneen. Kyllähän sitä jo odotusvaiheessa kiintyy, mutta se on kuitenkin toisenlaista.
Ikävä tätä kauan toivottua ja odotettua prinsessaa on aivan valtava. Kyyneleet tulevat silmäkulmaan hyvin usein, kun ajattelen pienokaistamme.
Lapsen menettäminen on ikävä asia aina, mutta tässä meidän tapauksessa sen vielä surullisemmaksi tekee se, kun lapsi oli IVF-lapsi ja samoilla hoidoilla on ajateltava tulevaakin. :'(
Tänään olin juuri punktiossa ja kuusi munasolua saimme ja huomenna tiedämme kuinka ovat hedelmöittyneet ja maanantaine olisi sitten siirto. Sitten odotellaan sitä plussaa :saint: toivottavasti sen myös saamme.

Voit laittaa minulle y-viestiä, mikäli haluat :hug:

 

LAPSEN LAULU ÄIDILLE

Äiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinnassa,
siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla
siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla
siellä olen minäkin.

Äiti, katso kuinka kasvan!
Kuule, kuinka kohisen!
Minkä kasvoin viime vuonna,
tänään kasvan ohi sen.

Avara on taivaan syli.
Tuulen teitä purjehdin.
Pääsky lentää pääsi yli:
siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin.

-Anna-Mari Kaskinen- " :hug:

 

Sopii niin hyvin tähän päivään: kävimme sirottelemassa rakkaamme tuhkan. Meille tärkeä paikka sai nyt vieläkin syvemmän merkityksen.

Sain tänään ihme kohtauksen keskellä kirkasta päivää,kun odottelin kovasti luonnon helmaan pääsyä. Kilahdin ihan suotta ja marssin matkoihini jättäen ukon ja isommat tenavat taivastelemaan parkkipaikalle. Kävelin kanavan sillalle ja olisin ihan oikeasti halunnut hypätä. Mutta mitä iloa siitä olisi ollut kenellekään. Mies odotteli tyynenä parkkipaikalla ja sanoi ymmärtävänsä. Meidän pitää vain jaksaa tämän ajan ohi.

Ihan kauhean vaikeaa tarttua tavalliseen elämään kiinni, kun tuo hiljaisempi maailma houkuttaa niin kovasti! Pois kaikesta hälystä ja eteenpäin menemisestä. Pois kaikesta SELVIYTYMISESTÄ.

Mutta virta kuljettaa meitäkin, minuakin -suvanto tuntuu nyt koskien jälkeen liian hitaalta ja turvalliselta-pelottavalta. Mihinkään ei oikein jaksa luottaa.

Viimeiseen asti Kaislan vuoteen vierellä oli toivo läsnä. En uskaltanut irrottautua siitä. Mutta vauvani on nyt enkelten maassa hyvässä hoidossa. :heart: Ajatus siitä ja jälleennäkemisestä saa minut olemaan hyppäämättä minnekään.

 

Lämmin osanotto surussanne!
Meille syntyi vajaa kolme viikkoa sitten pieni poika, joka menehtyi reilun kolmen tunnin iässä, nyt sen ymmärtää miten kauheaa on menettää oma lapsi!Pojan kuoleman on hyväksynyt, mutta ikävä on tosi kova pienokaista ja sitä miettii miksi näin kävi, kun raskaus ja synnytys menivät hyvin!Pojan muisto säilyy aina sydämmessäni...
Lohtua ja voimia minulle on antanut ihana mies, joka on tukena sekä kolmevuotias tyttö ja 1v9kk ikäinen poika!
Sekin lohduttaa, kun tietää että pienokaisella on nyt hyvä olla!

 

tulee eräs ystävä viemään vauvan tavarat pois. Otin muutaman vaatteen ja lelun talteen, mutta muuten lahjoitan kaikki pois. Uudet vaunut, pienen pyörän, pinnasängyn, vaatteet ja lelut. Lohduttaa ajatus, jos joku toinen voisi niistä iloita. Osa vaatteista oli käyttämättömiä. Vaunutella ehdimme vain hieman. Toivoisin, että tavarat menisivät todella niitä tarvitseville.

 

Osanottoni :hug:

 

Silloin kun näimme nuorimmaisemme ensimmäisen kerran, kuolleena, mietin kuinka paljon hän muistuttikaan isompaa sisarustaan. Mutta hänen ei tarvinnut kärsiä niitä kipuja, joita vanhempi sisaruksensa on joutunut kärsimään. Häntä ei koskaan pistetty, häntä ei leikelty, häntä ei satutettu. Vanhempi lapsi kärsii edelleen päivittäin sairaala-aikana kokemiensa kipujen jäljistä. Muistumista, jotka tuottavat kivun uudelleen ja uudelleen koettavaksi.

Meidän kuolleet lapsemme eivät joudu kipuja kokemaan. Heillä on kaikki hyvin. Heitä rakastetaan, ehkä enemmän kuin eläviä lapsia. Heille ei koskaan suututa, heitä ei koskaan rangaista. He ovat yhtälailla meidän vanhempien ajatuksissa ja puheessa.

 

Näin se on. Pienokaisemme ovat turvassa. Heidän osaansa ei tarvitse murehtia. Mutta miten jaksavat vanhemmat, jotka kaiken kokeneena suojelevat toisia lapsiaan ja joutuvat ehkä kokemaan tämän kaiken uudelleen (meillä kyseessä perinnöllinen sairaus, joka voi puhjeta missä iässä vain)..eniten pelottaa ja kauhistuttaa todellakin se lapsen kärsimys. Kun lapsi itki ensimmäiseksi oppimaansa sanaa: "äiti, äiti.." aivan kauhuissaan kaikista toimenpiteistä. Välillä tuntuu todella pahalta muistella niitä tuskan hetkiä. Kun toiveikkana odotin parantumista, olon helpottumista. Ja annoin pistää...Tämä kaipaus, tämä syyllisyys siitä kaipauksesta, tämä voimattomuus (siis se että yrittää kuin pakosta olla vahva) on se helvetti

 

Jokainen päivä on selviämistä. Jos tänään itkee vain 10 minuuttia tunnista, puolen vuoden päästä vai tunnin päivässä ja kolmen vuoden kuluttua vain iltaisin itsensä uneen on se täysin luonnollista. Kaipauksesta ei saa tuntea syyllisyyttä, se on sitä rakkautta, mitä lasta kohtaan tunnemme. Se on oikein, niin pitää ollakin. Kaipaus voi olla näkyvää, se voi olla hiljaista, sen kanssa pystyy elämään tai se kumpuaa ulos tekemisinä ja olemisena.

En uskalla päästää esikoista silmistäni, en sen jälkeen kun hän oli kuolla käsiimme. Menetyksen pelko on niin suuri. Ymmärrän täysin pelkosi myös vanhempien lastesi suhteen. Mutta se hetki, jolloin esikoinen oli muuttunut jo harmaaksi eikä enää pystynyt hengittämään omatoimisesti sai ajattelemaan sitä, miten arvokas jokainen hetki on eikä sitä pidä menettää. Meillä vanhemmilla on rankkaa, jokainen lasten kanssa eletty hetki voi olla ensimmäinen hyvästijätön hetki.

 

Jaksamisia Ranialle suuressa surussa!
Tippa tuli linssiin ku luin teijän kirjotuksia täällä...

Kaikille :hug:

 

Täällä luen kyyneleet vaan valuu :'(
Halauksia ja voimia kaikille ketä menetys on kohdannut. :hug:

Laitan runon joita keräilin oman enkeli-esikoisemme keskenmenon yhteydessä...

Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta
saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon,
ja sitten hän lähti.

Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.
-kirjasta Lahja, Danielle Steel-

 

Siitä on aikaa jo pian 17 vuotta.. Esikoiseni syntyi kuolleena kesäkuussa 1991.
Joitain hetkiä siitä päivästä on jäänyt mieleeni ikuisesti, muistan kuinka kätilökin itki ja yritti tsempata jatkamaan. Muistan kuinka sain nähdä pienen poikani paperivaippaan käärittynä ja kuinka ajattelin etteikö hän "ansainnut" edes kangasvaippaa.. Muistan kuinka lähdettiin synnytys salista osastolle ja jouduin jäämään yksin käytävälle odottelemaan kun kätilön piti mennä auttamaan toiseen synnytykseen.. joka muuten päättyi onnellisesti.

Osastolla olin yksin.. kellään ei ollut aikaa minulle.
Yksi hoitaja kysyi haluaisinko jutella, ja häneltä en osannut muuta kysyä kuin että kuinka selviän tästä eteenpäin..? Vastaukseksi hän näytti minulle ikkunasta että "Tuolla on ruumishuone, vainajan saa noutaa sieltä.."
Ne olivat sanat joista päätin että selviän tästä yksin!
Olen tehnyt omaa hiljaista surutyötäni kaikki nämä vuodet.

Nyt minulla on kolme ihanaa lasta ja pieni enkelipoika siellä jossain.. Hänellä on raskas tehtävä olla suojelusenkelinä kolmelle sisarukselleen.

