Kysymys perheväkivallan uhreille: Miksi et lähde?

[Kerrokerrokuvastin]

Olen aina ihmetellyt miksei mukiloitu/tönitty/kaltoinkohdeltu ihminen LÄHDE!? Vapaa maa, voi hakea jopa ulkopuolista apua (tällaista luksusta ei ole esim. lähi-idän maissa). MIKSI te hakatut jäätte sinne hakattaviksi ja nujerrettaviksi??

Oma kokemukseni on läheisen ystäväni kertomuksista vanhemmistaan: perheen isä hakkasi/potki äitiä, välillä mökin rantakivikkoon, välillä juhlien jälkeen kotiin. Joskus nainen kulki kaksinkerroin, kylkiluita oli poikki, silmät mustina - puhumattakaan henkisestä puolesta. Perhe eli kauhun vallassa vuosia. Pariskunta on nyt jo eläkeikäisiä ja lapset aikuisia omine perheineen, mutta edelleen he ovat yhdessä. Mies ei kuulemma enää käy käsiksi mutta edelleen aika ajoin pistää kodin "remonttiin", puhelimet, laitteet jne... Mikä siinä on ettei tällainen nainen ota ja lähde?

Tulee mieleen että joku oikein haluaa tulla hakatuksi että voi sitten surkutella ja sääliä itseään haavoja nuollen..

 

[Rouva Hillopulla]

Mä myönnän ihmetelleeni ihan samaa, kunnes ite olin samassa tilanteessa.
Tässä muutama syy, miksi ainakin mun oli vaikea lähteä:
- Mies uhkasi tappaa mut ja mun perheen, jos jätän sen
- Mä olin oikeesti sitä mieltä, että mä olen niin arvoton paska, että sen kun hakkaa mut hengiltä
- Mä olin miehelle kuin äiti, ja tietyllä tavalla säälin sitä. Ajattelin, että eihän tuosta kukaan pidä huolta, jos mä lähden. Mies oli juuri sellainen reppana nallekarhu, kunnes välillä napsahti.
- Oli kamalan vaikea myöntää itselleni, ystävilleni ja sukulaisilleni, että mä olen tehnyt huonon ihmissuhdevalinnan. Mä olen tehnyt virheen! Siksi sitä kulissia haluaa ylläpitää, että hyvinhän meillä tässä menee. Mulle se lähteminen oli pitkä prosessi, joka vaati multa itseltäni aikamoista nöyrtymistä.

No, mun mies ei koskaan hakannu mua sairaalakuntoon. Kuristi ja uhkaili puukolla. Se henkinen väkivalta oli pahempaa. No, joskus toivoin, että mies hakkaisi mut niin pahasti, että joku ulkopuolinen puuttuisi asiaan. No, onneksi mä tulin raskaaksi ja tulin sitten siihen tulokseen, että vaikka itse olisinkin ihan täys paskaläjä, niin se lapsi pitää tosta tilanteesta pelastaa.

Kun sitten lähdin ja kerroin mun ystäville kaikesta, ne oli aivan ymmällään. Kyllä ne sen tiesi, ettei mun mieheni ollut mikään herrasmies, mutta nillä ei ollut aavistustakaan mitä mä koin. Olin niin hyvä näyttelijä.

Tätä omaa kokemustani vasten on kyllä silmät avartuneet ihmisten erilaisiin elämäntilanteisiin.

 

[no huhhuh]

ei semmosesta tilanteesta aina niin vaan lähdetä.
ja jos pahoinpitelyn uhrina on nainen, hän todennäköisesti pelkää niin paljon, ettei yksinkertaisesti uskalla tehdä asian eteen mitään.

ap ei ole tainnut itse elää väkivaltaisessa suhteessa/perheessä..

 

[jotkut ei tajua]

Itse mietin samaa. Voisi vain lähteä, miksi se lähteminen ei ole helppoa? No, äitini on yhdessä miehen kanssa ja tämä mies kuristaa, hakkaa, potkii ja lyö äitiäni mennen tullen, henki on monesti ollu lähellä lähteä... Sitten äiti itkee mulle, mikä on todella ärsyttävää ja äitini lupaa ja vannoo että jättää kyseisen miehen, mutta kas, palaa aina, uudelleen ja uudelleen. Äitini on masentunut, äitini ajattelee että hakkaamisessa ei ole väärää, on sen ansainnut, kukaan muu mies ei häntä huoli, tuollaisia ajatuksia hänellä liikkuu päässään. Siksi kai se lähteminen on niin vaikeaa, jos on todella huono itsetunto. Minun mieheni on töninyt, kuristanut, pidellyt otteessaan, uhkaillut että lyö (ei kuitenkaan ole lyönyt) ja en ole jättänyt häntä. Kaipa minullakin on huono itsetunto. Minä vain en ikinä ole itkenyt kelleen tästä, voin lähteä jos haluan. Joskus haluaisin mutta sitten vain yritän uskoa että kaikki muuttuu ja plaa plaa plaa...
Ja olen tehnyt nyt miehelle selväksi jos hän koskee minuun, uhkailee niin se on loppu, sitten lähden. Olen viisaampi kuin äitini. huoh, sääliksi käy.

 

[hyytikyppynen]

En mie usko että sitä vaikuttaa yrittää ees selittää jollekki joka ei sitä ymmärrä.

Minut oli alistettu, nujerrettu uskomaan niihin valheisiin, haukkumisiin ja vähättelyihin mitä ex harrasti. En ennää ees tienny paremmasta. Uskoin ja luulin että ex on minun koko elämä ja ainoa mitä tulen ikinä saamaan. Luulin etten pärjää ilman sitä. Kuvittelin että kaikilla muillaki on samanlaista, vaikka mulle sano monet ettei niin ole.
En jaksa ees luetella näitä syitä miks en lähteny aiemmin, vaan olin jotaki 6vuotta hakattavana ja raiskattavana kotona, kidutettavana suoraan sanottuna. Koska kuten jo alussa totesin, sitä on turha selittää semmoselle joka ei sitä ymmärrä. Pitäs osata asettua toisen asemaan että ymmärtäis. Kaikista ei siihen ole. Tai kokea se itte.

 

[Viblsp-]

Itelläni oli erittäin vaikeaa lähteä, mikä on toki nyt jälkikäteen omituista, ymmärrän sen nyt. Kyllä sitä toivoi ja halusi uskoa, että toinen muuttuu. Halusin pitää perheen ns. ehjänä, vaikka rikkihän se oli ja kunnolla silloin. Rakkaus kärsi, aluksi vain hetkellisesti ja palasi sitten taas ennalleen. Mutta kun tuota alkoi tapahtua aina vain uudestaan ja tiheämmin, rakkaus väheni vain. Siltikin sitä halusi uskoa, että idyllinen perhe-elämä on saavutettavissa. Rakkaus on sokea, se on lausahdus perustuu totuuteen. Itse rakastuin teiniajan ihastukseeni oikein kunnolla, sain sen viimeisen potkun persuksilleni ja avioeroa hain vihdoin ja viimein. Nyt erittäin onnellisesti yhdessä tämän uuden miehen kanssa suhteessa, joka on täynnä rakkautta, toisen kunnioittamista, rauhaa. Ei sitä vain silloin voinut kuvitella, että tällaista voisi olla, kun sokeasti halusi pitää kiinni yhtenäisestä perheestä.

 

["vieras"]

Uskoisin kanssa,että se pelko on niin suuri tekijä,ettei siitä vain uskalla lähteä.Etenkin niin kauan kuin puoliso hakkaa vain puolisoaan eikä lapsia,niin sitä ajattelee helposti,että kyllä minä tämän kestän ja myös,että olen tämän jostain syystä ansainnut.Lisäksi se ajatus,että se toinen ihminen osaa olla myös mukava ja ihana aina välillä.Silloin taas uskoo,että nyt se on muuttunut ja kaikki kääntyy hyväksi.Ihminen,joka on vuosikausia kestänyt moista antaa anteeksi uudestaan ja uudestaan ja oppii katsomaan asian niinpäin,että on itse osasyyllinen tapahtumiin.

 

[as if]

Monesti pahoinpitelijä on niin aivopessyt uhrinsa uskomaan että saamansa kohtelun ansaitseekin. Tai sitten uhkailee tappavansa, vievänsä lapsen, itsemurhalla, millä tahansa.
Sit monella on vielä häpeä ja yrittää pitää kulisseja pystyssä viimeiseen asti. Surullisiasyitä ja tarinoita kyllä riittää.
Helppohan se on huudella ellei itse ole ko. tilanteessa ollut.

 

[Viblsp-]

Niin ja sitten on ne hyvät kaudet, koska yleensä kaiketi väkivaltainen mies kykenee olemaan välillä kunnollakin. Niihin takertuu ja uskoo, että pahat päivät loppuvat kyllä ja ne hyvät voittaa.

 

["huoh"]

Koskakohan sitä lopettaa uskomasta siihen hyvää? Ku mie aina mietin näin että kyllä tämä paremmaksi muuttuu, vaikka ei muutu. Kyllä niitä hyviä kausia tulee mutta niin tulee huonojakin. Minua ei hakata, mutta haukutaan, alistetaan, kontroillaan tekemisiä, tönitään, läpsitään, uhkaillaan väkivallalla Rankkaa on, ja on niin vahva halu onnistua kerrankin, pitää kulisseja pystyssä, en halua joutua myöntään kaikille että kaikki on päin metsiä oikeasti

 

[ap.]

En mie usko että sitä vaikuttaa yrittää ees selittää jollekki joka ei sitä ymmärrä.

Minut oli alistettu, nujerrettu uskomaan niihin valheisiin, haukkumisiin ja vähättelyihin mitä ex harrasti. En ennää ees tienny paremmasta. Uskoin ja luulin että ex on minun koko elämä ja ainoa mitä tulen ikinä saamaan. Luulin etten pärjää ilman sitä. Kuvittelin että kaikilla muillaki on samanlaista, vaikka mulle sano monet ettei niin ole.
En jaksa ees luetella näitä syitä miks en lähteny aiemmin, vaan olin jotaki 6vuotta hakattavana ja raiskattavana kotona, kidutettavana suoraan sanottuna. Koska kuten jo alussa totesin, sitä on turha selittää semmoselle joka ei sitä ymmärrä. Pitäs osata asettua toisen asemaan että ymmärtäis. Kaikista ei siihen ole. Tai kokea se itte.

Raiskattavana...? Raiskasiko sun mies sinut?

 

[thd]

Niin ja sitten on ne hyvät kaudet, koska yleensä kaiketi väkivaltainen mies kykenee olemaan välillä kunnollakin. Niihin takertuu ja uskoo, että pahat päivät loppuvat kyllä ja ne hyvät voittaa.

Juu. Perheväkivaltaan kuuluu usein syklisyys. Jännitys kasvaa, tapahtuu räjähdys, hyvittely vaihe, hyvä jakso, jännitys kasvaa, tapahtuu räjähdys jne.

On helppo sanoa, että lähde. Tosi asiassa niin moni henkinenkin side pitää jo paikoillaan, ettei se ole helppoa. Pelko, toivo, usko, rakkaus...

 

[hyytikyppynen]

Raiskattavana...? Raiskasiko sun mies sinut?

Melkein päivittäin. Seksiä ilman minun suostumusta. Kaikesta siihen liittyvästä en ole vielä pystyny ees terapiassa puhumaan. Enkä tiä pystynkö edes ikinä.

 

[ap.]

Melkein päivittäin. Seksiä ilman minun suostumusta. Kaikesta siihen liittyvästä en ole vielä pystyny ees terapiassa puhumaan. Enkä tiä pystynkö edes ikinä.

Voi sinua. Olen tosi pahoillani. Onneksi olet nyt turvassa. Paljon tsemppiä ja voimia jatkossa.

 

[hyytikyppynen]

Voi sinua. Olen tosi pahoillani. Onneksi olet nyt turvassa. Paljon tsemppiä ja voimia jatkossa.

Onneksi olen turvassa. Vaikka ne haavat minun sisimmässä mitä sillon sain seuraa minua aina eikä parane kunnolla varmaan koskaan, niin ainaki tiän ettei nykynen mies tee uusia ja hoivaa entisiäki pois :heart:

 

[v]

Ku en osaa. Ei ole tukea....

 

[väkivaltaperheen lapsi]

näissä jutuissa usein lapsen näkökulma jää paitsioon. Itse elin lapsuuteni ja nuoruuteni perheessä, jossa isä oli raivohullu psykopaatti ja joka sai "raivarit" ilman mitään näkyvää syytä - väkivalta oli siis mielivaltaista ja arvaamatonta, ei siis mitään ns. kuritusta jostain tehdystä tuhmuudesta.

Tämä jätti todella pahat jäljet minuun, sillä sen lisäksi että isä pieksi äitiä, hän pieksi myös meitä lapsia ja äiti vain katsoi vierestä passiivisena kun meitä lapsia pahoinpideltiin. Vuosikausia hautasin nämä lapsuuden traumat suorittamisen ja menestymisen alle, opiskelin, loin uraa, menestyin. Kunnes oman lapsen saaminen sitten romautti korttitalon ja sairastuin todella pahaan post-traumaattiseen stressiin ja unettomuuteen. Kaikki lapsuuden kauhut, jatkuva pelko ja varuillaanolo tulivat taas pintaan ja lääkityksen ja terapian avulla sain itseni jotenkin taas kuosiin.

Seurauksena oli ikävä kyllä myös se, että kun nyt lastan suojellakseni laitoin tiukat rajat isälleni mm. tapaamisten ja käyttäytymisen suhteen, isäni kostoksi katkaisi välit, teki minut perinnöttömäksi ja kielsi äidiltäni yhteydenpidon minuun. Menetin siis vanhempani ja lapset menettivät isovanhempansa, ja nuorempi lapsi ei heitä ole nähnytkään koskaan. Toisaalta taas sanoisin että menetys ei ole suuren suuri, sillä isäni ei ole lopettanut väkivaltaa vieläkään, ei siis äitiäni kohtaan eikä meitä lapsiakaan, vaan on yrittänyt meitä lapsia, yli kolmekymppisiä aikuisia, vielä aikuisiälläkin pahoinpidellä. Hän kun kokee että hänellä on siihen joku "oikeus tai velvollisuus".

En halua olla isäni kanssa tekemisissä enää koskaan, enkä todellakaan altista lapsiani isälleni joten isäni ei valitettavasti kuulu enää millään tavalla perheeseeni.

Toivoisin että kaikki väkivaltaisessa suhteessa elävät naiset ajattelisivat tarinaani omalta kohdalta siten, että haluatteko te pitää lapsenne elämässä mukana vielä aikuisena? Oletteko varautuneet siihen että lapsenne traumatisoituu perheväkivallasta niin pahoin etteivät halua pitää aikuisena enää yhteyttä? tai sairastuvat itse ja joutuvat käymään rankat terapiat sun muut hoidot? Mielestäni nainen jolla on lapsia ei ole ensisijaisesti vastuussa itsestään vaan LAPSISTAAN ja lasten elämä ja perusturva pitäisi aina varmistaa. Siinä tekee lapselle todellisen karhunpalveluksen jäämällä kulissisuhteeseen jossa väkivalta leimaa päivittäistä elämää ja pakottaa lapsen elämään pelossa, jännityksessä ja kontrolloimaan koko ajan itseään.

 

[Viblsp-]

Onneksi olen turvassa. Vaikka ne haavat minun sisimmässä mitä sillon sain seuraa minua aina eikä parane kunnolla varmaan koskaan, niin ainaki tiän ettei nykynen mies tee uusia ja hoivaa entisiäki pois :heart:

:kiss: Itellä kanssa samantapaista vuosien takaa, siitä on vaikea puhua tosiaan. Ja tuntuu, että raahautuu taakkana elämässä. Nykyinen mies joutuu kestään mun turhista säikkymisiä, ahdistuskohtauksia sun muita, mutta joo, rakkaus hoitaa hyvin. Turvallista ja hellää miestä arvostaa ihan toisella tavalla.

 

["KoP"]

Minä lähdin ja sitä seurasi 1½ vuotta kestänyt PIINA kun mies vainosi minua. Kyttäsi pihalla, piileskeli puskien takana milloin lähden ulos ... uhkailua, kiristystä ja painostamista. Tämä kaikki oli ennen kuin tuli laki lähestymiskiellosta.

Lähdin aika aikaisessa vaiheessa... n. 2v seurustelun jälkeen josta 1v ajan kärsin väkivallasta. En oikein tiedä vieläkään mistä se voima lähtemiseen tuli mutta jos olisin vielä jäänyt, tuskin olisin koskaan päässyt irti. Itsetuntoni oli jo lyöty tuossa vaiheessa ja nyt kun kuluneesta on aikaa 16 vuotta, ei se edelleenkään ole täysin eheä. Mutta kertaakaan en takaisin palannut.

 

["Riitta"]

näissä jutuissa usein lapsen näkökulma jää paitsioon. Itse elin lapsuuteni ja nuoruuteni perheessä, jossa isä oli raivohullu psykopaatti ja joka sai "raivarit" ilman mitään näkyvää syytä - väkivalta oli siis mielivaltaista ja arvaamatonta, ei siis mitään ns. kuritusta jostain tehdystä tuhmuudesta.

Tämä jätti todella pahat jäljet minuun, sillä sen lisäksi että isä pieksi äitiä, hän pieksi myös meitä lapsia ja äiti vain katsoi vierestä passiivisena kun meitä lapsia pahoinpideltiin. Vuosikausia hautasin nämä lapsuuden traumat suorittamisen ja menestymisen alle, opiskelin, loin uraa, menestyin. Kunnes oman lapsen saaminen sitten romautti korttitalon ja sairastuin todella pahaan post-traumaattiseen stressiin ja unettomuuteen. Kaikki lapsuuden kauhut, jatkuva pelko ja varuillaanolo tulivat taas pintaan ja lääkityksen ja terapian avulla sain itseni jotenkin taas kuosiin.

Seurauksena oli ikävä kyllä myös se, että kun nyt lastan suojellakseni laitoin tiukat rajat isälleni mm. tapaamisten ja käyttäytymisen suhteen, isäni kostoksi katkaisi välit, teki minut perinnöttömäksi ja kielsi äidiltäni yhteydenpidon minuun. Menetin siis vanhempani ja lapset menettivät isovanhempansa, ja nuorempi lapsi ei heitä ole nähnytkään koskaan. Toisaalta taas sanoisin että menetys ei ole suuren suuri, sillä isäni ei ole lopettanut väkivaltaa vieläkään, ei siis äitiäni kohtaan eikä meitä lapsiakaan, vaan on yrittänyt meitä lapsia, yli kolmekymppisiä aikuisia, vielä aikuisiälläkin pahoinpidellä. Hän kun kokee että hänellä on siihen joku "oikeus tai velvollisuus".

En halua olla isäni kanssa tekemisissä enää koskaan, enkä todellakaan altista lapsiani isälleni joten isäni ei valitettavasti kuulu enää millään tavalla perheeseeni.

Toivoisin että kaikki väkivaltaisessa suhteessa elävät naiset ajattelisivat tarinaani omalta kohdalta siten, että haluatteko te pitää lapsenne elämässä mukana vielä aikuisena? Oletteko varautuneet siihen että lapsenne traumatisoituu perheväkivallasta niin pahoin etteivät halua pitää aikuisena enää yhteyttä? tai sairastuvat itse ja joutuvat käymään rankat terapiat sun muut hoidot? Mielestäni nainen jolla on lapsia ei ole ensisijaisesti vastuussa itsestään vaan LAPSISTAAN ja lasten elämä ja perusturva pitäisi aina varmistaa. Siinä tekee lapselle todellisen karhunpalveluksen jäämällä kulissisuhteeseen jossa väkivalta leimaa päivittäistä elämää ja pakottaa lapsen elämään pelossa, jännityksessä ja kontrolloimaan koko ajan itseään.

*halaus*

itse lähdin väkivaltaisesta suhteesta kun olin raskaana. Tiesin, ettei lapsi voi kasvaa sellaisessa ympäristössä ja tiesin, ettei mies siitä koskaan tule muuttumaan. Ei edes tultuaan isäksi. Olin oikeassa. Ei osoittanut mitään kiinnostusta lapseen. Ne kerrat, kun tuli lasta katsomaan, oli vain kiinnostunut minusta ja minun solvaamisestani ja pyrki edelleen kontrolloimaan elämääni väkivallalla.