Kyllästynyt seurusteluun

[yks tyttö vaan -75]

Seurusteltu ollaan jo neljä ja puol vuotta, muutettiin yhteen äskettäin, mies jarrutellut tähän asti, ja minä odottanut yhteenmuuttoa kuin kuuta nouseva...

NO: Ihan jeeshän kaikki nyt on, mutta jotenkin ehkä tuo odottaminen on turruttanut minut. Häistä ei olla vielä vakavissaan puhuttu (siis että milloin), mutta vähän heitelty ajatusta ensi kesästä ilmoille. Odotan miehen aloitetta tässä asiassa, koska tässä yhteenmuutossa minä olin se aktiivisempi osapuoli. Ihan hyvä olisi kosia pikkuhiljaa, jos aikoo ensi kesäksi häät järkätä...

NO: Aiemmin olin vielä innoissani tästä meidän suhteesta. Nyt tilanne on vakiintunut, ehkä tylsistynytkin. Olen kai kuitenkin aina jotenkin tiedostamatta toivonut romanttisia häitä. Tyyliin: ollaan vielä vähän huumassa, vastarakastuneita, elämän keväässä jne... Nyt tilanne on mennyt siihen, että ollaan vakiintuneita, tylsässä parisuhteessa ja nyt sitten ehkä JOSKUS mies kosii. Mutta jotenkin ei mua edes kiinnosta odottaa koko juttua. Suoraan sanottuna, ei kiinnosta enää ainakaan mitkään isot häät. Olen kai jotenkin pettynyt. Tuntuu, ettei ne häät tai naimisiinmeno enää merkkaa samalla tavalla romanttista juttua, vaan se on vaan se JÄRKEVÄ tapa olla yhdessä... En tiedä, osaanko selittää mitä tunnen, mutta jotain tämän tapaista. Outoa?!

 

[Lia*]

Mulla on aika sama fiilis. Olen seurustellu puolta pitempään, mutta melko vasta muutettu yhteen. Jotenki koko häähomma on menettäny hohtonsa. Kavereitten häähössötykset ja oman suhteen arkisuus on kai saanu innon katoamaan. Oon aina ollu periaatteen nainen sen suhteen, että naimisissa pitäis olla jos lapsia haaveilis saavansa. Vauvakuviot on yhtäkkiä tullu ajatuksiin, ennen olin tosi vastaan. Sit toisaalta tuntuu, että häät ja vauvat ois tosi "lopullinen niitti". Siis että tuon ihmisen kanssako pitäisi sitten olla loppuelämä, siis ett pitäis tietää varmaksi. Mies on kyllä aivan ihana, mutta jotenkin nyt koko ajan kattoo siinä valossa, ettäkö koko elämä yhdessä...siis funtsii niitä miehen huonoja puolia sillä tavalla, että jaksanko elää niiden kanssa ja olenko onnellinen...

Seki on hassua, että ennen haaveilin melko suurista ja "näyttävistä" häistä, nyt en vois enää kuvitellakaan sellaisia...mahdollisimman vähällä sählingillä. Joskus oon funtsinu, että onkohan se jotain "itsesuojeluvaistoa" suhtautua negatiivisesti jos toinen ei ole hullun innoissaan...jotenki tuntuis, että suhde menee tosi aaltoilevasti, välillä ollaan tosi intensiivisen onnellisia ja välillä hiukka väliinpitämättömiä...

Mutta et ole ainoa noissa fiiliksissä. Hullulta tuntuu es valittaa, kun kaikki on oikeesti hyvin. Ehkä se on tätä synkkää vuodenaikaa, stressiä...tai nuoren naisen armotonta vaativaisuutta elämää kohtaan.

 

[ap.]

Jotenki koko häähomma on menettäny hohtonsa. Kavereitten häähössötykset ja oman suhteen arkisuus on kai saanu innon katoamaan. Oon aina ollu periaatteen nainen sen suhteen, että naimisissa pitäis olla jos lapsia haaveilis saavansa. Vauvakuviot on yhtäkkiä tullu ajatuksiin, ennen olin tosi vastaan. Sit toisaalta tuntuu, että häät ja vauvat ois tosi "lopullinen niitti". Siis että tuon ihmisen kanssako pitäisi sitten olla loppuelämä, siis ett pitäis tietää varmaksi. Mies on kyllä aivan ihana, mutta jotenkin nyt koko ajan kattoo siinä valossa, ettäkö koko elämä yhdessä...siis funtsii niitä miehen huonoja puolia sillä tavalla, että jaksanko elää niiden kanssa ja olenko onnellinen...

Seki on hassua, että ennen haaveilin melko suurista ja "näyttävistä" häistä, nyt en vois enää kuvitellakaan sellaisia...mahdollisimman vähällä sählingillä. Joskus oon funtsinu, että onkohan se jotain "itsesuojeluvaistoa" suhtautua negatiivisesti jos toinen ei ole hullun innoissaan...

Aivan samaa mieltä: naimisiin ennen lapsia ehdottomasti. Minullakin alkaa olla erittäin ajankohtaista ajatus lapisista... Ja tuo mitä sanoit: kavereiden hössötys saa innon katoamaan, kuulostaa niin tutulta. Helvetin monissa häissä jo tullut oltua, ei ne aina niin kivoja juhlia ole ja aina siellä joku valopää keksii kysyä, että "milloinkas te menette naimisiin"... Ehkä se on kateutta kavereiden nopeammin edenneistä suhteistä, mikä aihettaa oman suhteen kyseenalaistamisen.

Lisäksi asioiden pitkittyminen kai väistämättä aiheuttaa kysymyksen siitä, onko tämä nyt sitä mitä haluan. Toisaalta jotkut sanovat, että jos helposti yhteen, niin helposti erotaan.. (joku sananparsikin on olemassa?) On kai se vaan niin, että jos naimisiinmeno pitkittyy, vaikka mitkään ulkoiset seikat eivät sitä olisi estämässä, niin itsesuojeluvaisto herää. Luottamus kärsii. Miksi ei uskalleta? Kyllä minäkin jotenkin (alitajuisesti) kai ajattelen, että parempi vaan pienet häät, ettei tarvi sitten nolona erota. Joillekin pitkä seurusteluaika ja harkinta ehkä sopii. Mutta jotenkin, miksi harkita?

Voi olla, että poikaystävälleni häät olisivat edelleen romanttinen juttu, hän kun on hidas immeinen. Mutta, mutta .... ehkä minulle ei vaan mikään riitä, ja tämä kaamos tekee hulluks ;-)

 

[N40]

Lia* kirjoitit "Mies on kyllä aivan ihana, mutta jotenkin nyt koko ajan kattoo siinä valossa, ettäkö koko elämä yhdessä...siis funtsii niitä miehen huonoja puolia sillä tavalla, että jaksanko elää niiden kanssa ja olenko onnellinen... "

Tuo on kuin suoraan terapeuttini neuvosta: pitää ensin tutustua puolison huonoihin puoliin ennen kuin tekee suuria päätöksiä. Jos ne kestää ja tuntee, että niiden kanssa voi elää, niin suhteella on hyvät onnistumisen mahdollisuudet.

 

[Kultahippu1]

Miettikääs tytöt sitä, että mitä häiden jälkeen odottaisitte? Lapsia? Mitä sen jälkeen sitten? Ero? Tuntuu siltä ettei arki kiinnosta vaan aina pitää olla jotain parempaa odotettavaa.

 

[Inhorealisti1]

Vai että ensihuumassa sitä jo kannattaisi naimisiin mennä... Minusta kirjoittamanne vaikuttaa turhankin tutulta. Yhteen pitää muuttaa, kihloihin päästä, prinsessahäät järjestää ja täyttää maailma lapsilla.

Viis siitä, kenen kanssa tai miten arki sujuu kumppanin kanssa. Pääasiahan on, että nainen toteuttaa loukkaamatonta oikeuttaan täyttää haaveensa. Miehen toiveista ei ole niin väliä. Kaiken kruunaa kehittymätön kyky sietää normaalia arkea. Onhan se toki vittumaista, kun kaikki haaveet on jo toteutettu ja elämä junnaa paikallaan.

Yksinhuoltajana on sitten runsaasti aikaa etsiskellä sitä elämän suurta rakkautta. Paitsi että sitten itkuvirren aiheena on, kun miehelle ei kelpaakaan koko paketti. Ja että ylipäätään kaikki "kunnon miehet" ovat varattuja.

 

[Lia*]

Miettikääs tytöt sitä, että mitä häiden jälkeen odottaisitte? Lapsia? Mitä sen jälkeen sitten? Ero? Tuntuu siltä ettei arki kiinnosta vaan aina pitää olla jotain parempaa odotettavaa.

Niin siis ku kyse oli siitä, ettei odota niitä häitä. Kaikki epärealistinen romantisointi hiiteen. Haluan vain olla varma siitä, että arjesta rakentuu se onnellinen elämä. Vakaa aikomukseni on nimittäin mennä naimisiin vain kerran ja vanheta sen ihmisen rinnalla (jos luoja suo). Olen ollut avokkini kanssa kohta kymmenen vuotta yhdessä ja uskon, että tunnen hänet "aika hyvin". Tavallaan ku tietää, että "näillä sitten mennään"...siis että haluanko juuri tällaisen parisuhteen loppuelämäkseni? Toisaalta tiedän, että ehdottomasti haluan, toisaalta asiat joita on koko suhteen ajan puitu alkavat mietityttää, että haluanko puida niitä loppuelämäni...siis että ennen kuin ne asiat on korjaantunu, on turha mennä naimisiin siinä luulossa, että ne korjautuisivat sen myötä.

Ap: olen miettiny tota samaa, että lisääntyyköhän tämä "suhde-epäröinti" sen myötä mitä pitempään on avioitumatta yhdessä...siis että tulee lisää ikää (luulee tietävänsä paremmin, tulee ehkä vaativammaksi), biologinen kello alkaa tikittää, "miksi me emme ole menossa naimisiin jos olemme varmoja tunteista"-ajatus (+"miksi lyhyemmän aikaa yhdessä olleet menevät naimisiin"-ajatus) jne. Siis käytännössähän me ollaan todella vanha pari ja jotenkin kuvittelisin, että myös naimisissa yhtä kauan olleet miettivät noita asioita. Olisin taipuvainen uskomaan, että liitto tosiaan olisi vakaalla pohjalla, jos kaikki nämä pohdinnat olisi tehty ennen siihen ryhtymistä. Tai ainakin, että itse olisi liitossaan onnellinen kun on tietoisesti käynyt epäilyksensä läpi.

Jos oikein kovasti miettii miksi en halua mennä naimisiin, tullaan siihen, että koen edelleen olevani liian nuori menemään naimisiin, tai en ehkä liian nuori, mutta eipä tässä mikään kiirekkään ole. Koko ajan kynnys tuntuu vain nousevan korkeammalle...

 

[käpälä.]

Me mentiin poikakaverin kaa kihloihin viime kesänä lähes viiden vuoden seurustelun jälkeen. Kyllähän siinä itseäkin korpesi että eikö jätkä vieläkään tiedä haluaako mut vai ei. Sallin itselleni ajatuksia siitä että olisin jonkun toisen kanssa, tavallaan katselinkin tarjontaa ympärillä koska enhän ollut varsinaisesti varattu. En myöskään suostunut muuttamaan yhteen sillä se olisi merkinnyt paikkakunnan vaihtoa ja mitä sitä suotta vaihtamaan jos ei tiedä tulevasta.

No nyt ollaan kihloissa ja suunnitellaan häitä parin-kolmen vuoden päähän. Mä haluun ihan kunnon häät koska tiedän että tää kestää. Ja ajatuksena oli mennä kihloihin ja naimisiin vain kerran elämässä. Siinä valossa ymmärrän sen, ettei heti sännätä sitoutumaan. Mutta.. Minusta tuntui heti alusta asti että tässä se on. Olisin melko varmasti ollut valmis sitoutumaan jo parin vuoden jälkeen, ehkä jo ensihuumassakin, mikä kyllä olisi sotinut periaatteitani vastaan. Mieskin kuulemma oli jo pari vuotta miettinyt kosintaa muttei ollut saanut aikaan. Pelkäsi kuulemma vastausta kun en ollut koskaan vihjannut asiasta tai mitään.

Jälkeenpäin ajateltuna oli tosi hyvä ettei sännätty kihloihin yhtään aiemmin. Tämä oli hyvä ajoitus kaikin puolin. Itsekään en ollut aivan varma ensimmäisinä vuosina, miten olisin voinut vaatia mieheltä sitä. Olisihan se tavallaan kiva että kaikki menisi kuin prinsessasadussa, mutta olisiko se liian helppoa, liian "tavallista".

Meillä ainakin kihlautuminen muutti paljon asioita vaikka aina sanotaan ettei kihlaus ja naimisiinmeno mitään muuta. Koen nyt olevani oikeasti sitoutunut, tästä ei enää mihinkään lähdetä. Olemme tehneet päätöksen, enää ei voi arpoa tai muuttaa mieltään. Nyt teemme kaikkemme tämän suhteen eteen.

 

[*hih*]

"Sallin itselleni ajatuksia siitä että olisin jonkun toisen kanssa, tavallaan katselinkin tarjontaa ympärillä koska enhän ollut varsinaisesti varattu"

"Minusta tuntui heti alusta asti että tässä se on. Olisin melko varmasti ollut valmis sitoutumaan jo parin vuoden jälkeen, ehkä jo ensihuumassakin"

"Itsekään en ollut aivan varma ensimmäisinä vuosina, miten olisin voinut vaatia mieheltä sitä."

Nämä kaikki "käpälän" lainauksia... ottaa näistä nyt sitten selvän!

 

[mie vaan ´78]

NO: Aiemmin olin vielä innoissani tästä meidän suhteesta. Nyt tilanne on vakiintunut, ehkä tylsistynytkin. Olen kai kuitenkin aina jotenkin tiedostamatta toivonut romanttisia häitä. Tyyliin: ollaan vielä vähän huumassa, vastarakastuneita, elämän keväässä jne... Nyt tilanne on mennyt siihen, että ollaan vakiintuneita, tylsässä parisuhteessa ja nyt sitten ehkä JOSKUS mies kosii. Mutta jotenkin ei mua edes kiinnosta odottaa koko juttua. Suoraan sanottuna, ei kiinnosta enää ainakaan mitkään isot häät. Olen kai jotenkin pettynyt. Tuntuu, ettei ne häät tai naimisiinmeno enää merkkaa samalla tavalla romanttista juttua, vaan se on vaan se JÄRKEVÄ tapa olla yhdessä... En tiedä, osaanko selittää mitä tunnen, mutta jotain tämän tapaista. Outoa?![/quote]

Samanlaisia ajatuksia täälläkin. Olen myös seurustellut avomieheni kanssa 4,5 vuotta, yhdessä on asuttu kaksi vuotta. Tänä aikana kavereita on mennyt naimisiin urakalla. Jotkut heistä ovat seurustelleet ennen naimisiin menoa kymmenkunta vuotta, jotkut vajaat kaksi. Että mallia kyllä löytyisi, mutta mitä enemmän toisten häissä istuu sitä vähemmän kiinnostaa järjestää omia - ainakaan suuria. Naimisiinmenosta on puhuttu joskus sivulauseessa tyyliin: "Kyllä me sit joskus mennään, mut ei lähiaikoina". Lähinnä tuntuu, että nyt, jos menisi kihloihin ja naimisiin, matkisi vain muita. Tavallaan kapinoin itsekin sitä matkimista, mutta toisaalta olen pettynyt, ettei asiasta ole edes vakavasti keskusteltu. Epäilyksiä sen suhteen, ettei mies joskus haluaisi naimisiin ei ole, mutta milloin on joskus? Kaverit vaan uskaltaa varata kirkon ja lähettää kutsut, vaikka olisivat olleet puolta lyhyemmän ajan yhdessä. Rakkauden huumassa naimisiin menneet näyttivät häissään ikionnellisilta - samanlaisilta, kuin me pari vuotta sitten. Avioliitto tuntuu kaukaiselta ja aika arkiselta asialta. Ei se parisuhdetta miksikään muuttaisi vai muuttaisiko? Olo on ihan turvallinen nytkin, asiat ovat hyvin. Olemme onnellisia, vaikka toki joskus rakastaa toista enemmän joskus vähemmän. Vaikeita aikoja on ollut, mutta niistä on selvitty. Mikä tässä sitten vielä arveluttaa, miksei vaan voi mennä naimisiin? Ja minähän en ainakaan kosi...........

 

[mie vaan ´78]

Niin, siis kirjoitukseni alku oli ketjun aloittajalta lainattu, jos ette vielä huomanneet.

 

[käpälä.]

"Sallin itselleni ajatuksia siitä että olisin jonkun toisen kanssa, tavallaan katselinkin tarjontaa ympärillä koska enhän ollut varsinaisesti varattu"

"Minusta tuntui heti alusta asti että tässä se on. Olisin melko varmasti ollut valmis sitoutumaan jo parin vuoden jälkeen, ehkä jo ensihuumassakin"

"Itsekään en ollut aivan varma ensimmäisinä vuosina, miten olisin voinut vaatia mieheltä sitä."

Nämä kaikki "käpälän" lainauksia... ottaa näistä nyt sitten selvän!

En ollut aivan varma. Alusta asti mulla oli kuitenkin tunne että tässä se on. Miten sitä voi pelkkään tunteeseen kuitenkaan perustaa niin vahvasti että olisi aivan varma jos ei tunne toista vielä kunnolla. Ei tuossa minusta ole mitään ristiriitaa. Ja olisin luultavasti ollut valmis sitoutumaan rakastuneen huumassa ja optimismissa vaikken ihan varma voinut vielä ollakaan.

Ja kyllä, ajattelin toisten kanssa olemista. En tiennyt mitä poikakaverini haluaa ja ajattelin kyllä pelastaa itseni jos osoittautuu että hän ehkä haluaisikin jotain muuta. Siksi katselin muita. Ei ole järkeä jäädä suhteeseen vaikka ite tykkäisi kuinka paljon tahansa jos toinen ei vastaa tunteeseen samalla mitalla.