Keskustelu saa mielenkiintoisia käänteitä ja näkökulmia.
Lienee niin, että minun on hiukan vaikea mieltää meitä sellaiseksi perheyksiköksi, jollainen perheen mielestäni pitäisi olla. Tähän vaikuttavat monet seikat, mutta erityisesti se, että meillä on näitä riitoja (= kestääkö suhteemme, kestääkö tämä oma perheemme?) ja se, että mies ei vielä kertaakaan ole puhunut avioliitosta (jonka katson olevan se viimeisin sitoutumisen symbolinen osoitus, jota ei siis ole tullut).
Myönnettäköön se, että lapsuudenperheeni on minulle liiankin tärkeä. Liian onnellinen lapsuus ja nuoruus ovat tässä tapauksessa haitaksi: koen, että vanhempani ovat loppupelissä ainoat ihmiset, joiden tukeen voin TODELLA luottaa.
Lapsemme on minulle joka tapauksessa tärkeintä maailmassa. Joku kehotti miettimään, että isä on ihan yhtä potentiaalinen huoltaja erotilanteessa kuin äitikin. En ole sitä missään vaiheessa kyseenalaistanut, mutta käsittääkseni erityisesti ihan pieniä lapsia ei ilman hyviä perusteita eroteta äidistään. Ja äidin tehtävän minä olen hoitanut erinomaisesti, vaikka itse sanonkin.
Sitä silmällä pitäen yritän nytkin ajatella lapsen parasta. En halua hänen varttuvan riitaisassa kodissa, vaan toivon, että asiat sujuvat paremmin. Mikäli ne eivät ala sujumaan, niin sitten meidän pitää katsoa vaihtoehdot.
Sitä vaan edelleen ihmettelen, että miksi ihmeessä mies sitten aloitti yhteiselämän kanssani, kun alusta pitäen oli täysin selvää, että minä pidän tiiviisti yhteyttä vanhempiini?! Varmaan hänestä se tuntuu ahdistavalta, mutta asia ei todellakaan ole tullut hänelle yllätyksenä. Mitä mies oikein ajatteli, että lapsen synnyttyä tapahtuu - että minä silloin vähentäisin yhteydenpitoa?!
Yritämme löytää tilanteeseen tasapainon ja toivottavasti se löytyy. Haluan, että meistäkin kasvaa oikea perhe. Tilannehan on kuitenkin vielä aika tuore, pieni vauva tuo uskomattoman elämänmuutoksen.
Minun osaltani keskustelu tällä palstalla päättyy tähän, kiitos kaikille ajatuksia herättävistä mielipiteistä!