En oikein tiedä miksi tämän tänne kirjoitin, en yleensä edes puhu asiasta, eikä minulla ole tapana kirjoitella näille palstoille (ahkera lukija olen kumminkin)

Haluaisin kuitenkin lähettää kaikille lapsensa menettäneille haleja ja jaksamisia.. Oman lapsen hautaaminen on varmasti äidin elämän raskain asia.
Hakekaa apua ja tukea.. rasittakaa läheisiä, puhukaa asiasta. Älkää surko yksin!!!!

Voimia kaikille


:hug:

 

Eipä ole tälle aiheelle omaa lokeroa Kaksplussan keskustelupalstalla. Ja tavallaan pienen ihmisen kuolemassa jotain menee kesken -odotettu elämä.

Tyttäreni 9kk menehtyi kolme viikkoa sitten. Minulla ei ole oikein muita kelle asiasta kertoisin, niin olen ajoittain rohkaistunut kirjoittamaan asiasta täällä palstalla. Jos teissä on joku, joka haluaa kirjoittaa yv:ä asiasta, kiitos. Tai vaikka suoraan tämän aloituksen alle. Parempi jutella suoraan.

Kova on ikävä. Mutta elämä jatkuu. Isommat lapset pitävät minut pinnalla ja arjessa riittää tehtäviä täyttämään päivän. Mutta vaikka sylittelen muita lapsiani, sylissä on nyt tyhjä kohta. Eikä se ihan heti täyty. Enkä koskaan unohda ihanaa hymytyttöäni.

Joskus tapaan hänet vielä, siellä enkelten maassa.

Voimia kaikille keskenmenon, kohtukuoleman, lapsen kuoleman kokeneille :hug:

Haluaisin kirjoitella kanssasi ja lohduttaa! Mulla on aikaa kun esikoiseni kuoli, mutta koskaan ei unohdu mielestä, oppii vain elämään!
Myös kuopukseni kaksoskaveri poistui yhdeksännellä viikolla seurasta ja kuopus syntyi v36!
olen ihan varma että hänellä on joku outo ikävä aina, ikävöiköö sitä sisarustaan?
Voimia sulle paljon, niitä tarvitaan kauan! :hug:

 

Jokainen päivä on selviämistä. Jos tänään itkee vain 10 minuuttia tunnista, puolen vuoden päästä vai tunnin päivässä ja kolmen vuoden kuluttua vain iltaisin itsensä uneen on se täysin luonnollista. Kaipauksesta ei saa tuntea syyllisyyttä, se on sitä rakkautta, mitä lasta kohtaan tunnemme. Se on oikein, niin pitää ollakin. Kaipaus voi olla näkyvää, se voi olla hiljaista, sen kanssa pystyy elämään tai se kumpuaa ulos tekemisinä ja olemisena.

En uskalla päästää esikoista silmistäni, en sen jälkeen kun hän oli kuolla käsiimme. Menetyksen pelko on niin suuri. Ymmärrän täysin pelkosi myös vanhempien lastesi suhteen. Mutta se hetki, jolloin esikoinen oli muuttunut jo harmaaksi eikä enää pystynyt hengittämään omatoimisesti sai ajattelemaan sitä, miten arvokas jokainen hetki on eikä sitä pidä menettää. Meillä vanhemmilla on rankkaa, jokainen lasten kanssa eletty hetki voi olla ensimmäinen hyvästijätön hetki.

Rakas mummoni ei koskaan laskenut pois ennenkuin oli kätellyt ja hyvästellyt! :'(
Hän aina sanoi että jokainen lähtö voi olla viimeinen ja jokainen hyvästijättö ikuinen!
Näin olen näiden elävien lasteni kanssa koettanut elää, kuopustakaan en laske ulos vihapäissään - kun koskaan ei tiedä!
Kauheasti voimia teille kaikille, itkun kanssa olen näitä lukenut ja omat muistot tulee mieleen! :heart:

:heart: Hyvää kesää teille kaikille kaikesta huolimatta!

 

Hei,

ohessa linkki Käpy ry:n tuntemattomaan enkeliin, jossa kohtukuoleman kokeneet voivat keskustella keskenään.

http://health.groups.yahoo.com/group/tuntematon-enkeli/

Pähkinä ryhmässä lapsensa menettäneet uudelleen raskautuneet keskustelevat ja vaihtavat ajatuksia.

http://health.groups.yahoo.com/group/pahkina/

Käpy ry:llä on myös ryhmä isille ja äideille, jotka ovat menetäneet syntyneen lapsensa

http://www.kapy.fi/linkit/linkit.html