\
Alkuperäinen kirjoittaja 21.10.2006 klo 21:46 eksyksissä kirjoitti:
Hei!
Avoliittoni on jälleen kriisissä ja ero-ajatukset risteilee mielessä. Syynä samat asiat kuin aikaisemminkin.
Perusluonteemme ovat erilaiset eivätkä tunteet ja tarpeet kohtaa kuin aniharvoin. Arvot ja asenteet eroavat myös toisistaan. En haluaisi kuitenkaan luovuttaa. Lapsille ero olisi vaikea. Mies on "kunnollinen".
Kuinka kauan pitää vielä yrittää? Onko "sovittelematon" erilaisuus syy erota?
Minä ymmärrän sua! :hug:
Meillä ei periaatteessa ole mitään vikaa itse suhteessa, mutta silti on niin paljon... (Joku kysyi, että miten se erillaisuus nyt tulee esiin, kun on jo lapsikin, niin siihen ainakin alkuun, että se arki muuttuu paljon lapsen myötä.. ja meidän poikamme tuli yllätyksenä meille.)
Meillä miehelle on urheilu aina numero yksi, kakkosena tulee hän itse (esim. kaupasta tullessa lapsella on nälkä, niin on hänelläkin, eli hän syö eka ja voi sen jälkeen kyllä syöttää lapsen) sen jälkeen arvot ovat ihan kohdallaan. Tästä ollaan puhuttu ja tilanne muuttuu aina pariksi viikoksi, kunnes asiat palaavat ennalleen.
Ulkopuolisen silmin meillä menee hyvin, ja mikä jottei. Olemme 25-vuotiaita koiran ja yksivuotiaan pojan vanhempia. Kihloihin menimme vajaa vuosi sitten, mies hävitti sormuksen talvella, kun otti hanskat pois, ja minä en ole enää kesän jälkeen pitänyt sormusta, se ei merkitse mulle mitään. Avoliittoa takana 3,5 vuotta. Tunnettu ollaan rippikoulukesäisistä.
Tavallaan rakastan miestä, tavallaan en. Kesällä olin kaverin häissä ja tajusin, että tota mäkin haluan suhteesta, mutta jotenkin en vaan saa. Välillä vaan elämme saman katon alla, makkarin puolella tapahtumat ovat kausittaisia; toisinaan xkertaa viikossa, toisinaan menee yli kuukausi ilman mitään (mies kyllä viihdyttää itseään, tiedän sen, sillä säälittävästi tarkkailen hän henkilökohtaista videotaan ja se on usein eri kohdassa, VAIKKA olen kyllä ilmaissut halukkuuteni, eli meillä on niin päin, että minun tarpeeni eivät kohtaa miehen vähäisten halujen kanssa).
Kerran olen vakavasti puhunut erosta, mutta mies sai jotenkin minut ylipuhuttua ja sanoo rakastavansa. En itseasiassa halua erota, koska en selviä yksin. Mutta jotenkin tuntuu turhalta.
Tiedän, etten halua viettää loppuelämääni ihan kivassa suhteessa vaan haluan enemmän. Tiedän, ettei tämä suhde vie sinne, minne haluan, Tiedän, mutta en uskalla vielä irtautua.
Itse olen sitä mieltä, että jos lapsi on nuori (esim. juuri tuo reilu vuosikas kuten meidän) olisi parempi ikä erota, niin lapsi tottuu siihen ilman suuria murheita, tosin on kouluikäisten vanhempien lapset, joiden suru heijastuu vääjäämättä kouluun ei-toivottuna käytöksenä. Tämä tosin on vain mutu.
Siksi tavallaan haluaisin erota jo nyt, että
a) lapselle ei tulisi suurta stressiä asiasta myöhemmin
b) emme tappele juurikaan, mutta minä murjotan usein miehen tietämättä, koska hän on yleensä jossain pelissä, tms. ja lapsi näkee sen, että äiti taas itkee huonoa suhdettaan
c) koska mietin todella usein eroa vakavissaan
d) en halua "tuhlata" vuosia epätyydyttävässä (en puhu vain seksistä, en todellakaan) suhteessa, koska tässä voisi vielä ehtiä etsimään uuden kumppanin tai totutella yksin eloon
e) en rakasta miestä, kuten avoparia tulisi, enemminkin kuten kaveria
f) haluan kokea olevani suhteessa numero 1
Toisaalta en haluaisi erota, koska
a) taloudellisesti en pärjäisi
b) fyysisesti en pärjäisi lapsen ja koiran tarpeista yksin
c) henkisesti en pärjäisi uhmakkaan lapsen kasvatuksesta
Tuntuu turhalta jäädä suhteeseen, koska tietää eroavansa joskus.. ja tuntuu itsekkäältä jäädä suhteeseen, koska tietää, ettei taloudellisesti pärjää. [Se on selvä, että lapsi ja koira tulee mulle (niiden hoidosta on myös useampi riita käyty).] Tiedän nämä, mutta en uskalla sanoa oikeasti, että nyt erotaan. En uskalla ottaa sitä viimeistä askelta.. en vielä. Mutta mitä se hyödyttää olla vielä pari vuotta tässä?
Sanoin viestini alussa, että ymmärrän aloittajaa... mutta kuten näkyy, en osaa vastata. Itse kamppailen samoista asioista.
VOIMIA! :flower: