Lapsen hoito parisuhteessa.

[taustalla]

Elikkä en oikein tiedä mitä tekisin kun mieheni on tällä hetkellä työlistettynä ja olen monesti häneltä kysynyt että suostuisiko olemaan lapsen kanssa sitten kotona kun minun äitiysloma on loppumassa ja koulu tarvitsi saada käytyä loppuun.
Tähän kohtaan täytyy sitten vielä ikämme ilmoitta että mieheni 31 ja minä 27v.
Niin mieheni on sanonut että ei pärjää kahdestaan tytön kanssa sitä aikaa kun olen koulussa. Minusta aika vastuutonta kun ei edes suostu kokeilemaan.Mutta ei hän tähänkään asti ole kauheesti lapsen hoitoon osallistunut. Ehkä tällä hetkellä korkeintaan 30min-1t päivässä ja väittää että johtuu että työ on niin raskasta.
No sitten menin tekemään päivähoitohakemuksen ja tämä on pieni paikkakunta ja hoitopaikkoja ei ole paljon niin hoito toimistosta sano että jos mies on työttömönä niin ei voi hoitopaikkaa saada. No tätäkin ihmettelin että onko jolleki mulle käynyt näin että jos mies on kotona niin ei saa hoito paikkaa?
No tässä nyt sitten pohdiskelen että mitä tekisi?
Tuli tässä mieleen että miten teidän pari suhteessa menee tuo lapsen hoito ja jos isällä olisi mahdollisuus jäädä lapsen kanssa kotiin niin onnistuisko teidän suhteessa.
Olisi kiva kuulla muidenki kokemuksia.

 

[rankkaa]

Meillä oli tässä vuosi sitten tilanne, että isä jäi burnout-vapaalle juuri kun minä aloitin työt klo 6-13. Eihän siitä mitään tullut!! Eli haettiin hoitopaikka, kun isällä oli oikeasti terve ladata akkuja. Ja paikka myös saatiin. Oli vaan pirun rankka kausi - ja siitä seurauksena isä oppi/tottui, että arjen pyörittämisen vastuun otan minä. Nyt mennään parempaan suuntaan, mutta välillä tuntuu kieltämättä sille, että jaksaisin paremmin lasten kanssa ihan yksin. Ymmärrän tilanteesi. Sinulla on oikeus elää tasapuolisen kumppanin kanssa, ja lapsellasi on oikeus aktiiviseen isään. Älä jätä asiaa nyt käsittelemättä jonnekin hamaan tulevaisuuteen, pallo vaan kasvaa. Jutelkaa. Pidä päiväkirjaa siitä, kuka on tehnyt ja mitä. Menkää parisuhdeterapiaan. Mitä vain, kunhan et jää passivisena pyörittämään arkea oman hyvinvointisi kustannuksella. :flower:

 

[yksinäinen]

Joo yrittäkää vaan kaikki mitä vain mieleen tulee, jotta suhde toimisi tasapuolisesti ja kaikilla olisi hyvä olo. Minä annoin asioiden mennä hetken huonommin kun luotin että huonompi hetki johtuu miehen työttömyydestä ja siitä kun lapset on pieniä ja vievät kovasti aikaani. Eilen mies lähti. :ashamed:
Nyt on aika rikkinäinen olo, kun en todellakaan tiennyt asioidemme olevan niin huonosti. Joten yrittäkää kaikki, jotta vältytte tältä.

 

[rankkaa]

\

Joo yrittäkää vaan kaikki mitä vain mieleen tulee, jotta suhde toimisi tasapuolisesti ja kaikilla olisi hyvä olo. Minä annoin asioiden mennä hetken huonommin kun luotin että huonompi hetki johtuu miehen työttömyydestä ja siitä kun lapset on pieniä ja vievät kovasti aikaani. Eilen mies lähti. :ashamed:
Nyt on aika rikkinäinen olo, kun en todellakaan tiennyt asioidemme olevan niin huonosti. Joten yrittäkää kaikki, jotta vältytte tältä.

Voimia sinulle! Kaikki selkeytyy varmasti ajallaan. Huono suhde ei ole kiinni pitämisen arvoinen, mutta toisaalta hyvä suhde kestää pahimmat karikotkin. Saas nähdä, miten meidän käy. Ainakin molemmille on selvää, että huonosti menee... Mutta ajattelen sinua, ja lähetän kepeitä kevättuulia sinnepäin.

 

[taustalla]

Kiitoksia viesteistä. Joo kyllä tämä elä on nyt välillä on ollut tosi rankkaa kun jää kodintytöt ja lapsen hoito itelle. Kyllä me miehen kanssa onneksi pystytään keskustelemaan ja meillä on pitkä yhteinen suhde ollut kakista riiseistä tähän asti selvitty.
Mutta huomenna ajattelin uudestaan mennä sinne päivähoito toimistoon ja kysyä sitä hoitoa jos ei järjesty sitä kautta niin sitten menen sosiaali toimistoon ja selitän tilanteen että jos voivat auttaa hoitopäätökseen.
Joo kyllä ainakin silloin kun on ollut rankka päivä ja mies ei ole ytään ollut lapsen kanssa niin tulee kyllä mieleen että yksin pärjäis paremmin.
Mutta kyllä mä luulen että tämä arki tästä joskus helpottaa ainakin mulle olis helpotus jos lapsi sais hoitopaikan.

 

[yksinäinen]

Kiitos sinulle kovasti nimim. rankkaa kauniista ja viisaista sanoistasi, kun vaan tietäisin että oliko tai onko tämä meidän suhde se hyvä vai huono. Kahdeksan vuotta kun on yhteiseloa takana ja pari lastakin niin on niin vaikea kuvitella että tämä kaikki on ollut turhaa ja väärää. Mutta elämän täytyy jatkua kaikesta huolimatta. Aurinkoista kevättä sinulle ja kaikkea hyvää.

 

[rankkaa]

Hei yksinäinen! Pikaiseltaan käväisen täällä vielä, jäit vaivaamaan ajatuksiani. Kuulostat niin surulliselle, mutta et yhtään katkeralle. Minun tilanteeni on todella rankka, olen väsynyt tähän yhteiseloon, joka tuo jo ihan fyysisiä pahan olon kohtauksia. Tuntuu, että en jaksa enää edes itkeä. Siihen verrattuna uskoisin, että te olette vielä selvillä vesillä - tilanteen voi vielä korjata, jos molemmilla on omaa tahtoa ja uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Ja yhteisiä/yhteinen tavoite. Tämä jälkimmäinen lienee meidän lopullinen kompastuskivi, vedämme eri suuntiin. Minä haluan enemmän tilaa (asunnon ja pihan), ja haluan elää pitkälti lasten ehdoilla (retkeillä, touhuta), hän taas haluaa aina vaan enemmän omaa aikaa ja pienemmän asunnon (rahan säästämiseksi). Näin pelkistetysti kun kirjoitan, tuntuu uskomattomalle, että edes porskutamme yhdessä enää. No, parisuhdeterapiaan olemme jonossa, aika näyttää löydämmekö vielä toisemme. Pidä itsestäsi huolta. Yhdessä tai erikseen!

 

[taustalla]

Rankkaa tuo sinun edellinen kirjoitus kuulosti minulleki tutulle minun mieheni kanssa haluaa säästää rahaa asumiskustannuksilla asutaan aika pienessä vuokra kaksiossa ja minä haluaision muuttaa isompaa. Ja kun se ottaa myös päähän että mies ei viitti hakea pitempi aikaista työtä noita työllistämisiä vaan. Ja viikonloput tarvis hänen saada nukkua mikä tarkoittaa että herää joskus 16 aikaa ja sittenki on kiukkunen.
No minä kyllä kanssa olen varannut ajan tuonne terapiaan. Tänään lähden metsästämään sitä hoitopaikkaa.

 

[yksinäinen]

Voi nimim. rankkaa, kyllä se meidänkin tilanne on aika samanlainen kuin teillä. Mies haluaa omaa elämää ja minä olen kai sit sellainen kotikeskeinen ihminen, haaveilen yhteisistä tekemisistä perheen kesken ja omasta kodista kuten sinä. Näin karkeasti ajatellenhan kuulostaa siltä ettemme sovi yhteen mieheni kanssa laisinkaan, mutta en voi sille mitään että häntä niin kovasti rakastan. Tuntuu että sen elämäni miehen olen nyt menettämässä. Hän kun suhtautuu skeptisesti yrittämiseen. Voimia sinulle.

 

[tyllerö]

Lain mukaan kunnallinen päivähoito on subjektiivinen oikeus eli se on pakko myöntää riippumatta onko toinen vanhempi kotona vai ei. Käytännössä päivähoitopaikoista on pulaa. Pyydä kirjallinen päätös kielteisestä päivähoitopaikasta (eli ettei kunta myönnä päivähoitopaikkaa) ja tee siitä oikaisuvaatimus sosiaalilautakuntaan ja edelleen hallinto-oikeuteen. Voitat varmasti, mutta prosessi on kyllä niin hidas, että jos hoitopaikan tarvit nopeasti, niin se ei auta juuri tähän hätään. Tai todennäköisesti edes kielteistä kirjallista päätöstä ei tehdä, vaan paikka järjestetään jostain, sillä kunta tietää, että häviää sen jutun. Lain mukaan päivähoitopaikka tulee järjestää neljän kuukauden kuluessa tarpeen ilmoittamisesta, paitsi jos tarve johtuu äkillisestä, ennalta arvaamattomasta työllistymisestä tai opiskelusta, jolloin kunnalla on aikaa järjestää paikkaa kaksi viikkoa. Paikka voi löytyä myös jostain kauempaa eli ei välttämättä kotiasi lähimmästä päivähoitopaikasta.

Meillä on mies hoitanut vauvaa heti alusta lähtien runsaasti ja hyvin ja mielellään.

 

[hippiäinen]

Voimia sinulle "vieras,yksinäinen" Kovaa kriisiä käydään mekin tällähetkellä parisuhteessa..Takana 17 yhteistä vuotta ja viisi lasta.. Omakotitalo ja kummallakin työtä..Nyt kun alkaisi olla aikaa enemmän toisillemme ja kaikki periaatteessa ookoo,mies piilojuo kaljaa(kuten eilen taas bongasin) ja asuikin jo viikon poissa kotoa,mutta tuli sitten takaisin ns. yrittämään..Tänä aamuna meinasi peräti että jospa kesä olisi parempi,vaikka periaatteessa lähti kun halusi omaa elämää ja minä vain määrään..Siinä hötäkässä kuitenkin huomasin kuinka vielä häntä rakastan..Sattuu vain niin pirusti kun hänet yhyttää jostain kaljan kanssa ja lasten kanssa on tosi vähän..
Pärjäisi heidän kanssa jotenkuten,vaan sen virheen olen minäkin iät ja ajat tehnyt että olen kaikesta itse huolehtinut ja antanut isännän tehdä töitä rauhassa..
On päiviä et menee tosi hyvin ja sit taas romahtaa..Psykologilla olemme myös erikseen käyneet,ehkä hieman helpotti...
Voimia sinulle ja toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin! :ashamed: :ashamed:

 

[yksinäinen]

Hei nimim. Hippiäinen, onpas kurjaa kuulla että tällaisia tapauksia on näin monella. Miksi ihmisiä pitääkin tällälailla koetella, sitä kun vain haluaisi elää onnellisena. Sinulla on vielä pidempi kokemus suhteestasi ja varmasti monista mutkista olette selvinneet yhdessä. Jospa te kuitenkin vielä saisitte asiat ratkotuksi niin että tiellä kaikilla on hyvä olla. Itse ainakin nyt harmittelen lasten ikävää isää kohtaan, sitä on vaikea sulattaa kun samalla itse ikävöi varmasti yhtä paljon. Sinulla noita lapsiakin on enemmän, joten toivon kovasti että saatte onnen vielä elämäänne.

 

[rankkaa]

Ihana kuulla, että lapset vielä kuitenkin kaipaavat isäänsä. Meillä on raastavaa katsoa, kun pienempi torjuu isän kiljumalla "mene pois!" tai "mene takasin nukkumaan!"...Olen ihan rikki, enkä minä kuitenkaan voi tyttären ja isän välejä muuttaa. Isän mielestä asia ehkä (!) korjaantuu sitten, kun aikaa kuluu. Ja minä huudan pää punaisena, että miten voit olla noin tyhmä - lapsi tarvii aikaasi juuri NYT! Tähän rajuun reaktioon on syynä montakin pettymystä: synttäreiden aikainen poissaolo, unisatujen keskeyttäminen (kun tarina on niin huono) jne. Mies kävi sitten tänään parisuhdeterapiassa ensin yksin, ja listasi siellä tavoitteiksi/ tärkeiksi asioiksi 1. Syventyä, keskittyä, kehittyä 2. Paikka missä ed mainittu on mahdollista 3. Rahoitus? Niin ettei se estä (1)stä ja vie kaikkea aikaani tyhjänpäiväisen säläinfon tankkaamiseen 4. Perhe? 1-3 ovat tietty juuri niitä ominaisuuksia, joihin aikanani hänessä rakastuin. Ja nyt kohdan 4 yhteensovittaminen omien juttujen kanssa voikin olla hänelle se ylitsepääsemätön yhtälö. Ja minä roikun kiinni toiveessa, että hän oivaltaisi meidänkin arvon. Vaikka eihän tämä mistään arvostuksen puutteesta kärsi tämä meidän arki, vaan osallistumisesta. Ja varmaan loppumetreillä minun halustani/kyvystäni sopeutua? Helpottavaa, kun tänne voi purkaa ajatuksiaan, nämä ovat niin kipeitä asioita, että pystyn oikeasti ruotimaan näitä toistaiseksi vain näin anonyymisti.

 

[yksinäinen]

Voi hyvät hyssykät, kyllä olemme tainneet rakastua samantyylisiin miehiin aikanamme nimim.rankkaa. Kun luen sinun tekstiä löydän sieltä kyllä yhtäläisyyttä kovasti. Myös meillä juuri tylsän perhe-elämän sovittaminen miehen elämäntapaan näyttää olevan se kompastuskivi. Hän sanoikin minulle kun keskustelimme että tyydyn aivan liian vähään jos unelmiani on onnellinen perhe ja siihen liittyvät asiat. Toki minunkin elämässäni on muutakin, mutta itse kuitenkin pidän perhettäni kaikkein tärkeimpänä. Ja surullista oli kuulla että hänelle se ei sitten riitä.

On varmasti raskasta myös tuo lasten torjumisreaktio, mut voin kertoa että ei tämäkään herkkua ole. Isän kuvan kanssa meillä mennään nukkumaan ja itku on pienellä silmässä. Urheana lapsi sanoo että eikun roska vaan siellä silmässä häiritsee, vaikka toista kovasti itkettää. Harmittaa että pieni ihminen joutuu tällaista kokemaan.

Hyvä että kuitenkin päädyitte tuonne parisuhdeterapiaan, meillä mies ei usko että joku ulkopuolinen voisi mitenkään auttaa.

Tuntuu niin ristiriitaiselta kun mies sanoo lapsia rakastavansa ja minusta välittävänsä vaan ei rakastavansa kuulemma enää ja sit kuitenkin tekee tällaista mikä satuttaa meitä kaikkia niin paljon. Ei kai hänelläkään niin helppoa ole meistä tai siis lapsista erossa olla? Tai ehkä sit on, mistä minä se loppupeleissä tietäisin.

Vielä siitä miten todellakin helpottavaa on tänne kirjoittaa, ennen en ole palstalle kirjoittanut mut nyt kyllä olen niin hyvänhenkisiltä ihmisiltä saanut kommentteja (sinut mukaan lukien) että itku tulee. Kiitos vaan kaikille ja pahoittelut kun näin vuodatan pahaa oloani mutta kuten sinäkin kirjoitit niin ainoastaan näin anonyymisti se on nyt toistaisksi mahdollista myös minun kohdallani. Niin pahalta tämä kaikki nyt tuntuu.

 

[hippiäinen]

Kaikille vielä oikein paljon voimia jotka näiden asioiden kanssa kamppailee!!!
Niinhän se on meilläkin ollut iät ja ajajt että kun olen vuosia kotona ollut niin muksut olen ja kodin hoitanut ja isäntä saanut yrittäjänä olla rauhassa..Toki osallistunut jonkunverran kotitöihinkin,mutta kuitenkin..Tietty uusavuttomuus löytyy aika monelta mieheltä ja se on tavallaan itseänikin helpottanut...
Me olimme jo niin varmoja erosta,että kerroimme lapsillekkin vaan se viikko kun mies oli poissa oli tosi raastava ja sain sitten hänet houkuteltua yhteisen viikonlopun viettoon ja takaisin kotiin...Kuitenkin hänkin meinaa että rakkaus on hiipunut mutta samaan hengenvetoon puhelee että sitten KUN hän pystyy taas rakkautta minua kohtaan tuntemaan,hän laittaa pois ottamansa sormukset takaisin..
Muutenkin on yleisuupunut,tosin pientä asioiden ymmärtämistä ja piristymistä on ilmassa..
Tähän soppaan kun lisätään se että hänen veljensä jätti perheensä vuosi sitten ja neljä lastaan joista viimeisin oli vauva ja kun moni mies ympärillä tuntuu tekevän minusta tämän liian "helpon" ratkaisun että lähtee lätkimään niin siinäpä sitä miettimistä..
Oli lapsia yksi tai kymmenen,ovat jo pelkästään yrittämisen arvoisia..Luin vanhaa vauvalehteä jonka kannessa oli turhista eroista ja sisällä tekstiä että suomenkin eroista puolet on turhia ja jos kuvittelee että ongelmat sillä häviää,erehtyy pahasti sillä ne seuraavat niin kauan kun suostuu niitä käsittelemään!!!!!!
Itsekkin olin ensin sitä mieltä että pelkästään lasten takia ei jäädä yhteen,mutta olen muuttanut mieleni..
Mekin olemme teinistä asti olleet yhdessä,mutta kokeneet lapsen vaikean epilepsian ja vaikka mitä muuta,joten on se nyt kumma jos ei tästä selvitä..
Mutta uskon myös siihen että jos ei mies ymmärrä,niin hänestäkin pääsee yli ja varmaan lapsetkin sitten soputuu..Sanoinkin vihaisena että tähänkö olet lapsia vuosia kouluttanut,kun et ole ollut läsnä niin erokaan ei heitä niin kirpaisisi...
Perheterapeutilla käynti olisi kyllä hyvä asia ja helpotti miestäkin,kun sai käydä purkautumassa ja psykologi sai kummallekkin annettua uusia näkökulmia...
Mies ei aio nyt hätiköidä,mutta alkuun oli sen valmis tekemään...Oikutteli jo viime syksynä,käyden omilla reissuillaan ja omassa mielessään päätteli asioita ja sit kännissä sanoi että ei rakasta ja lähtee..Minusta se on epäreilua ja mieskin sen ilmeisesti ymmärtänyt..
Meinasin itsekkin luovuttaa,mutta ystäväni saivat minut kamppailemaan ja osittain viettelin mieheni takaisin..Sillä se on ollut yksi ongelmallinen osa-alue,mutta ei ole enää...Kysyin kerran kaverilta että pitääkö minun leikkiä Brookea ja tuumasi että kerta ei toista naista ole kuvioissa niin kyllä pitää,se on sun mies!!!!
Vaihtelevaa on silti vielä,mutta kamppaillaan ja toivon että tekin jaksatte1 :hug:

 

[rankkaa]

Mietityttää, kannattaako sellaista perhe-elämää elvyttää, jossa isä on omissa maailmoissaan, kotona ollessaankin henkisesti kaukana. Hän todella istuu nojatuolissa ja lukee, tai on tietokoneen ääressä etsimässä infoa jostakin matemaattisesta yhtälöstä, autuaan piittaamattomana siitä onko ruoka-aika tai tarvitaanko keinun ripustajaa tai onko puhtaita vaatteita kaapissa. Lapset ovat ok, niin kauan kuin desibelit ovat kohtuullisia. Murahtelee vastaukseksi "ei nyt" ja "älä häiritse". Ei vie lapsia ulos, ei puistoon, ei kirjastoon. Ei kysele päiväkotikuulumisia. Ei auta lapsia pukemaan (koska he kiukuttelevat ja ei siitä tule mitään). Ei pese lasten tukkaa (koska ei osaa. No, ei kyllä tule saunaankaan enää yhdessä, vaikka pyydetään). Menee kauppaan vain yksin (lapset ovat häiriöksi). Yksinkertaisesti miehellä ei ole herännyt lasten syntymän jälkeen minkäänlaista tarvetta viettää aikaa pikkuihmisten kanssa, puuhailla jotakin tai opettaa asioita. Jos minun täytyy käydä asioilla, hoitaa kyllä sen ajan lapsia, ja laittaa nukkumaan. Mutta koti onkin sen jälkeen täysi kaaos (lapset ovat touhunneet kahdestaan kaikkea maalarinteipin, saksien, paperin, kivien, muovailuvahan jne. kanssa -isä on istunut opiskelemassa. Tiskipöytä pursuaa, vaatehyllyjen sisältö on lattialla (lapset ovat joko leikkineet pukeutumisleikkejä tai etsineet itse pyjamat). Minulta menee ikuisuus selvittää kaaos. Tai oikeasti ei sotkun siivoaminen ärsytä, vihaksi pistää se, että kun hän voisi olla hetken lasten kanssa, silloinkin on tärkeämpää tehdä vain omia juttuja. Sydän särkyy, kun oikeasti lapsillamme ei ole isää kuin vain niinä harvoina hetkinä, jolloin hän päättää yhtäkkiä viedä lapset uimahallin, tai pelaa Afrikan Tähteä (ei edes viikottain). Niin että en kyllä tiedä, mikä olisi loppujen lopuksi kaikille osapuolille se paras ratkaisu. Jos toinen haluaa VAIN oman elämän, perhe on hidaste, rasite ja ikävä velvollisuus - paha sellaista kumppania on toivoa rinnalleen. Minä olen valmis laskemaan irti. Vielä kun selviäisi, miten me taloudellisesti toteutamme eron... Ja lakkaisin toivomasta, että ne harvat hyvät hetket maagisesti lisääntyisivät. Jännä juttu kyllä, tiedän että mies jää luoksemme, jos haluan, ja kerron rakastavani häntä. Hänkin haluaa pitää perheen, mutta ei ole ikävä kyllä valmis panostamaan aikaansa meihin. Minä vain olen liian väsynyt olemaan yksin tässä liitossa, yksin lasten kanssa. Miehellä on kunnianhimoa (omin sanoin) ja tavoitteita (mihin perhe sijoittuu, enpäs tiedä. Minun harteilleni, niin kuin talouskin (mies ansiosidonnaisella syksyyn saakka). En jaksa enää! Oikeasti, olen itkenyt silmät päästäni. En ymmärrä miksi en nähnyt näitä piirteitä hänessä jo etukäteen. Yksinäinen - miten pärjäät? Halaus kaikille muillekin.

 

[taustalla]

Rankkaa sinun elämän tilanne kuulostaa vähän samanlaiseta, kun omaniki paitsi että meillä on yksi lapsi ja iältään on 10kk. Mutta tuo mitä kerroit miehestä pätee myös meillä ei jaksa lähteä lapsen kanssa juurikaan mitää yhdessä tehdä. Ei saa puettua lapselle vaatteita päälle kun kiukuttelee likaa. Ei voi yksin lähteä ulos.
Ja sitten mies pelaa kaikilla pelikoneilla yötä myöten niin tosiaakaan ei jaksa aikaisin herätä ylöskään. Ja meidän pitäisi olla mahdollisimman hiljaa kun hän nukkuu ja sillä aikaa ei saisi mun kavereita tulla kylään.
Jatkuva yhtälö jatkuu. Siksi en luota/ hän on itse sanonut että ei pysty hoitamaan päivää lasta kotona.
Minäkin olen ajatellut tuota eroa monta keraa kun elämä on tosi raskasta, mutta kun yrittää ajatella että lapselle olis parempi olla isä ja äiti.

