Läheisensä menettäneitä?

["diu"]

Siinä menee aikaa.
Itse olen menettänyt usean läheisen ja yhden heistä itsemurhan kautta, se oli selkeästi vaikein hyväksyä. Syytteli itseään ja jossitteli, että "mitä jos olisin silloin kysynyt miten menee, olisiko se auttanut" jne.
Jossittelen ja syyttelen itseäni joskus edelleenkin, vaikka tapahtuneesta on aikaa "jo" 1,5vuotta.
Tuska loppuu ajan kanssa, itselläni oikeastaan aika nopeaa, mutta kyllä nuo menetetyt läheiset päivittäin mielessä ovat. Etenkin tuo itsemurhan tehnyt.

Jokainen suree tavallaan ja jokaisen menetyksen käsittelee myös omalla tavallaan.
Hirmusesti voimia sinulle. :hug:

Minunkin läheiseni teki itsemurhan ja edelleen musta tuntuu että mun olis pitänyt tehdä jotain toisin... Olla enemmän yhteyksissä jne.. Tuosta on kohta kaksi vuotta ja en enää tosin ajattele joka päivä häntä.. Mutta usein.

Ap, en osaa auttaa kysymyksessäsi mutta toivon sinulle hurjasti voimia ja varmasti joku päivä helpottaa <3

 

["a p"]

kiitos kaikille,on helpottavaa lukea viestejänne,tää kun nyt tosiaan ol tämmönen purkaus pahasta olosta,kun ei ole nyt ketään tässä livenä jolle puhua...sylvalle kiitos kirjavinkistä,minä tuohon tutustunkin

 

["a p"]

niin ja osanotot muillekkin läheisen menettäneille,myös sinulle diu

 

[rillpöll]

Ei mitään muistikuvaa.

Se oli aborttiketju, ja sinun mielestäsi naisella läheisineen oli vain ollut "kiire perinnön kimppuun", kun he olivat joutuneet tekemään päätöksen hengityskoneesta irrottamisesta toivottomassa tilanteessa. Sanoit myös, että kaikkihan nyt kuolevat ja korostit sitä, kuinka et itsekään jäänyt itkemään kun vanha mummosi kuoli.

Anteeksi tosiaan tämän tänne tuominen, asenteesi vain suututti silloin ja suututtaa yhä aivan valtavasti. Tuollainen syyllistäminen ei kuulu kenellekään, enkä voi koskaan ymmärtää, miten kukaan voi laukoa tuollaista nuorena äitinsä menettäneelle ihmiselle.

Mutta pahoitteluni, vanhat ketjut on vanhoja ketjuja, case closed.

 

["Minä"]

Olen menettänyt molemmat vanhempani, äitini viimeksi. Pakko oli jaksaa eteenpäin, kun ei ollut ketään keneen tukeutua. Äitini jälkeen jouduin hoitamaan lähes kaikki hänen pois menoosa liittyvät asiat.
Samalla olin yksinhuoltajana pienelle lapselleni.
Uskoisinkin, juuri lapsi auttoi jaksamaan, etten vajonnut täysin murheeseen.
Sinäkin pääset yli aikanaan tietyn ajan kuluttua.
Jos sinulla on läheisiä, tukeudu heihin äläkä jää yksin suruinesi.
Voimia sinulle ja lämmin halaus.

 

[rillpöll]

Kirjoittaminen on hyvää terapiaa tosiaankin. Kun asiat saa paperille on se paljon. olipa asia mikä hyvään. Kirjoituksensa voi säästää tai repiä. Kirjoittaminen on parempi apu, kuin jollekin psykiatrille puhuminen.
Olen se toinen "aika auttaa", lapsensa menettänyt.

Tämä on toki totta: toisille teksti on yhtä terapeuttinen säästettynäkin.

Minun pääni tarvitsee ajatusleikin, jossa vuodattamani konkreettisesti siirtyy pois mielestäni ja näköpiiristäni. Huuhaata monille, terapiaa minulle.

 

[Beep]

Onko ketään joka menettänyt läheisen,rakkaan ihmisen?
miten teillä on mennyt,miten olette selvinneet jatkamaan?

itsellä vaikeaa,menetin veljeni muutama kuukausi sitten ja ikävä on ihan helkatin raastavaa ja tuskaista...

Ei niistä koskaan selviä kokonaan. Muuttaa ihmistä niin kovin.

 

["vieras"]

erittäin rakas ja läheinen isäni kuoli tammikuussa.välillä tuntuu,että ei tunnu missään,eli en ole asiaa kunnolla "tajunnut", ja välillä totuus iskee kuin märkä rätti päin näköä.lasten kansaa katsoimme eilen heidän taaperoaikoina kuvattuja kotivideoita, ja kaikissa niissä oli isäni mukana..jotenkin lohdullista oli nähdä hänet siinä "elävänä" tv-ruudulla,ja toisaalta taas ikävä velloi pahasti.aika auttaa,niin se vain menee.helmikuussa kun isä haudattiin, halusi vanhempi tyttäreni kirjoittaa vaarille kirjeen - hän kirjoitti sen, ja kävimme kaivamassa sen vaarin hautakummussa olevaan hiekkaan...näin sai rakkaamme viimeisen viestin matkaansa luettavaksi <3 eli kaikki keinot jotka tuskaa ja surua helpottaa,ovat sallittuja.

 

[Marza1970]

Minä menettänyt monia läheisiä ja vaikeaksi sen on vielä tehnyt se että olen menettänyt molemmat vanhempani ja kauan odotettiin perheeseemme pikkuista ja kun poika syntyi niin äiti kuoli pojan ollessa vain 3vko ikäinen. Isä jäi sitten asumaan yksin ja meille syntyi tyttö ja isä kuoli kun tyttö oli 1v ikäinen että ei edes lapsenlapset paljoa ole isovanhemmista päässeet nauttimaan.Suru on ollut aivan hirveä mutta pkko jatkaa elämää ja se on vaan meidän kaikkien kohtalo vaikka se tekee kipeää.Arjen pikkuaskareet helpottaa kun on muuta ajateltavaa.Jaksamista sinulle toivotellen :hug: