"Huh"
Mulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut yläasteikäisestä asti. Nyt ollaan tietysti molemmat aikuistuttu ja perheellistyttykin, mutta vain toinen meistä on muuttunut jo nyt äidikseen. En meinaa mitenkään keksiä enää yhteisiä puheenaiheita, sillä ystäväni vouhotus milloin mistäkin minun mielestäni tyhjänpäiväisestä saa minut tuijottamaan eteeni lasittunein silmin.
Esimerkiksi kävi kerran niin, että ystäväni 1,5 vuotias lapsi, minun kummityttöni, sai auki keittiön kaapin ja veti sieltä alas jonkun uunivadin joka meni rikki. Tätä uunivadin kohtaloa puitiin puhelimessa oikeasti kolmena eri päivänä vähintään vartti kerrallaan. Erityisesti ystävää harmitti kun hajonnut kulho oli aitoa Arabiaa (tai mitä nyt olikaan), toisaalta ystäväni tunnusti että hän ehkä pitää arkikäytössä liian hyviä astioita kun sen Arabian olisi pitänyt ehkä kuitenkin olla arvoastiakaapissa eikä siinä kaikkien saatavilla, ja sitten mietittiin, että mistähän löytäisi uuden samanlaisen.
Kuulema ystäväni äiti vielä tänäkin päivänä muistuttaa ystävääni siitä, kuinka hän oli pienenä hajottanut jonkin hiivatin tarjoiluvadin. Like mother like daughter.
Minä en usko, että ketään kiinnostaa valtavasti meidän pikku perheen asiat, mutta jos jotakin haluttaa meistä juoruta, niin eipä se häiritse. Ystävälleni se, miltä näyttää ulospäin, on kaikki kaikessa. Lapsensa ristiäisissä ystävä pyysi minua kokoamaan lelut koska pappi oli tulossa. Tein työtä käskettyä, mutta nähtyään lopputuloksen, ystävä riensi järjestelemään lelulaatikon uudestaan, koska olin kasannut ne epäjärjestykseen eivätkä parhaat lelut olleet päällimmäisinä. Kysyin, että onko sillä oikeasti väliä, kysehän on lapsen lelulaatikosta. "No mutta kun pappikin tulee niin pitäähän se nyt olla!" kuului perustelu.
Olen siinä mielessä huono ihminen että minua ei kiinnosta keskustella arabiasta, tupperwaresta, finlaysonista tai muusta. Mikään leima tai tarra tuotteen pohjassa ei tuo sille myöskään automaattisesti silmissäni lisäarvoa. Minua myös vähän huvittaa, kun ystävä pitää itseään jonkinlaisena silmäätekevänä noin 20 000 asukkaan kaupungissa, ja hän mm. kiertää paikalliset tapahtumat ja kinkerit todeten suoraan että pitäähän siellä nyt näyttäytyä, kun pappikin/ylilääkärikin/ministerikin/joulupukkikin käy siellä.
Jokainen saa olla niin kuin hyvältä tuntuu, mutta minun on vaikea suhtautua tilanteeseen, kun ystäväni on muuttunut about täsmälleen sellaiseksi ihmiseksi, mitä minä en arvosta yhtään. Minulla ei ole hänen kanssaan mitään puhuttavaa. Ja ystävänikin varmaan miettii minusta, että olen jotenkin kypsymätön ja lapsellinen kun en ole niin bränditietoinen enkä ymmärrä että "juorut kiertää".
Eipä tässä nyt tämän ihmeempää, tekipähän mieli avautua. Onkos muillakin kolmekymppisiä kotikaupunkinsa ylpeyksiä lähipiirissään?
Esimerkiksi kävi kerran niin, että ystäväni 1,5 vuotias lapsi, minun kummityttöni, sai auki keittiön kaapin ja veti sieltä alas jonkun uunivadin joka meni rikki. Tätä uunivadin kohtaloa puitiin puhelimessa oikeasti kolmena eri päivänä vähintään vartti kerrallaan. Erityisesti ystävää harmitti kun hajonnut kulho oli aitoa Arabiaa (tai mitä nyt olikaan), toisaalta ystäväni tunnusti että hän ehkä pitää arkikäytössä liian hyviä astioita kun sen Arabian olisi pitänyt ehkä kuitenkin olla arvoastiakaapissa eikä siinä kaikkien saatavilla, ja sitten mietittiin, että mistähän löytäisi uuden samanlaisen.
Kuulema ystäväni äiti vielä tänäkin päivänä muistuttaa ystävääni siitä, kuinka hän oli pienenä hajottanut jonkin hiivatin tarjoiluvadin. Like mother like daughter.
Minä en usko, että ketään kiinnostaa valtavasti meidän pikku perheen asiat, mutta jos jotakin haluttaa meistä juoruta, niin eipä se häiritse. Ystävälleni se, miltä näyttää ulospäin, on kaikki kaikessa. Lapsensa ristiäisissä ystävä pyysi minua kokoamaan lelut koska pappi oli tulossa. Tein työtä käskettyä, mutta nähtyään lopputuloksen, ystävä riensi järjestelemään lelulaatikon uudestaan, koska olin kasannut ne epäjärjestykseen eivätkä parhaat lelut olleet päällimmäisinä. Kysyin, että onko sillä oikeasti väliä, kysehän on lapsen lelulaatikosta. "No mutta kun pappikin tulee niin pitäähän se nyt olla!" kuului perustelu.
Olen siinä mielessä huono ihminen että minua ei kiinnosta keskustella arabiasta, tupperwaresta, finlaysonista tai muusta. Mikään leima tai tarra tuotteen pohjassa ei tuo sille myöskään automaattisesti silmissäni lisäarvoa. Minua myös vähän huvittaa, kun ystävä pitää itseään jonkinlaisena silmäätekevänä noin 20 000 asukkaan kaupungissa, ja hän mm. kiertää paikalliset tapahtumat ja kinkerit todeten suoraan että pitäähän siellä nyt näyttäytyä, kun pappikin/ylilääkärikin/ministerikin/joulupukkikin käy siellä.
Jokainen saa olla niin kuin hyvältä tuntuu, mutta minun on vaikea suhtautua tilanteeseen, kun ystäväni on muuttunut about täsmälleen sellaiseksi ihmiseksi, mitä minä en arvosta yhtään. Minulla ei ole hänen kanssaan mitään puhuttavaa. Ja ystävänikin varmaan miettii minusta, että olen jotenkin kypsymätön ja lapsellinen kun en ole niin bränditietoinen enkä ymmärrä että "juorut kiertää".
Eipä tässä nyt tämän ihmeempää, tekipähän mieli avautua. Onkos muillakin kolmekymppisiä kotikaupunkinsa ylpeyksiä lähipiirissään?