 

[taustalla]

Rankkaa sinun elämän tilanne kuulostaa vähän samanlaiseta, kun omaniki paitsi että meillä on yksi lapsi ja iältään on 10kk. Mutta tuo mitä kerroit miehestä pätee myös meillä ei jaksa lähteä lapsen kanssa juurikaan mitää yhdessä tehdä. Ei saa puettua lapselle vaatteita päälle kun kiukuttelee likaa. Ei voi yksin lähteä ulos.
Ja sitten mies pelaa kaikilla pelikoneilla yötä myöten niin tosiaakaan ei jaksa aikaisin herätä ylöskään. Ja meidän pitäisi olla mahdollisimman hiljaa kun hän nukkuu ja sillä aikaa ei saisi mun kavereita tulla kylään.
Jatkuva yhtälö jatkuu. Siksi en luota/ hän on itse sanonut että ei pysty hoitamaan päivää lasta kotona.
Minäkin olen ajatellut tuota eroa monta keraa kun elämä on tosi raskasta, mutta kun yrittää ajatella että lapselle olis parempi olla isä ja äiti.

 

[rankkaa]

Häntä pystyyn, vieras! En ehdi nyt pidempään kirjoitella, mutta: älä anna asioiden luisua siihen, että otat kaiken vastuun itse. Teillä on noin pieni lapsi, ehditte vielä jakaa voimavaranne ja aikanne perheen sisällä - mutta se vaatii aktiivista yrittämistä ja vastaantulemista molemmilta vanhemmilta. Puhukaa! Hae parisuhdeterapiaan aika, oikeasti ulkopuolinen voi avata teidän molempien silmät. Tue isää, auta häntä löytämään vastuunsa ja ottamaan paikkansa. Puhu anopille, ole avoin ja rehellinen. Ja muista, että kaikki vaatii valtavasti aikaa. Ja ihan ensimmäiseksi isän pitää oivaltaa, että hän osaa, pystyy ja haluaa olla myös yksin lapsen kanssa. Nyt pitää mennä, ole vahva ja rauhallinen pereuskallio, älä heittopussi (hyvällä tarkoitan). Eli älä tee minun virhettäni. Ps. Isyyteen kasvaminen voi olla tosi hidas prosessi, mutta juuri näinä päivinä te muodostatte oman perheenne kuviot. kaikki on mahdollista (no melkein )!

 

[yksinäinen]

Minä sitten eilen otin ja siivosin ja pyykkäsin miehen jättämiä vaatteita kun olin saanut lapset unille ja sain kodin mielestäni vähän erilaisen näköiseksi kuin silloin, kun mieheni majaili täällä. En ymmärrä miksi, mutta tuli vähän mukavampi olo. Aamulla sitten lapsi soitti isälle kun illalla sovimme että aamulla hän saa soittaa. Puhelimessa kysyi sitten isältä, miksi sä et halua nukkua meidän kanssa? Täytyy myöntää että sanat pisti miehen hiljaiseksi ja oli kovin vaisu kun lapsi antoi minulle puhelimen. Miettisi nyt asioita siellä ylhäisessä yksinäisyydessä.

Minulle on tullut tänään ihan samanlainen olo kuin sinulle -rankkaa, ehkä minun pitäisi vain päästää hänet menemään kun kerran tahtoo. Nyt seuraa jossittelua, varoitus , kuitenkin rakastan häntä kovasti ja tahtoisin elää hänen kanssaan, mutta en halua omissa maailmoissaan elävää lusmua kotiini lojumaan ja olemaan masentunut kun elämästään puuttuu se jokin... Eli jos hän oikeasti pystyisi olemaan meidän kanssa onnellinen ja tyytyisi meihin niin suhde voitaisiin ehkä vielä pelastaa. Ottaa tuosta nyt sit selvää mikä olisi se oikea ratkaisu.

Nyt on minunkin mentävä taas, mut sen vielä näistä pienistä elämän ilon hetkistä sanon että suosittelen City marketissa käyntiä, ostin sieltä äsken aivan ihanan 20 ruusun kimpun itselleni muutamalla eurolla.Kyllä ovat kauniita. Kukkia on ihana katsella, vaikka ne sitten täytyisi ostaa itse... Ostakaa muutkin. Haleja kaikille!

