Tää on oikein palstan lempiaihe tapella, mutta sanon nyt mielipiteeni asiaan ja siitä voidaan olla montaa eri mieltä, Eli menkää sinne jääkaapille ja hakekaa kaikki mädät tomaatit ja kananmunat, mulla on täällä monta sateenvarjoa. 
Koska, mun mielestä Lapsen kuuluu tietää että äiti/isi voi myöskin suuttua. (ja tämä ei nyt tarkoita mitään karjumista vaan äänen korottamista) Itseltäni tulee kovaa ääntä sellaisessa tilanteessa, kuten: Olin menossa keittiöön ja esikoinen oli ottanut saunatakista sen narun ja nosti/veti sillä kuopusta lattialta, ja tämä naru oli kiedottu kaulan ympärille. Näin tilanteen, huusin oikein kovaa, koska pelästyin. Otin esikoisen mukaani ja selitin miten voi tuossa tilanteessa käydä. Mutta joo siinä tilanteessa kun näin tämän niin huusin kyllä. Esikoinen oli pahoillaan ja ei ole leikitty enään koiraleikkejä narun kera.
En itse ymmärrä miten lapsi itse oppii näyttämään tunteensa, jos ei äiti tai isi itke tai huuda tai ole vihainen, pitääkö ne tunteet padota ja pitääkö niitä tunteita piilotella? sitten koittaa se päivä kun äiti ei enään jaksa, ja tapahtuu se kaikkein pahin mitä me saadaan lehdistä lukea tänä päivänä todella paljon.
Minä en itse pysty olemaan robotti joka aina minkä paikan tullen vain laskeutuu lapsen tasolle ja sanoo selvällä mutta tiukalla äänellä "Pekka, älä kurista liisaa, liisa tukehtuu" pekka nyökyttää, asia ymmärretty. seuraavana päivänä tapahtuu sama asia ja laskeudun taas lapsen tasolle ja sanon "pekka, tästä puhuttiin eilen, älä kurista liisaa tai liisaan sattuu" pekka nyökyttää taas. Mutta ei se mitään, se lapsi oppii, kunhan jaksat vaan kärsivällisesti olla johdonmukainen.
Lapsihan ajattelee, ei se äiti mitään kuitenkaan sano, potki vaan palloa ikkunaan, ei äiti suutu.
No tuleeko sitten lapsesta rikollinen ja raivohullu, kun kotona korotetaan ääntä? No musta ei ole tullut.
Meidän isä piti jöötä, huusi minkä kurkusta lähti jos oli pakko, mutta ei me silti sitä pelätty. ei ikinä.
Hoitotäti kehuu että meidän lapset ovat niin vanhanaikaisia, sellaisia lapsia mitä hänen nuoruudessaan oli, ei tarvitse kahta kertaa ruokapöytään käskeä tulemaan.
Joo, mutta ei ne sitten kotona missään armeijan rivissä ole, sitä on turha luulla. ne on yhtä kovapäisiä kun minä jos mä korotan ääntäni niin mä saan kyllä välillä ihan takas samalla mitalla. Ja ääntä tähän maailmaan mahtuu.
Koska, mun mielestä Lapsen kuuluu tietää että äiti/isi voi myöskin suuttua. (ja tämä ei nyt tarkoita mitään karjumista vaan äänen korottamista) Itseltäni tulee kovaa ääntä sellaisessa tilanteessa, kuten: Olin menossa keittiöön ja esikoinen oli ottanut saunatakista sen narun ja nosti/veti sillä kuopusta lattialta, ja tämä naru oli kiedottu kaulan ympärille. Näin tilanteen, huusin oikein kovaa, koska pelästyin. Otin esikoisen mukaani ja selitin miten voi tuossa tilanteessa käydä. Mutta joo siinä tilanteessa kun näin tämän niin huusin kyllä. Esikoinen oli pahoillaan ja ei ole leikitty enään koiraleikkejä narun kera.
En itse ymmärrä miten lapsi itse oppii näyttämään tunteensa, jos ei äiti tai isi itke tai huuda tai ole vihainen, pitääkö ne tunteet padota ja pitääkö niitä tunteita piilotella? sitten koittaa se päivä kun äiti ei enään jaksa, ja tapahtuu se kaikkein pahin mitä me saadaan lehdistä lukea tänä päivänä todella paljon.
Minä en itse pysty olemaan robotti joka aina minkä paikan tullen vain laskeutuu lapsen tasolle ja sanoo selvällä mutta tiukalla äänellä "Pekka, älä kurista liisaa, liisa tukehtuu" pekka nyökyttää, asia ymmärretty. seuraavana päivänä tapahtuu sama asia ja laskeudun taas lapsen tasolle ja sanon "pekka, tästä puhuttiin eilen, älä kurista liisaa tai liisaan sattuu" pekka nyökyttää taas. Mutta ei se mitään, se lapsi oppii, kunhan jaksat vaan kärsivällisesti olla johdonmukainen.
Lapsihan ajattelee, ei se äiti mitään kuitenkaan sano, potki vaan palloa ikkunaan, ei äiti suutu.
No tuleeko sitten lapsesta rikollinen ja raivohullu, kun kotona korotetaan ääntä? No musta ei ole tullut.
Meidän isä piti jöötä, huusi minkä kurkusta lähti jos oli pakko, mutta ei me silti sitä pelätty. ei ikinä.
Hoitotäti kehuu että meidän lapset ovat niin vanhanaikaisia, sellaisia lapsia mitä hänen nuoruudessaan oli, ei tarvitse kahta kertaa ruokapöytään käskeä tulemaan.
Joo, mutta ei ne sitten kotona missään armeijan rivissä ole, sitä on turha luulla. ne on yhtä kovapäisiä kun minä jos mä korotan ääntäni niin mä saan kyllä välillä ihan takas samalla mitalla. Ja ääntä tähän maailmaan mahtuu.
mutta pyrin kyllä joka kerta, kun olen rauhoittunut, selvittämään tilanteen ja uhmiksen kanssa halitaan ja molemmat pyytää anteeksi - uhmis omaa käytöstään ja äiti huutamista. 
, jos mä aloitan asiani sanoilla "Ja nyt...", niin silloin tietää naapuritkin, että nyt se äitee räjähtää, jos ei ala tapahtumaan...
