Läheispula!

Heippa kaikille!

Kysyisin itselleni läheisestä ja kipeästäkin aiheesta, läheisten vähyydestä.
Olemme pieni perhe, äiti, isä ja vauva 4kk.
Tilanteemme on seuraavanlainen; mieheni vanhemmat ovat molemmat menneet pois ja toinen omista vanhemmistani, toinen vanhempani on vakavasti sairastunut ja tarvitsee itse jokapäiväistä apua, eikä pärjää hetkeäkään yksin. Omat isovanhempani ukkia lukuunottamatta ovat myöskin menneet pois ja mieheni ainoa mummo asuu kaukana.

En mitenkään halua surkutella tilannettamme, meillä on ihana perhe ja vauva, mutta tunnen usein suurta surua ja kateuttakin ystävilleni ja sukulaisille, joilla on vielä paljon läheisiä sekä tukea ympärillä.
Olipa sitten kyse henkisestä tuesta, asioiden jakamisesta tai vaikkapa hoitoavusta, tuntuu että olemme täysin yksin.
Löytyykö kohtalotovereita, miten olette jaksaneet ja pärjänneet. Kertokaa omia kokemuksianne, jospa niistä saisi lisää voimaa jaktaa .

 

Onko teillä kummalakaan sisarruksia tai läheisiä serkkuja tms? entä ystäviä?

 

Täälä toinen samanlainen sakki. Meidän perheen välit minun lähisukulaisiin on katkenneet. Syistä, joihin me emme voi vaikuttaa. Välillä on tosi masentunut olo ja harmittaa, kun lapsilla ei ole mummolaa, eikä itsellä vanhempien antamaa turvaa ja neuvoa. Näköjään sitä jaksaa tämmöisenki elämän, kun on pakko. Minun kohdalla minulle asian hankalaksi tekee se, että minulla on vanhemmat hyvissä voimissa ja olemassa, mutta minulle heitä ei ole. On se raastavaa, kun näkee muiden isovanhempien ilon lastenlasten kans touhuillessa ja ilolla hoitaessa. Kun synnytyksen jälkeen ei soiteta, ei käydä, ei laiteta edes viestiä, että onnea. Sairaalassa näin isovanhempia kukkakimppuineen, olo oli yksinäinen. Suvun tuki puuttuu. Meillä on ihana oma perhe ja meillä menee hyvin muuten, tämä ihmeellinen suvun viha on iso ongelma. Haluan vielä tuoda esille, että vaikka minä tekisin mitä, asia ei koskaan korjaannu. Tilanne on siis pysyvä. Miehen puolen suku on pieni ja he asuvat kaukana ja ovat iäkkäitä ihmisiä. Ymmärrän sinun tilanteesi täysin. Itsekin haluaisin äidin iästäni huolimatta. Olisi keskusteluapua ja neuvoja ja viisautta antaa meillekin. Ja joskus voisi viedä lapset mummolaan. En voi sen kummempia selviytymiskeinoja antaa, muuta kuin sen, että ette ole yksin. Ei tämä tapa, mutta ei vahvistakaan. Meidän perhejuhlissa puute oikein paistaa. Silti me selvitään ja jaksetaan ja tsempataan ja eletään. Ystäviä meillä on onneksi ja tuttavia, joiden kans voi puhua hankalista asioista. Jaksamista sinnekin ja iloista syksyä! :hug: =) :'( =) :'(

 

Hei, vaikka meillä on läheiset välit isovanhempiin, niin meillä ei ole tarpeeksi läheisiä OIKEITA ystäviä, joita voitais tavata usein. Omat ystäväni asuvat kauempana, koska asun mieheni kotipaikalla ja hänen ystävänsä eivät ole kovin läheisiä meille. Sama juttu muissa sukulaisissa, ei ole läheisiä välejä ja ikäerot esim. serkkuihin on suuret. Miehelläni ei ole sisaruksia ja minun lapseton siskoni asuu kaukana meistä, tavataan vain pari kertaa vuodessa. Mummot hoitavat mielellään lastamme, kun on ainoa lastenlapsi, mutta kyllä toivottais myös lapsiperheystäviä ! Miten heitä voisi löytää, kun en ole töissäkään. Hankalaa on tämäkin ! Lapsemme on päivät perhepvhoidossa, kun en jaksa häntä yksin hoitaa ms-taudin takia. Muut hoitolapset ovat aivan eri-ikäisiä eikä meillä ole tietoa heidän vanhemmistaan. Onneksi on tämä netti edes, että voi pitää jotain yhteyksiä muihin !!!

 

Heippa ja kiitos kirjoituksista!

Yksinäinen kuvasit täysin minun sielunmaisemaani, minäkin iästäni huolimatta kaipaan vanhempia, tukea, neuvoja ja välittämistä. Myös meillä perhejuhlat huutavat tyhjyyttä ja välillä tosiaan ahdistaa. Oma lapsuuteni oli niin erilainen, oli paljon läheisiä ympärillä, mutta ihmisiä on poistunut ympäriltä, joten tilanne on nykyään aivan erilainen.

Toki meillä on ystäviä, mutta ystävien välittäminen ja tuki on erilaista, ei se vastaa vanhempien tukea ja vasta kun tilanne on tälläinen, sen huomaa.
Kaikesta huolimatta koetetaan jaksaa ja jaksetaankin!!! ja vaihdetaan toki ajatuksia, ne on niitä pieniä onnenpipanoita tässä elämässä!

 

\

Heippa ja kiitos kirjoituksista!

Yksinäinen kuvasit täysin minun sielunmaisemaani, minäkin iästäni huolimatta kaipaan vanhempia, tukea, neuvoja ja välittämistä. Myös meillä perhejuhlat huutavat tyhjyyttä ja välillä tosiaan ahdistaa. Oma lapsuuteni oli niin erilainen, oli paljon läheisiä ympärillä, mutta ihmisiä on poistunut ympäriltä, joten tilanne on nykyään aivan erilainen.

Toki meillä on ystäviä, mutta ystävien välittäminen ja tuki on erilaista, ei se vastaa vanhempien tukea ja vasta kun tilanne on tälläinen, sen huomaa.
Kaikesta huolimatta koetetaan jaksaa ja jaksetaankin!!! ja vaihdetaan toki ajatuksia, ne on niitä pieniä onnenpipanoita tässä elämässä!

En tiedä kiinnostaaki sinua tämä vaihtoehto, mutta monella paikkakunnalla on esimerkiksi SPR:llä tai seurakunnalla ystävätoimintaa, mummopalvelua yms... sieltä voisi ihan oikeasti löytää kivojakin korvikesukulaisia

 

\

Heippa kaikille!

Kysyisin itselleni läheisestä ja kipeästäkin aiheesta, läheisten vähyydestä.
Olemme pieni perhe, äiti, isä ja vauva 4kk.
Tilanteemme on seuraavanlainen; mieheni vanhemmat ovat molemmat menneet pois ja toinen omista vanhemmistani, toinen vanhempani on vakavasti sairastunut ja tarvitsee itse jokapäiväistä apua, eikä pärjää hetkeäkään yksin. Omat isovanhempani ukkia lukuunottamatta ovat myöskin menneet pois ja mieheni ainoa mummo asuu kaukana.

En mitenkään halua surkutella tilannettamme, meillä on ihana perhe ja vauva, mutta tunnen usein suurta surua ja kateuttakin ystävilleni ja sukulaisille, joilla on vielä paljon läheisiä sekä tukea ympärillä.
Olipa sitten kyse henkisestä tuesta, asioiden jakamisesta tai vaikkapa hoitoavusta, tuntuu että olemme täysin yksin.
Löytyykö kohtalotovereita, miten olette jaksaneet ja pärjänneet. Kertokaa omia kokemuksianne, jospa niistä saisi lisää voimaa jaktaa .

On varmaan aika tavallista nykyään, että joudutaan pärjäämään ilman mitään sukulaisapua, kun nuoret perheet muuttavat satojen kilometrien päähän isovanhemmista. NÄin myös meillä. Joskus harmittaa ja väsyttää, mutta elämä on otettava niin kuin sen saa.

 

\

Täälä toinen samanlainen sakki. Meidän perheen välit minun lähisukulaisiin on katkenneet. Syistä, joihin me emme voi vaikuttaa. Välillä on tosi masentunut olo ja harmittaa, kun lapsilla ei ole mummolaa, eikä itsellä vanhempien antamaa turvaa ja neuvoa. Näköjään sitä jaksaa tämmöisenki elämän, kun on pakko. Minun kohdalla minulle asian hankalaksi tekee se, että minulla on vanhemmat hyvissä voimissa ja olemassa, mutta minulle heitä ei ole. On se raastavaa, kun näkee muiden isovanhempien ilon lastenlasten kans touhuillessa ja ilolla hoitaessa. Kun synnytyksen jälkeen ei soiteta, ei käydä, ei laiteta edes viestiä, että onnea. Sairaalassa näin isovanhempia kukkakimppuineen, olo oli yksinäinen. Suvun tuki puuttuu. Meillä on ihana oma perhe ja meillä menee hyvin muuten, tämä ihmeellinen suvun viha on iso ongelma. Haluan vielä tuoda esille, että vaikka minä tekisin mitä, asia ei koskaan korjaannu. Tilanne on siis pysyvä. Miehen puolen suku on pieni ja he asuvat kaukana ja ovat iäkkäitä ihmisiä. Ymmärrän sinun tilanteesi täysin. Itsekin haluaisin äidin iästäni huolimatta. Olisi keskusteluapua ja neuvoja ja viisautta antaa meillekin. Ja joskus voisi viedä lapset mummolaan. En voi sen kummempia selviytymiskeinoja antaa, muuta kuin sen, että ette ole yksin. Ei tämä tapa, mutta ei vahvistakaan. Meidän perhejuhlissa puute oikein paistaa. Silti me selvitään ja jaksetaan ja tsempataan ja eletään. Ystäviä meillä on onneksi ja tuttavia, joiden kans voi puhua hankalista asioista. Jaksamista sinnekin ja iloista syksyä! :hug: =) :'( =) :'(

Kiitos tästä! Helpottaa tietää, että on kohtalotovereita, jotka ovat hengissä, selvinneet, selviävät, jaksavat, ja elävät päivästä toiseen samassa tilanteessa! Tiedosta saa voimaa! Oma perheeni siis samassa tilanteessa. Lapsuudenperhe ei pidä yhteyttä ja ovat sulkeneet minut ja perheeni pois läheisyydestään. Raskasta välillä, mutta yleensä perheemme nauttii toinen toisensa seurasta ihan onnellisena ja tyytyväisinä elämäänsä. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

 

Meillä on myös tilanne että miehen vanhemmat ovat ja taivaassa ja omat asuu 350km päässä.Miehen suku ei jeesaa millään tavalla meidän lasten "hoidossa" ja itsellä on yksi täti tässä lähistöllä.Jos on oikein hätätapaus niin kyllä täti silloin auttaa.

Onneksi on hyviä kavereita kertynyt,jonkin verran ja hyvin toimii "vuoroin vieraissa" periaate.Tosin meidän lapset on jo vähän vanhempia..

 

Sama täällä,ei ole läheisiä auttamassa.Omat vanhemmat jo kuolleet ja miehen puolelta isovanhemmat tukevat tyttären perhettä todella paljon...toisaalta ajattelen niin,ettemme ole lasta tehneet tähän maailmaan siksi,että isovanhemmat hänet hoitaisi ja siksi olen ylpeä siitä,että jaksamme itse hoitaa lapsen.säälittää tavallaan,kun miehen sisko koko ajan laittaa lapsensa hoitoon muille eikä tuo esim.suuriin sukujuhliin(koska lapsi on niin villi)???????Haloooo!Kuinka lapsi voi tulla tasapainoiseksi.kun ei "mitään" tehdä yhdessä omana perheenä ja mennään sieltä mistä aita on matalin!!!Omat vanhemmat kasvattaa lapsensa ja heille on annettu siitä vastuu,piste!Toki yhdessä olo suvun kanssa on tärkeää ja ihanaa,mutta minun kohdallani ajattelen sitä,kuinka hyvä äiti olen,kun hoidan lapseni mieheni kanssa ja nautin siitä.

 

\

Sama täällä,ei ole läheisiä auttamassa.Omat vanhemmat jo kuolleet ja miehen puolelta isovanhemmat tukevat tyttären perhettä todella paljon...toisaalta ajattelen niin,ettemme ole lasta tehneet tähän maailmaan siksi,että isovanhemmat hänet hoitaisi ja siksi olen ylpeä siitä,että jaksamme itse hoitaa lapsen.säälittää tavallaan,kun miehen sisko koko ajan laittaa lapsensa hoitoon muille eikä tuo esim.suuriin sukujuhliin(koska lapsi on niin villi)???????Haloooo!Kuinka lapsi voi tulla tasapainoiseksi.kun ei "mitään" tehdä yhdessä omana perheenä ja mennään sieltä mistä aita on matalin!!!Omat vanhemmat kasvattaa lapsensa ja heille on annettu siitä vastuu,piste!Toki yhdessä olo suvun kanssa on tärkeää ja ihanaa,mutta minun kohdallani ajattelen sitä,kuinka hyvä äiti olen,kun hoidan lapseni mieheni kanssa ja nautin siitä.

Niin, on toki hyvät ja huonot puolensa kaikissa asioissa. Olen tästä samaa mieltä, usein lapset, joita hoitavat lähes puoliksi isovanhemmat, ovat näitä villejä tapauksia. Eli kun vanhemmat saavat paljon vapaata, jaksavat sitten tehdä lastensa pillin mukaan ja joskus tulee vielä kilpailutilanteita, että vanhemmat kilpailevat isovanhempien kanssa lastensa suosiosta. Sairasta, mutta kuten täältäkin palstalsta saa lukea, niin äidit kadehtivat sitten kun lapsi viihtyy isovanhempien luona paremmin, tai toisinpäin, että isovanhemmat kadehtivat ja sitten yritetään kilpaa viihdyttää lasta/lapsia, ja sen sitten huomaa. Juuri kuten kuvasit, että lapsesta tulee sellainen, että sitä ei ihmisten ilmoille voi viedä... Eli koko ajan pitää olla huomio itsessä, ja jos ei ole, niin riehuu kuin mielipuoli.

Ei tietenkään kaikki lapset, joita paljon isovanhemmat hoitavat, ole tällaisia tapauksia, mutta todella paljon olen nähnyt näitä lapsia, jotka ovat lähes puoliksi (tai enemmän isovanhempien) hoitamia, ja ovat aivan mahdottomia tapauksia. Tottakai lapsi huomaa, että hänen suosiosta kilpaillaan, ja käyttäytyy sen mukaisesti, ja kuvittelee pian olevansa koko maailman napa. Eli sitten häntä ei voi ihmisten ilmoille viedä, kuten kuvasit.

Voimia sinne !

 

\

Täälä toinen samanlainen sakki. Meidän perheen välit minun lähisukulaisiin on katkenneet. Syistä, joihin me emme voi vaikuttaa.........

Tämä oli ihan kuin minun suustani.
Jotenkin helpottaa kun tietää että en sittenkään ole ihan ainutlaatuinen sukuongelmien kanssa.


:hug: kaikille

 

Täällä on sama tilanne. Isovanhemmat/sukulaiset asuvat kaukana, joten heistä ei ole tukea arjen pyörittämiseen. Olisi ihana, jos olisi sellaisia ystäviä, joiden kanssa voisi sopia "vuoroin vieraissa" periaatteella lasten hoitoapua. Ei liian sitovaa, mutta esm.kerran kuussa voisi viedä lapset muutamaksi tunniksi hoitoon. Miksei välillä yökyläänkin?! Ja tarvittaessa voisi hoitaa useamminkin, miten kellekin sopii.

 

Vielä läheispulasta...

Kyllä, niillä eväillä on pärjättävä mitkä elämä antaa, se on hyväksytty aikoja sitten !
Oma läheispulani koskee lähinnä tunnepuolta ja "välittämisen vähyyttä", harmitukseni ei niinkään johdu siitä ettei ole hoitajia tai ihmisiä konkreettisesti lähellä, toki sekin harmittaa, muttei eniten. Suurin mielipaha on se ettei ole ihmisiä joiden kanssa jakaa ilot ja surut tai kysyä neuvoa, mielipidettä tms. Ystävät ovat ystäviä, mutta eivät korvaa lähiomaisia ja kuten aiemmin kirjoitin, luulen että tälläisen asian oivaltaa oikeasti vasta sitten kun on samanlaisessa tilanteessa.
Sanotaan että, veri on vettä sakemapaa ja niinhän se taitaa olla. Kärjistetysti ajateltuna, kuinka usein ystävyyssuhteet katkeavat/sammuvat ja miten usein esim.vanhempien ja lasten suhteille käy samoin?
Joku oli ehdottanut SPR:n tai muuta vapaaehtoistoiminnan kautta saatavaa tukea. Asumme melko pienessä kaupungissa, enkä ainakaan ole törmännyt em.tukeen.

Hurskastelematta, toivon että te, joilla on omat vanhemmat ja kenties isovanhemmatkin olemassa, osaisitte iloita tilanteesta ja jopa niistä ylihuolehtivista ja yli osallistuvista vanhemmista...rakkautta ja välittämistä ei loppujen lopuksi voi koskaan olla liikaa!


On varmaan aika tavallista nykyään, että joudutaan pärjäämään ilman mitään sukulaisapua, kun nuoret perheet muuttavat satojen kilometrien päähän isovanhemmista. NÄin myös meillä. Joskus harmittaa ja väsyttää, mutta elämä on otettava niin kuin sen saa.
[/quote]

 

vielä tuosta eri järjestöjen tais srk:n tarjoamasta tuesta. Jos tuntuis, että sellasesta voi olla sulle apua, niin kysy ihmeessä vaikka Punaiselta Ristiltä ja diakonissalta. Voi olla, että pienelläkin paikkakunnalla on. Itse oon koitoisin 2000 asukkaan kunnasta, jossa moista löytyy kuitenkin. Nyt oon täällä yli 10000 asukkaan paikassa ja täälläkin on ystävatoimintaa.