 

[yksinäinen]

Sainkin vauvelin jatkamaan vielä pätkäksi jääneitä päiväunia, joten tulin vielä hetkeksi ruotimaan tätä tilannetta. Minä kun en sitä ymmärrä, että mitä kamalaa olen miehelle tehnyt tai jättänyt tekemättä, kun hän sanoi minulle että on passiivinen perheen suhteen ja soittelee vain kitaralla tai on koneella ainoastaan ärsyttääkseen minua ja siksi koska häntä ei yksinkertaisesti kiinnosta enää. Kuinka tällainen asia iskeytyy päähän noin vain? En ymmärrä.

Tiedän että viime kuukaudet ovat olleet kohdallani hyvin täynnä lasten hoitoa, mutta minkäs teet kun miehen rinnoista ei sitä maitoa heru. Ja kun lisäksi minulle ei ole annettu mitään vinkkiä miehen puolelta, että olisin nyt toiminut jossain asiassa todella väärin, vaan sitten vaan yhtenä päivänä hän päättää ryhtyä zombieksi ja ilmoittaa että mitään ei ole enää tehtävissä. Välillä oikeasti tuntuu että mieheltä on nyt joku ruuvi oikeasti löystynyt. Menin erehdyksissä ehdottamaan hänelle josko tämä liityisi masennukseen, josta hän on aina vuosittain kärsinyt, mutta masennuksella ei kuulemma ole tämän kanssa mitään tekemistä.

Voi voi, nyt tästä tekstistä tuli taas todella sekavaa. Sitä kun alkaa ajatukset asian tiimoilta lentää omassa päässä niin kovaa vauhtia että ei sormet pysy perässä. Asiat kun vain pyörii pään sisällä. Onneksi tänne saa osan niistä purettua, vaikkakaan ette sitten ihan pysyisikään ajatuksenjuoksussani perässä, niin ainakin itselle tulee vähän parempi olo. Tästä meidän elämästä vois kirjoittaa vaikka kirjan ja sittenkin puolet asioista jäis epäselväksi. On varmasti parempi lopetella tältä erää ja yrittää levätä hetki ennenkuin nuo lapsukaiset heräävät.

 

[rankkaa]

Hei! Tässä teen töitä koneen ääressä ja imu kirjoittaa ja lukea teidän kommentteja/kohtaloita on niin vahva (ja tekee niin hyvää - kun en todellakaan osaa vielä näistä puhua), että heitän taas pari ajatusta. Meillä -yksinäinen- oli jokin aika sitten myös kausi, jossa mies ihan tietoisesti ärsytti ja tahtoi loukata minua (nimittelyllä, syyllistämällä minua laskuista, lähtemällä kävelylle kun olisi tarvittu apua, lojumalla sängyssä koko päivän jne) Tai kyllä tätä poistumista kotoa tapahtuu edelleenkin... Itsekin hän myönsi, että teki näin koska halusi satuttaa minua. Tuo tietoinen pitkäkestoinen loukkaaminen on kyllä repinyt minut rikki, ja edelleenkin olen lukossa ja kartan läheisyyttä (mikä ei tietty auta suhdetta). Mutta, mutta. Luulen että mies tunsi olevansa "huijattu" lapsiperheen rumbaan, että hän ei edes aavistanut, kuinka paljosta joutuu luopumaan ja joustamaan (lapset olivat kuitenkin todella odotettuja ja haluttuja). Äiti sai tavallaan lasten myötä jackpotin, suunnan ja sisällön elämälleen, noin kärjistetysti sanoen. Ja isä jäi yksin omasta mielestään varmaan "maksumieheksi" kuin nalli kalliolle ihmettelemään, ettei hän tätä tilannut. Kuinka epätoivoiselle tämä meidän liitto näin mustaa valkoisella vaikuttaakaan!
No, viikonloppuna menemme taas syntymäpäiville (miehen sukua), minä touhuan ensin lasten kanssa koko päivän, askartelen kortin lasten kanssa, ostan lahjan, puen juhlavaatteet, kiinnitän lapset turvaistuimiin ja SITTEN mies saapuu, juuri suihkunraikkaana nukuttuaan pitkään ja istuu autoon. Eikä ymmärrä, miksi nalkutan, kun juurihan hän omasta mielestään osallistuu ja viettää kerrankin sitä yhteistä perheaikaa, jonka perään niin kovasti vingun. \|O Vaikka eihän sitä tiedä, elämä voi yllättää. Minäkin sain mieheltä suuren kukkakimpun ja rullaluistimet syntymäpäivälahjaksi viikonloppuna... Kamalaa tässä tilanteessani on, että haluan tasaisen tylsää arkea, tasaista rakkautta ja yhdessäoloa. EN totaalista pitkää poissaoloa ja sitten harvakseltaan miehen oikkujen mukaan huomiota, kun hänelle sopii ja on oikeassa mielenvireessä. Sillä nuo miehen raivarit, oikuttelut ja vetäytymiset menevät yli ymmärryksen, ja imevät minusta mehut. Ovat jo imeneet. Surffailin joku aika sitten narsismiin liittyvillä sivuilla. Oli aika hämmentävää ja paikoin oivalluksia antavaa luettavaa. Inhottaa vaan alkaa puoskaroimaan kotipsykologialla, harva asia on kuitenkaan ihan mustavalkoinen. Ja syytä minustakin löytyy, varsinkin sen jälkeen kun päätin, että riittää. Niin, meillä on myös ongelmana se, että mies löytää AINA tekosyyn, miksi oli törppö. Koska oli väsynyt, rahatilanne ahdisti, minäkin puhuin rumasti, päätä särki. Onko tuttua kenellekään? MIksi ihmeessä näen punaista nykyään, en voi sietää sitä, että anteeksipyyntö vesitetään selittelemällä. Olen kai itsekin pimahtanut. Iloisesti vinksahtanut ainakin...

 

[sibelius79]

Meillä isä oli esikoisen kanssa 1 1/2vuotta kun minä vuorotyössä,luulen sen tehneen tosi hyvää isä-lapsi suhteelle.
ei se kovin helposti kuitenkaan käynyt esim.jos minä töissä puoli kolmeen yöllä niin olisi luullut että aamulla saisin nukkua ja mies heräisi aamupalaa antamaan ja tyttöä hoitamaan mut ei!
aika usein/enimmäkseen minä sain nuo aamutkin silmät ristissä hoitaa..et tosi rankkaa se silleen oli..ja ulkoilut,ruoanlaitot yms..jäi minulle aamupäivästä ennen kuin takaisin töihin..nyt meillä se tilanne et esikoinen menee syksyllä eskariin ja hoitoon minä takaisin töihin ja mies jää 10kk ikäisen kanssa kotiin..jos ei työpaikkaa löydy siihen mennessä..nyt jo vähän pelottaa että kuinka käytännössä tulee onnistumaan,tällä kertaa kun lapsi noin pieni ja..no onneksi saan tehdä ilmeisesti kohtuullisempia vuoroja kuin ennen!
mutta noin kaiken kaikkiaan olen tosi onnellinen kun mies uskaltaa/suostuu lasta hoitamaan eikä minun noin pientä tarvitse vieraalle viedä
rahallisesti kun en itse voi hoitovapaallekaan jäädä.. :'(
voimia kovasti teille kaikille!
ja toivottavasti tästä jotain selvää sai.. :wave:

 

[yksinäinen]

Ollaan sitten yhdessä vinksahtaneita -rankkaa- jookos B) Ei kannata alkaa itseään syyllistää tällaisessa tilanteessa, sitä mieltä minä olen. Meillä on kuitenkin se isoin vastuu lapsista ja samalla itsestämme, yritetään olla aiheuttamatta pahaa mieltä itsellemme, kun nuo miehet näyttävän sen tekevän meidän puolestamme.

Nyt on taas vaihteeksi ilta-ärsytys menossa, kukkasten tuoma hyvä mieli taas tiessään. Puhuin mieheni kanssa puhelimessa, oli ihme ettei puhelin jäätynyt, niin kylmää oli teksti. Hän on huomenna ottamassa yhteyttä lastenvalvojaan jotta saa elatusasiat hoidettua. Ja kavereille on msn:ssä ilmoitellut eronneensa, joten kai se nyt on vain minunkin pöntön hyväksyttävä että mennyt se on eikä takaisin tule, vaikka täällä muutamilla on tullut.

Ärsyttää kun kuitenkin kokoajan jossain sydämen sopukassa on pieni toivonkipinä, vaikka järki jo sanoo että se on nyt siinä, tämä mun elämä hänen kanssaan. Huh, kuulostaa kamalalta jopa kirjoittaa se saati sitten sanoa ääneen tai uskoa todeksi. Voi perhana miksi?!

 

[rankkaa]

:flower: Lähetän sinulle freesimmän kimpun, josko se ilahduttaisi! Sinulla on ihmeen kirkas ajatuksenjuoksu, vaikka olet rikki revitty. Annathan nyt myös luvan itsellesi olla heikko ja surkea - lasten takiahan sinun täytyy olla reipaskin ja vahva - mutta tarkoitan sitä, ettet patoa kaikkea tätä painavaksi möykyksi, jota kannat sisälläsi ja joka himmentää omaa persoonaasi vuosia eteenpäin. Anna surun tulla, ja katkeruuden ja pettymyksen! Voi kun toivon, että sinulla on siellä joku luottoystävä juuri nyt. Ja yhden ohjeen vielä tyrkkään sinulle: älä ota vastaan miehesi välittämää kylmyyttä ja tunneköyhyyttä. Ajattele, että ne ovat HÄNEN tunnetilojaan, sinulla on oman pääsi selvittämisessä ihan tarpeeksi työsarkaa.